Sisäisestä pedostani
Kehossani elää Jabba the Huttin ja Sauronin kaltainen peto, jonka aion vielä kesyttää, kirjoittaa Alice Jäske.
Mikä tai kuka on sinun elämäsi antagonisti? Tai mitkä ja ketkä?
Kysymys löytyy Jenni Janakan Röyhkeyskoulu-kirjasta. Pysähdyn sanojen äärelle empien, sillä mieleni tekee hypätä huolettomasti näiden kysymysten yli matkaa jatkaen. Uskaltaisinko lopettaa hetkeksi lukemista, sivujen rytmikästä kääntämistä etusormellani?
Etusormeni odottaa jo saavansa luvan, on kuin liipaisimella. Se haluaa painaa ensiksi sivua kevyesti seuraavaa vasten ja vetää sen lempeän määrätietoisesti kohti keskiötä: hetki jolloin papereiden kohtaaminen synnyttää kaunista kahinaa, kunnes sivun selkä kaartuu notkeasti ja lopulta tekee telinevoimistelijan lailla sekunnin sadasosassa taidokkaan hypyn toiselle puolelle.
Mieleni haluaa selkeästi keskittyä kaikkeen muuhun kuin kysymykseen. Se taitaa olla merkki. Syvään huokaisten vapautan sormeni laukaisimelta ja palaan vastentahtoisesti riville, tuijottaen sitä samalla tavalla kuin lapsena soppalautasen pohjalle jääneitä lanttukuutioita.
Pitkään minun ei tarvitse miettiä oman elämäni pääpahista, sitä mieleni syvimmässä luolassa piilevää petoa. Vaikka se suurimman osan ajastaan viihtyy pimeässä luolassaan, niin en voi olla uhraamatta sille ajatusta jos toista joka päivä. Koskaan ei tiedä, milloin peto on niin nälkäinen, että se ryömii ulos päivänvaloon, vaatien ruokaa. Siksi täytyy olla jatkuvasti varuillaan, varpaillaan.
Yleensä pedon ruokahalu herää sen haistaessa epävarmuuden suloisen tuoksun. Silloin se tietää, että lähistöltä lymyilee myös itseinhoa ja häpeää, sen lempiherkkuja. Peto kasvaa ja voimistuu huonommuuden tunteesta, jota nuo kaikki tunteet yhdessä sen suolistossa muodostavat. Se taputtaa vatsaansa tyytyväinen ilme viekkailla kasvoillaan, aivan kuin Jabba the Hutt Star Warsista.
Minua alkaa itkettää, kun ymmärrän pedon olevan osa kehoani niin monella eri tavalla. Se ei vain asu kehossani, se on kehoni. Peto elää vatsamakkaroissani ja ruskeassa ihossani. Hymyn myötä ilmestyvästä kaksoisleuassa, joka pilaa kaikki valokuvat.
Kraks! Pedon muna istutettiin minuun silloin kun muut lapset hihittivät keholleni leirikeskuksen suihkuhuoneessa, ja se kuoriutui kuullessani vanhempieni väittelevän ruokavaliostani ja siitä, mitä kieltä minulle kuuluisi puhua.
Tum-tum-tum! Peto harjoitteli raskasta askellustaan murenevan suomalaisuuteni tahdissa joutuessani kerta toisensa jälkeen todistamaan kuuluvani äidinkielen tunneille, ilmaisutaidon lukioon tai Suomeen ylipäänsä.
Kriik ja skriik! Sille kasvoi torahammas aina, kun näin muiden katseissa hämmennystä tai sääliä heidän keskustellessa maahanmuuttajavanhempani kanssa.
Plops plops plops! Ylimääräinen silmä pullahti joka kerta esiin sukulaisteni ehdottaessa minulle uutta tapaa laihtua. Jokaisen uuden, alati liikkeessä olevan Sauronin silmän avulla peto pystyi huomaamaan ja arvioimaan vieläkin paremmin jokaisen suupalani.
Yhtäkkiä huomaan olevani surullinen pedon puolesta. Ei se välttämättä ole halunnut muuttua pedoksi, joka lymyilee yksin luolassaan. Voisikohan sen kesyttää? Ehkä sitä pitäisi taputtaa armollisesti päälaelle ja katsoa sen mollosilmiä hyväksyvästi. Lopettaisiko se haukkumisen, vähän niin kuin huomionkipeä terrieri saadessaan rapsutuksia? Ensimmäistä kertaa kävelen luolan suulle ja huhuilen pedolle. Näen pimeydessä hohtavat, hämmästyksestä ymmyrkäiset silmät.
”Sitä vaan, että mä aion vielä kesyttää sut!” huudan ääni väristen ja kuulen sanojeni kaikuvan luolan seinämistä. Sitten käännyn ympäri ja yritän kävellä pois pää pystyssä, vaikka tunnen koko kehoni tärisevän.
Etusormeni hamuaa liipaisinta jälleen ja tällä kertaa annan sen painaa sitä.
Alice Jäske
SOCO (Students of Colour ry) on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö etniseen ja näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Ruskeat Tytöt Media toimii SOCO:n blogin julkaisualustana. Blogikirjoitukset ovat SOCOlaisten omia ja järjestö vastaa niissä esitetyistä näkemyksistä ja mielipiteistä.