Pääkirjoitus: Kaikki näyttää omistajaltaan

Teksti: Jasmina Amzil
Kuva: Tiina Eronen
Kesäkuu 2, 2022

Sähköpostiluukustani kilahtaa yksi liian monista tilaamistani uutiskirjeistä.

Hyvää huomenta, arvoisa tilaaja!

Osakesäästötili vai arvo-osuustili?

Saariston miljoonahuviloissa on kaikki herkut.

Koska aika on ylellisyystuote, sitä mittaavat laitteet ovat luksusta.

Tärkeä EU-huippukokous käynnistyy umpisolmussa.

En ehkä puhu puolien isovanhempieni ensimmäistä enkä toista kieltä, mutta tätä kieltä minä osaan. Mietin otsikoita selatessani aikaa, jona omaksuin tuon kielen.

Palaan ajatuksissani kaksikymppisen mielentilaan, joka halusi kuulua elämänsä uusimpaan opiskelijoiden joukkoon. Salilliseen, joka oli kaikkia elämäni aiempia joukkoja vähemmän kansainvälinen, mutta matkalla kaikkia elämäni aiempia suurempaan kansainväliseen menestykseen.

Aluksi se ei tuntunut omalta ollenkaan. Muistan ristiriidan, jonka moni muukin kauppa- ja taloustieteen opiskelija maailmassa tunnistaa.

Tutkija Kamal Ramburuth-Hurt, yksi REFA:n eli Rethinking Economics for Africa -opiskelijaliikkeen perustajista, kuvaili kokemustaan toisen vuoden taloustieteen opiskelijana puheenvuorossaan Lucy Amblerin, Joe Earlen ja Nicola Scottin Reclaiming Economics for Future Generations -kirjan julkistamistilaisuudessa.

Hän tunsi itsensä hölmöksi istuessaan luennolla, jossa opetettiin työmarkkinoita ja palkanlaskentakäyrää. Luennon jälkeen hän marssi turhautuneena luennoitsijan puheille:

“Tämä esittämäsi työmarkkina ei kerro mitään ammattiliittoon kuuluvien ja kuulumattomien työntekijöiden välisestä palkkasyrjinnästä, ei mitään sukupuolten välisistä palkkaeroista, ei mitään rotuun ja heimoidentiteettiin perustuvasta työllisyysvinoumasta, eikä yksikään esitetty tapausesimerkki sovellu Etelä-Afrikan työmarkkinoihin ja siihen, mitä täällä tapahtuu.”

Luennoitsijan vastaus oli Ramburuth-Hurtin mukaan pelottava: turhautuneen opiskelijan kritiikki oli totta. Mutta miksi opettaa teorioita, jotka eivät sovi opiskelijoiden omaan ympäristöön?

Luennoitsija perusteli kurssisisältöjä sillä, että jos opiskelija päätyisi ulkomaiseen arvostettuun yliopistoon, esimerkiksi Harvardiin tai Oxfordiin, ei hän pärjäisi ilman näitä perusasioita. Vastaus sai Ramburuth-Hurtin vihaiseksi.

Hän ei halunnut oppia malleja, joita ei voisi soveltaa niiden ongelmien ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen, joita hän ja muut kohtaavat Etelä-Afrikassa: eriarvoisuuden, joka on korkeinta maailmassa, työttömyyden, joka koskettaa yli puolta työikäisistä nuorista, sukupuolten välisen epätasa-arvon, joka syrjäyttää naiset taloudesta edelleen. Monissa opetussuunnitelmissa tällaisia ​​asioita ei Ramburuth-Hurtin mukaan tutkita ollenkaan. Hänen tapauksessaan ei edes mainittu.

Opiskelijoiden arvojärjestelmien ja liberaalin individualismin välillä on selvä rako.

Ramburuth-Hurtin mukaan monet Mustat taloustieteen opiskelijat Etelä-Afrikassa sanovat, etteivät heidän opetussuunnitelmansa heijasta arvojärjestelmiä ja kulttuuritaustaa, joista he tulevat. He saavat kaksi versiota todellisuudesta: yhden oppikirjasta ja toisen tosielämästä. Taloustieteen perusteet -luennoilla esiintyy omaa etuaan maksimoiva yksilö, kun taas oma kulttuuri opettaa Umuntu ngumuntu ngabantu – eli arvoja, joiden mukaan henkilö on kirjaimellisesti henkilö muiden ihmisten kautta.

Opiskelijoiden arvojärjestelmien ja liberaalin individualismin, joka ehdottaa yksilöiden tavoittelevan ensisijaisesti omaa etua, välillä on selvä rako.

En ole Musta eikä meillä sanota Ubuntu, mutta arvojärjestelmien ja eri todellisuuksien ristiriita muistuttaa omastani. Kulttuurit ja yhteiskunnan tilat, joista tulen, ovat erit. Suomalaisen kauppatieteellisen saleissa paikalla oli tunnustettuna vain osa minusta, tiedostani ja yhteiskunnallisista konteksteistani. Joskus samaistuin ulkoisvaikutuksiin, eli kolmansiin osapuoliin, heihin, joihin taloudellinen toiminta vaikuttaa, mutta jotka eivät pääse osallistumaan siihen liittyvään päätöksentekoon.

Reclaiming Economics for Future Generations -kirja näyttää, miten taloustiede ja sen tämän päivän hierarkiat kehittyivät yhteiskunnissa, jotka on rakennettu valkoisen, miehisen ja eurooppalaisen ylivallan varaan. Tuo tunnistettava hierarkia, jossa Yhdysvallat on ylimpänä, Iso-Britannia toisena, Euroopan maat (pohjoiset ja läntiset ensin, itäiset sitten) seuraavina, ja jossa isoa osaa latinalaisen Amerikan, Lähi-Idän, Afrikan (etenkin Saharan eteläpuolisen, Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta) ja Etelä-Aasian (Intiaa lukuun ottamatta) maista ei juurikaan tunnusteta merkittävinä taloustieteen toimijoina.

Taloustieteen hierarkiat synnyttävät vastaavia hierarkioita myös tieteilijöiden, opiskelijoiden ja heidän valitsemiensa tieteellisten menetelmien välille. Valkoinen, miehinen ja eurooppalainen on normi, muut marginaalissa, vähemmistöinä, ei niin vakavasti otettavia. Lopputuloksena syntyy kirjan mukaan taloustiede, jossa riittää korjattavaa: se on yksipuolinen ja ulossulkeva, haitallisen hierarkkinen, rakenteellista eriarvoisuutta näkemätön, historiaa valkopesevä ja demokratiaa sekä kehitystä heikentävä.

Kirjoittajat esittävät akateemisen taloustieteen uudistamiseksi sen monimuotoistamista, dekolonisaatiota ja demokratisointia. Mutta tulee tuon työn ulottua laajemmallekin kuin yliopistoon: koko talousjärjestelmä vaatii uudelleenjärjestämistä, ja se tulee tehdä ruohonjuuritasolta alkaen.

Ehkä sen puuttumista ei huomaa, mikä on toisen omaa.

Oli noissa saleissa muitakin unohdettuja. Omistajuudesta kirjan kirjoittanut Tero Luoma kertoi vuonna 2018 Kauppalehdessä, kuinka kauppatieteellisessä “omistajista ei puhuttu mitään“, ja että suomalaisessa yritysmaailmassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja akateemisissa piireissä on valloillaan virhekäsitys, jonka mukaan “johto johtaa yritystä”, ja omistajien ajatellaan olevan “passiivinen joukko sijoittajia, joilla ei ole roolia yritysten arvonluonnissa”.

Luoman mukaan omistajat ovat unohdettu luokka.

Minäkin taisin käydä kauppatieteelliset opintoni läpi niin, että omistajista ei juuri puhuttu. Omistajat tosiaankin tuntuvat olevan se hähmäinen joukko, jolle muiden sidosryhmien lisäksi on tarkoitus tuottaa arvoa, omistajien tapauksessa voittona. En tosin samaistunut tähän opinnoistani ulkopuolisiksi jätettyyn ryhmään ja myönnän, etten edes huomannut sen käsittelyn puuttumista. Omistajia kyllä oli.

Ehkä sen puuttumista ei huomaa, mikä on toisen omaa. Oman omistajuuden puuttumisen kyllä huomaa.

Omistajuus on kuulumista. Ehkä se voi olla hiljaista tai näkyvää. Siksi tämä Ruskeat Tytöt -numero on omistettu omistajille. Tarkastelemme omistajuutta asumisen, aineettoman ja aineellisen kulttuuriperinnön, maan, kehon, identiteetin, päätösten sekä asioiden ja olentojen näkökulmasta. Käsittelemme Oman paljastumista, hukkaamista ja löytämistä. Ja lopulta sitä, minkä tulisi ja mikä edes voi olla omaa.

Omistajuus on vaikutusvaltaa. Ainakin, jos se kohdistuu arvokkaaseen paperiin. Se voi saada vanhemmankin rakennelman liikkumaan vain parissa vuodessa. Luoman aloitteesta ja omistajuuden asialle perustetun työryhmän vaikuttamistyön tuloksena vuonna 2021 Aalto-yliopistoon perustettiin maailman ensimmäinen omistajuuden professuuri. Se perustettiin lahjoitusvaroin. Toivotan laadukkaan tutkimustiedon aiheesta lämpimästi tervetulleeksi.

Seuraavaksi on sitten vuorossa talouden palauttaminen heille, keille se kuuluu: seuraaville sukupolville.

“Kaikki näyttää omistajaltaan” on vanha marokkolainen sanonta.