Home / Vammaiset eivät ole myytävänä

Vammaiset eivät ole myytävänä!

Helsingin kaupunki aikoo kilpailuttaa vammaispalvelut, vaikkei sen tarvitsisi. Vammaisjärjestöt keräävät 12.12. saakka nimiä kansalaisaloitteeseen, joka estäisi elämänmittaisten palveluiden jatkuvan muutoksen talouden ehdoilla.

 

Teksti: Carmen Baltzar
Kuvitus: Stock
Joulukuu 4, 2017


Olemme kokoontuneet Lyhty ry:n eli Helsingin lyhytaikaiskodin aulaan Helsingin Konalassa. Avaran tuntuiseksi rakennettu aula on syyskuun ensimmäisenä tiistaina ahdas. Istun alas viimeiselle vapaalle tuolille räppäreiden, tekstiilitaiteilijoiden, radiopersoonien ja sekalaisten kulttuurialan työläisten keskelle. Joku yskäisee huoneen etuosassa mikrofoniin ja pulina hiljenee.

 

Piirtoheitinkankaalle piirtyy luonnonvalossa haaleaa videokuvaa. Äänet eivät jostakin syystä toimi. Jos ymmärrän oikein, ravintola- ja kaupanalan työntekijät kertovat videolla olevansa tyytyväisiä työpaikkoihinsa. On vaikea ymmärtää mitä tekemistä tällä on illan ohjelman kanssa, jonka piti olla Helsinkin kaupungin vammaispalveluiden kilpailuttaminen. Yleisössä on kyllä kahvila-alan työntekijöitä, mutta heillä kaikilla on jo työpaikka. Paikalla olevia kulttuurityöläisiä alanvaihto tuskin kiinnostaa. Vierustovereideni otsien rypistysasteen perusteella arvioin, etten ole ainoa joka ei ole ihan kartalla.

 

Video loppuu, ja kankaalle lävähtää vähintäänkin yhtä haalea PowerPoint-esitys. Alan huolestua. Tihenevistä huokauksista ja kääntyilevistä päistä päätellen en ole ainoa. Tilaisuudelle varatuista kuudestakymmenestä minuutista on kulunut neljäsosa eikä vieläkään ole päästy asiaan.

 

Lyhty on voittoa tuottamaton yhdistys, johon kuuluu esimerkiksi ovat asumispalveluja, oppimisyksikkö sekä työ- ja päivätoimintaa kehitysvammaisille. Se on kehitysvammaisten opiskelu- ja työtoimintapaikka. Konalalaisaulan ulkopuolella Lyhty tunnetaan esimerkiksi Kallion IPI kulmakuppilasta, Radio Valosta ja Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändistä. Se tunnetaan aidosti tasa-arvoisesta ilmapiiristä –  asiasta jonka pitäisi olla tässä asiayhteydessä itsestäänselvyys, mutta joka on nyt uhattuna.

 

Helsingin kaupunki on nimittäin hiljattain ilmoittanut kilpailuttavansa sekä kehitysvammaisten asumisen että päivä- ja työtoiminnan. Se tarkoittaa, että lyhtyläisten työtoiminnan tulevaisuus on vuoden 2018 huhtikuun jälkeen epäselvä. Monissa Euroopan maissa hankintalakia on rajattu siten, etteivät vammaispalvelut kuulu sen piiriin. Kaikki Suomen vammaisjärjestöt ovat nyt suunnitteilla olevia julkisia kilpailutuksia vastaan. Näin on siksi, että ne rikkovat YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevaa yleissopimusta, joka korostaa itsemääräämisoikeutta, osallisuutta ja valinnanvapautta. Toistuvat kilpailutukset jättävät vammaiset ihmiset osattomaksi omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin.

 

Edellisestä Helsingin kaupungin järjestämästä kilpailutuksesta on neljä vuotta. Tuolloin laadittu sopimus sisälsi option neljän vuoden lisäkauteen, mikä olisi merkinnyt lyhtyläisille yhteensä kahdeksan vuoden työrauhaa. Työrauhan sijaan vammaisten ihmisten ja heidän läheistensä arkea on jo pitkään vallinnut sen vastakohta, epätietoisuus. Siksi Lyhty on kutsunut nyt, syksyisenä iltana, vammaispalvelujen hankintapäällikön Minna Erosen kertomaan Helsingin kaupungin edustajana asianosaisille, joihin itsekin kuulun, kilpailutuksen perusteista.

 

Kuuntelemme luentoa vammaispalvelujen rakenteista. Eronen on ilmoittanut pitävänsä aikarajasta tarkasti kiinni. Sitten Niklas Herliniksi esittäytyvä herra ottaa puheenvuoron kesken sliden ja tiivistää otsarypyt, huokailut ja kääntyilevät päät parilla lauseella. Ne menevät suunnilleen näin: Tälle yleisölle ei tarvitse kertoa Helsingin vammaispalvelujen rakenteista. Kaikilla läsnäolijoilla on ollut kymmeniä vuosia aikaa tutustua niihin. Voisimmeko mennä itse asiaan, ja puhua niistä syistä, joiden vuoksi Lyhty pitää kilpailuttaa?

 

Vammaisjärjestöt ovatkin yhdessä laatineet Ei Myytävänä! kansalaisaloitteen, joka tähtää elämälle välttämättömien palveluiden rajaamiseen hankintalain ulkopuolelle.

 

Syyt ovat epäselvät kaikille paikalla oleville. Kilpailutusinfoon kokoontuneet kehitysvammaiset ja läheiset ovat yksimielisen tyytyväisiä Lyhdyn palveluihin. Siellä viihdytään ja sitä pidetään edelläkävijänä alallaan. Lyhdyn jatko-opintoihin valmistavassa oppimisyksikkö Lampussa opiskeleva ja osa-aikaisesti mallin töitä tekevä Maija Mattila kertoo viihtyvänsä Lyhdyssä erityisesti siksi, koska tulee opiskelukavereiden ja henkilökunnan kanssa hyvin toimeen.

 

 “Opiskelen  esimerkiksi rahan ja kellon käyttöä sekä englantia. Vaikka olen päässyt toteuttamaan unelmaani mallin töistä, opiskelu on minulle tosi tärkeää. Opiskelujen jälkeen haluaisin perustaa bändin. Lyhty on kiva paikka koska pystyn olemaan kaikkien kanssa täällä, ja ohjaajat ovat mukavia”, hän kertoo.

 

Muusikko Kari Aalto puolestaan korostaa, että Lyhdyn musiikkityöpajassa on hyvä tehdä töitä koska ohjaajat ovat musiikin ammattilaisia.

 

“He tietävät paljon musiikista ja siitä miten musiikkia soitetaan ja lauletaan. Pienenä en haaveillut muusikon ammatista, mutta teininä minut pakotettiin rumputunneille, ja aloin tykätä siitä. Lyhdyssä perustimme sitten Pertti Kurikan Nimipäivät -bändin.”

 

Toistuvat kilpailutukset eivät Aaltoa miellytä, ja syykin on selvä:

 

“Mä sanoisin näin, että se on tyhmää että poliitikot kilpailuttaa meitä täällä Suomessa kun me ei olla mitään karkkii tai limpsaa tai autoja tai moottoripyöriä tai mitään ajoneuvoja mitä kilpailutetaan vaan me ollaan ihmisiä ja me halutaan että meillä säilyy työpaikat ja oma koti ja rauha. Me ei olla mitään kauppatavaraa.”

pexels-photo-324557-1.jpg

 

Lyhtyläiset ja heidän läheisensä osaavat kyllä sanoittaa, miksi uusintakilpailutus on vahingollinen. Lyhdyn nettisivuilla mainitut eettiset päämäärät toimia kehitysvammaisen, hänen läheistensä ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämiseksi eivät ole sananhelinää. Tämä on ainutlaatuista, ja jatkuva kilpailuttaminen merkitsisi siten lähes varmaa muutosta huonompaan. Pelkästään jatkuvan muutoksen mahdollisuus on kehitysvammaisten ja heille läheisten elämässä musertavat. Jos oma elämä laitetaan jatkuvasti ulkopuolelta uusiksi ilman, että siihen on itsellä valtaa, halua tai tarvetta, se on kenelle tahansa stressaavaa. Monella kehitysvammaisella on erityispiirteitä, jotka tekevät muutoksista sietämättömiä. Siten myös vallitseva epävarmuus elinympäristön ja erityisesti siihen kuuluvien ihmisten mahdollisesta vaihtuvuudesta on sietämätöntä.

 

Lyhtyläiset eivät ole kannassaan yksin. Kaikki suomalaiset vammaisjärjestöt ovat ilmaisseet vastustavansa vammaisten elämänmittaisten palveluiden julkista kilpailutusta. Kilpailutuksista kärsitään koko Suomen laajuisesti, ja se ei koske pelkästään kehitysvammaisia vaan kaikkia vammaisia ihmisiä. MOT kertoi keväällä kehitysvammaisesta Jenni Matihaldista, jonka elämää jatkuvat palveluntarjoajien vaihtumiset ovat sekoittaneet Oulussa. Jennin kävely on äidin mukaan huonontunut, kun päivät kuluvat sohvan nurkassa istuen. Hoitajat vaihtuvat jatkuvasti, eikä heillä ei ole aikaa osallistaa Jenniä edes tavallisiin päivittäisiin puuhiin, kuten pyykinpesuun. Lapin Kansa kertoi syyskuussa 20-vuotiaasta autistisesta Jussista, jonka terveyteen ja itsenäistymisprosessiin hoitajien jatkuva vaihtuminen on vaikuttanut musertavasti. Koska Rovaniemellä asuvalla Jussilla on autismi,  hän kokee muutokset erityisen stressaavina. Jussin epilepsiakohtaukset ovat tihentyneet mahdollisesti juuri vaihtuvuudesta aiheutuvan jatkuvan stressin takia. Kaleva kertoi joulukuussa Vaasalaisesta Marjo Luomasesta, joka on liikuntavammaisuuden vuoksi riippuvainen invataksin palveluista. Kun Vaasan kaupunki harkitsi vammaisten kuljetuspalveluiden kilpailutusta, Marjo ei saanut neljän kuukauden ajan valita omaa kuskiaan. Asiakassuhde tutun kuskin kanssa katkesi, mikä aiheutti turvattomuutta ja vaaratilanteita.

 

Tarinat ovat yksiä muiden joukossa, mutta jokaisessa niistä on kyse kokonaisesta ihmiselämästä. Helsingin kaupungin tapa soveltaa hankintalakia vammaisten elämänmittaisten palveluiden kilpailuttamiseen vastoin heidän tahtoaan osoittaa selvästi, ettei vastuu hankintalain ihmisoikeuksien mukaisesta soveltamisesta voi jäädä kunnille. Lain pitäisi turvata ihmisoikeuksia, eikä olla este tai peruste niiden toteuttamatta jättämiselle. Tällä hetkellä lakia käytetään nimenomaan ensisijaisena perusteena ihmisoikeusrikkomuksille. Siksi sen pitää muuttua.

 

Vammaisjärjestöt ovat yhdessä laatineet Ei Myytävänä! -kansalaisaloitteen , joka tähtää elämälle välttämättömien palveluiden rajaamiseen hankintalain ulkopuolelle. Aloitteeseen kerätään nimiä joulukuun 12. päivään saakka. Se siirtyy sen jälkeen varmasti oikeusministeriön tarkastettavaksi, koska on jo ylittänyt 50 000 allekirjoituksen kynnysrajan. Jokainen allekirjoitus kuitenkin lisää aloitteen painoarvoa, kun se siirtyy eduskunnan käsittelyyn.

 

Yleisön pyynnöstä käymme vihdoin asiaan, siihen miten kilpailutusta perustellaan. Eronen kertoo, että kaupunki kilpailuttaa siksi, että hankintalaki velvoittaa sitä kilpailuttamaan. Joku yleisöstä kysyy, miksi Helsingin kaupunki päätti olla käyttämättä option neljään lisävuoteen ilman julkista kilpailutusta, kun laki olisi sen sallinut. Tähän ei tule vastausta. Seuraavat neljäkymmentä minuuttia noudattaa samaa vastaus-kysymys-umpikuja-kaavaa. Eronen kertoo, että kaupunki kilpailuttaa myös siksi, että palveluntarjoajille halutaan olla reiluja. Joku kysyy, eikö pitäisi olla ensisijaisesti reilu palveluiden tarvitsijoille. Ei vastausta. Helsingin kaupunki haluaa lisää tarjontaa asuntoa odottaville. Joku kysyy, miksi uusien palveluiden hankkiminen vaatii olemassa olevien palveluiden kilpailutusta. Ei vastausta. Kunta kilpailuttaa, koska se pystyy siten varmistaa palvelun laadun. Joku kysyy, miten tämä voi olla peruste, kun laadun varmistamiseen voi käyttää laaduntarkkailua. Ei vastausta. Lopulta Eronen kertoo, että Helsingin kaupungilla on Lyhdyn kanssa huono sopimus. Joku kysyy, mitä huonous tarkoittaa, kun asiakkaat ovat palveluun kovin tyytyväisiä. Ei vastausta.

 

”Me ei olla mitään karkkii tai limpsaa tai autoja tai moottoripyöriä tai mitään ajoneuvoja mitä kilpailutetaan vaan me ollaan ihmisiä ja me halutaan että meillä säilyy työpaikat ja oma koti ja rauha.”

– Kari Aalto, muusikko



Aika loppuu, käsiä jää pystyyn. Tilaisuus jättää monet hämmentyneeksi, koska sen perusteella jää epäselväksi, mikä on totta ja mikä ei, mitkä todelliset motiivit kilpailutuksen takana. Epäillään, että kyse on rahasta. Se selittäisi kaupungin väistelevän argumentoinnin. Väistely on tehokas tapa välttää arvokeskustelu siitä, kenellä on oikeus päättää milloin raha ajaa ihmisoikeuksien ohi. Ja siitä, onko laajamittaisen pahoinvoinnin aiheuttaminen tosiasiassa taloudellisesti kannattavaa.

 

Sateinen syyskuu on vaihtunut sateiseen lokakuuhun, ja A-studion vieraaksi on saapunut vammaispalvelujen hankintapäällikkö Minna Eronen Lyhdyn musiikkityöpajassa työskentelevän muusikko Sami Helteen ja vammaisten asumispalveluja tuottavan ja kehittävän Aspa-yhdistyksen toimitusjohtajan Jyrki Pinomaan kanssa. Erosen lähetyksessä käyttämät perustelut ovat tuttuja. Laki velvoittaa. Halutaan lisää tarjontaa. Pystytään varmistamaan palvelun laatu. Sekä toimittaja että Pinomaa kyseenalaistavat väitteitä, saamatta kuitenkaan suoria vastauksia.

 

pexels-photo-70912.jpeg

 

Kaupungin väitteet kuulostavat sananhelinältä. Niistä on kuitenkin vaikea saada kiinni tarpeeksi tiukasti että voisi ymmärtää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Se tuntuu välillä olevan tarkoituskin. Sen vuoksi Ruskeat Tytöt pyysi Kehitysvammaisten Tukiliitto ry:n toiminnanjohtajalta Risto Burmanilta sekä Kehitysvammatuki 57 ry:n toiminnanjohtajalta Nina Korventaipaleelta apua kilpailutuksen perusteina käytettyjen väittämien purkamiseen.

 

VÄITE 1: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska hankintalaki velvoittaa kilpailuttamaan.

Burman ei pidä väitettä täysin paikkaansa pitävänä. Hankintalaki velvoittaa kilpailuttamaan vain, jos hankinnan arvo ylittää 400 000 euroa. Monissa tilanteissa olisi mahdollista hankkia palveluja pienelle määrälle ihmisiä kerrallaan, jolloin osto alittaisi kynnysarvon. Lisäksi Lyhdyn kohdalla on kyse olemassa olevan palveluntarjoajan uusintakilpailutuksesta. Tällaisessa tapauksessa väite on harhaanjohtavana, koska hankintalaki ei velvoita uusimaan kilpailutusta muutaman vuoden välein, vaan sopimus voidaan järjestää toistaiseksi voimassaolevaksi. Burman kertoo, että useat vammaisjärjestöt kokevat kuntien piiloutuvan hankintalain taakse, koska harva tuntee hankintalakia tarpeeksi hyvin kyetäkseen vasta-argumentointiin. Korventaipaleen mukaan argumentti kuvaa kuitenkin todenmukaisesti nykyhetkeä, koska päätös optiovuosien käytöstä olisi pitänyt tehdä ennen kolmannen sopimusvuoden päätöstä, eikä näin ole toimittu. Koska Helsinki ei voi enää muuttaa päätöstä, on sen lain mukaan nyt kilpailutettava hankinta-arvoltaan suuret palvelut.

 

VÄITE 2: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska haluaa olla reilu palveluntuottajille.

Burman kokee, että ajatuksessa näkyy hyvin vallitseva asiaintila, jossa yritysten ja muiden palveluntuottajien oikeuksia pidetään hankintalakia sovellettaessa ensisijaisena suhteessa ihmisoikeuksiin ja sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksiin. Hänen mukaansa on selvää, että Suomessa on tässä kohtaa vinksahtanut arvojärjestys väärin päin. Korventaipaleen mukaan tämänkaltainen ajattelu kuvaa hyvin sitä, miksi hankintalain mukainen kilpailutus ei sovi vammaispalveluiden hankintaan. Kilpailutuksen ei tulisi olla kuntien päätettävissä, vaan tarvitaan lainsäädännöllinen muutos, jossa vammaisten elinikäiset palvelut rajataan hankintalain mukaisen kilpailutuksen ulkopuolelle.

 

VÄITE 3: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska meillä on kotia odottavia asiakkaita, ja haluamme heille lisää tarjontaa

Korventaival kertoo, että Helsingissä on kyllä jonossa kehitysvammaisia jotka odottavat asuntoa. Hän ei kuitenkaan näe hankintalain mukaista kilpailutusta ratkaisuna ongelmaan, koska palveluntuotanto keskittyy sen myötä väistämättä suurille toimijoille, jotka pystyvät tarjoamaan pieniä toimijoita edullisempaa hintaa. Se taas kaventaa kotia etsivän valinnanvapautta entisestään.

 

Korventaival katsoo, että tarjonnan ja tarpeen kohtaamisen ratkaisisi se, että kehitysvammaiset saisivat itse päättää missä asuvat, ja kunta ostaisi siihen tarvittavan palvelun. Täten pienillä palveluntuottajilla ei olisi jatkuvaa epävarmuutta kunnan hankintojen jatkuvuudesta, ja ne voisivat rohkeasti käynnistää uutta toimintaa asiakkaiden toiveiden mukaisesti. Tämänkaltaisen joustavuuden poissaolo on Burmanin mukaan usein julkisen palvelun hankinnan ongelma. Prosessissa yksilölliset tarpeet määritellään etukäteen koko sopimuskaudeksi, koska hinta määräytyy niiden mukaan. Yksilölliset tarpeet kuitenkin usein muuttuvat sopimuskauden aikana, eikä julkinen palvelunhankintaprosessi mahdollista niihin vastaamista.

 

VÄITE 4: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska se varmistaa siten palvelun laadun.

Korventaival myöntää, että osaavan kilpailutuksen avulla on mahdollista poissulkea palveluntuottajia, jotka eivät täytä laatukriteereitä. Silti hän painottaa, että laadun mittaaminen ihmisen elämälle välttämättömien palveluiden kohdalla on paljon muutakin kuin mitattavien ominaisuuksien luettelointia. Hänen mukaansa laatu voi näyttäytyä toisin palvelun käyttäjälle ja kunnalle. Burman pitää argumenttia hallintojargonina, jonka tarkoitus on johtaa harhaan, koska kehitysvammajärjestöjen yhteinen kokemus on, että asiakkaan kokema laatu usein heikkenee palveluntuottajan vaihtuessa. Hän korostaa, että laatu syntyy jatkuvuudesta ja työntekijän ja kehitysvammaisen ihmisen kommunikaatiossa.

 

VÄITE 5: Helsingin kaupunki kilpailuttaa Lyhdyn, koska sillä on Lyhdyn kanssa huono sopimus.

Tietämättä sopimuksen tarkemmasta sisällöstä, Korventaival pystyy ymmärtämään näkökulman, koska ajattelee että kaupungilla on varmasti monia erilaisia sopimuksia palveluntuottajien kanssa. Hän kuitenkin epäilee, että kilpailutus toisi mukanaan parempia sopimuksia, varsinkin kun hintaa ei voi pitää ainoana kriteerinä sille, onko sopimus hyvä vai huono. Kalliimpi palvelu esimerkiksi asumisessa voi säästää kunnalta jossakin toisessa palvelussa, puhumattakaan palvelun arvosta sitä käyttävälle ihmiselle. Myös Burman pohtii, miten sopimuksen laatu lopulta arvioidaan, asiakkaan kokemuksen vai hinnan kautta. Hän huomauttaa, että hinnasta on mahdollista neuvotella tietyin määräajoin ilman julkista kilpailutusprosessia.

 

Burmanin ja Korventaipaleen kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, ettei kilpailutus ole suoranaisesti mikään lainsäädännöllinen pakko. Monille kehitysvammaisille ja heidän läheisilleen on edelleen epäselvää, miksi niin on silti päätetty tehdä. Syiden penääminen ja ymmärtäminen alkaa kuitenkin tuntua turhalta. On yhdentekevää, ovatko kaupungin tarkoitusperät hyvät vai pahat, kuten Sami Helle tiivistää A-studiossa:

 

”Te ette tee mulle mitään hyvää, te teette pahaa.”