Home / Soittoa aamunkoitteessa: Koko Hubara Toni Morrisonista



Soittoa aamunkoitteessa: Koko Hubara Toni Morrisonista

Herään useimmiten aikaisin aamulla siksi, että olen lukenut Toni Morrisonin tekevän niin.

 

Teksti: Koko Hubara
Elokuu 13, 2019

Morrison on yksi harvoista kirjailijoista, jotka onnistuvat tekemään teksteillään kirjallisen, jopa ontologisen, hattutempun: hän kirjoittaa ensisijaisesti mustille naisille mustista naisista, opettaa siinä sivussa muille ei-valkoisille miten vaietusta, näkymättömästä ja identiteetistä kirjoitetaan, ja on samalla yksi koko maailman kaikkien aikojen merkittävimmistä kirjallisuushenkilöistä, riippumatta aikakaudesta, sukupuolesta, niin sanotusta “rodusta”, genrestä tai muista risteymistä. 

Toni Morrison kirjoittaa vähätellyn ja marginaalisen suoraan kaanoniin, ja siksi jokainen, joka kirjoittaa, on ilmaisussaan velkaa hänelle.

Kello on 4.45 aamulla. Istun keittiössäni  juomassa kahvia ja kirjoittamassa seuraavaa kirjaani. Allas on täynnä tiskejä, pyykit kuivuvat niin hiljaa ettei sitä melkein voi kuulla, uimarantakassi odottaa kuuman kesän jäljiltä vieläkin purkamista, ja vaasikokoelmani pölyttyy avohyllyssä. Ulkona sataa vettä. Keittiön ovi on melkein kiinni, jotta voin lukea tekstiäni ääneen ilman, että tyttäreni herää, mutta silti kuulla jos hän tarvitsee minua. Tähän aikaan vuodesta ulkona on lakannut olemasta pimeää noin puoli tuntia sitten, ja valo saapuu nopeasti. Jos nyt olisi talvi, nämä kaksi hämärää kirjoitustuntia ennen aamiaista, pukemista, hampaidenpesua, koulumatkaa, lapsen päivittäin toistuvaa polkua kohti kansalaisuutta, tuntuisivat huomattavasti pidemmiltä ja hedelmällisemmiltä. Mutta minä kirjoitan, koska niin tekee Toni.

Lapsuuteni viikonloppuaamuista muistan sen, kuinka katselin television virityskuvaa monta tuntia ennen kuin piirretyt edes alkoivat. En viettänyt noita aamuja melkein koskaan yksin. Aamuvirkkuus (tai pikemminkin unettomuus) kulkee suvuissani. Joko siskoni, äitini tai jompi kumpi isoäideistäni piti minulle seuraa, kahvi tuoksui jo silloin. Monesti luin ja kirjoitin aamulla, ennen kuin lastenohjelmat alkoivat. Noin kaksitoistavuotiaasta eteenpäin luin lukemattomina aamuina Toni Morrisonia. Ensin tulivat kirjaston Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani, yläasteella löysin Myyrmäen Kirjatorilta yksinäiskappaleen Solomonin laulua, ja lukioon mennessä olin rakastunut Jazziin (jonka näytin ensimmäiselle poikaystävälleni, ja melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirja yhdistää meitä vieläkin satunnaisissa some-keskusteluissa) ja Paratiisiin. Yliopistolla tentin Sulaa ja Soittoa pimeässä osana englantilaisen filologian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen opintojani. Armolahja ilmestyi samoihin aikoihin kun isoäitini kuoli ja haudattiin, Kotia ja Luoja lasta auttakoon luin tyttäreni ollessa pieni ja kirjoittaessani ensimmäistä kirjaani. Aina välillä kun olin eksyksissä esseideni kanssa, muistin kuinka olin joskus lukenut haastattelun, missä Morrison kertoi kirjojensa hahmojen ilmestyvän ja puhuvan hänelle konkreettisesti, eikä pelkästään hänen mielessään. Hän toimi vain viestinviejänä. Silloin laitoin silmät kiinni ja kuvittelin itseni Toni Morrisonin kotisohvalle, keskustelemaan kreikkalaisista tragedioista (ja myös hänen vieras-wc:hensä, missä olen lukenut hänen pitävän kehyksissä sekä Nobel-palkintodiplomia, että erään vankilan päätöslauselmaa poistaa hänen teoksensa laitoksen kirjastosta sillä perusteella, että ne sisältävät vaarallisia ajatuksia (mustaa ylpeyttä? Totuuksia Amerikasta?). Ja siellä me olimme, kahdestaan.

Morrison ei anna milliäkään periksi. Hän nimeää lukijansa mustiksi naisiksi, joiden tunteet ja kokemukset ovat universaaleja tunteita itsessään, ilman vertailemista kaikkien muiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin. Tällainen selittelemättömyys ja tinkimättömyys on äärimmäisen harvinaista, jopa ei-valkoisten kirjailijoiden teksteissä.


Nykyisin olen usein väsynyt ja haluaisin jäädä aamuisin sänkyyn, olla kirjoittamatta sanaakaan. Nousen ylös, koska luin muutama vuosi sitten Mason Curreyn kirjasta Daily Rituals: How Artists Work, millaisia työrutiineja eri alojen taiteilijoilla on. Toni Morrison, kahden lapsen yksinhuoltaja, kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettaja ja kustannustoimittaja, on sanonut kirjoittavansa silloin kuin voi: iltaisin kun lapset nukkuvat – ja aamuöisin ennen kuin he heräävät. 

“Katson kuinka valo saapuu. Kaikkien kirjoittajien täytyy junailla omat keinonsa, joiden avulla he saavat luotua yhteyden, heistä tulee johdin, he pääsevät osallistumaan kirjoittamisen mystiseen prosessiin”, Morrisonia lainataan Curreyn kirjassa. Hän jatkaa: “Minulle valo on signaali tästä vuorovaikutuksesta. Ei valossa oleminen, vaan paikalla oleminen ennen sen saapumista. Se mahdollistaa työskentelyni.” 

Morrison julkaisi esikoisteoksensa Sinisimmät silmät ollessaan 39-vuotias. Sen jälkeen hän on julkaissut yksitoista romaania, viisi lastenkirjaa (poikansa Slade Morrisonin kanssa), lyhytproosaa, näytelmiä, libreton ja kymmeniä esseitä. Hän on opettanut maailman parhaissa yliopistoissa, ja hän on ensimmäinen afrikkalaisamerikkalainen ihminen ja ensimmäinen musta nainen, joka on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1993). Hänen jälkeensä yksikään musta ihminen ei ole voittanut palkintoa (muita poceja joukossa toki on muutama). Ennen häntä vain kaksi mustaa miestä, Wole Soyinka (1986, Nigeria – Morrison muuten toimitti häntä ennen kuin ryhtyi itse kirjoittamaan) ja Derek Walcott (1992, St. Lucia) ovat saaneet palkinnon. Nobelin kirjallisuuspalkintoa on jaettu vuodesta 1901 lähtien (toisen maailmansodan aikaan palkintoa ei jaettu neljään vuoteen, ja viime vuotinen palkinto siirrettiin jaettavaksi tänä vuonna Ruotsin Akatemiaan liittyvän häirintäskandaalin vuoksi).

Vertailun vuoksi avaan summassa Curreyn kirjasta toisen aukeaman: kas, lapsettomalla, naimattomalla, valkoisella valistusfilosofimies Voltairella (1694–1778) oli näköjään tapana makoilla koko aamupäivä sängyssä ja sanella ajatuksiaan sihteerilleen, joka kirjoitti ne ylös. Hän pukeutui päivävaatteisiin vasta puolen päivän aikaan ja söi suklaata lounaaksi. Voltaire oli eurooppalaisen demokratian syntyyn olennaisesti vaikuttanut hahmo, mutta samalla hän oli – ilman muuta ajalleen uskollisesti, ei pahuuttaan – yksi alkuperäisiä orientalistisen (Zadig) ja muuten eksotisoivan (L’Ingénu) kirjallisuustyylin luojia. Oikeastaan voisi kysyä, kuinka pitkälti hänen ranskalaista yhteiskuntaa ruotinut, laajalti ihailtu sarkasminsa, jota yhä edelleen opetetaan esimerkiksi kirjallisuus- ja teatterikouluissa, on rakentunut monella tapaa ei-valkoisten stereotypioiden päälle, meidän selkänahoistamme.

Toni Morrison elää eri aikakaudella, ja harvat asiat ovat suoraan verrannollisia. Silti, hän onnistuu kirjoittamaan vähintään yhtä sarkastisia ja ironisia kommentteja yhteiskunnasta kuin Voltaire tavalla, joka ei ole kenenkään toisen ihmisarvosta pois. Päinvastoin.

Myös Morrisonilla on epämukavia poc-hahmoja: isä joka raiskaa tyttärensä, äiti joka murhaa lapsensa, nainen joka hakkaa miehensä rakastajattaren kuolleen ruumiin tämän hautajaisissa ja niin edelleen. Mutta hän kirjoittaa niitä tavoitteenaan vapaus, ei parodia ja viihde. 

On selvää, että Toni Morrison kirjoitti ensisijaisesti mustille naisille ja tytöille, heidän todellisuudestaan. Niin hän on itsekin sanonut:

“Minä kirjoitan mustille ihmisille, Tolstoikaan ei kirjoittanut minulle, 14-vuotiaalle värilliselle tytölle Lorainista, Ohiosta. Minun ei tarvitse pyytää anteeksi tai ajatella olevani jollakin tapaa rajoittunut siksi etten kirjoita valkoisista ihmisistä – mikä ei ole täysin totta, kirjoissani on paljon valkoisia ihmisiä. Mutta pointti on se, ettei anna valkoisen kriitikon istua harteillaan antamassa hyväksyntäänsä tekstille.”

Me, jotka kirjoitamme nyt ja tästä positiosta käsin, olemme paljon velkaa Toni Morrisonille. Hän on vähintään yhtä merkittävä kirjailija kuin Charles Dickens tai John Steinbeck. Hän on yhtä tärkeä englanninkieliselle kirjallisuudelle (lue: koko maailman kirjallisuudelle) kuin Elias Lönnrot on kelle tahansa, joka kirjoittaa suomeksi.


Vielä paremmin Morrisonin nöyristelemätön, mutta silti aina elegantti asemoituminen kirjallisuuskentälle tulee esiin eräässä vanhassa Youtubesta löytyvässä haastattelussa, missä valkoinen toimittaja kysyy, voisiko hänen tarinoitaan orjuudesta ajatella allegorioina kaikenlaiselle siipirikkouden tunteelle maailmassa, sille kuinka meistä jokainen kokee välillä, ettei ole vapaa puhumaan. Sen sijaan, että Morrison alkaisi väittää vastaan tai alleviivaamaan toimittajan väitteeseen sisältyvää, ilmiselvää kyvyttömyyttä tunnistaa valtarakenteita, hän sanoo osapuilleen näin:

“Ehkä tarinani toimivat noin. Ei lukijalla tarvitse olla juuri orjuuden kokemusta, vaan hän voi asettaa tilalle omansa. Koska se kaikki on edelleen meidän kanssamme, sen historialliset jäänteet, ja meitä kahlehtivat samat vaarat tänä päivänä kuin silloinkin. Joudumme yhä pohtimaan, miten voisimme olla kokonaisia ihmisiä.”

Morrison ei anna milliäkään periksi. Hän nimeää lukijansa mustiksi naisiksi, joiden tunteet ja kokemukset ovat universaaleja tunteita itsessään, ilman vertailemista kaikkien muiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin. Tällainen selittelemättömyys ja tinkimättömyys on äärimmäisen harvinaista, jopa ei-valkoisten kirjailijoiden teksteissä. Kenties James Baldwin ja Zora Neale Hurston ovat yltäneet samaan, lähes kaikessa muussa lukemassani on havaittavissa vähintään jäämiä oletetusta valkoisesta lukijasta ja tämän hauraasta egosta. Ja tietenkin Morrison tekee tämän kaiken säilyttäen äänensä lempeänä ja silmänsä lämpiminä.

Tämä tosiasia ei kuitenkaan sulje pois toista. Morrisonilla on ollut elämäntyönsä sivutuotteena myös valtava vaikutus ei-mustiin poceihin ympäri maailman. Meille, joille ei juurikaan tarjoudu kirjallista representaatiota omista kulttuurisista ja etnisistä viitekehyksistämme ja yhteisöistämme; meille, jotka koetamme istua ja kirjoittaa aamusta toiseen käytännössä kokonaan valkoisessa tekstiympäristössä, asioista joille ei ole kielessämme sanoja, ja traumoista, joita ei ole dokumentoitu edes sitä vertaa mitä afrikkalaisamerikkalaista historiaa, Toni Morrison on konkreettinen esikuva sanoessaan: “Jos haluat lukea kirjan, jota ei vielä ole, sinun on kirjoitettava se itse”. 

Me, jotka kirjoitamme nyt ja tästä positiosta käsin, olemme paljon velkaa Toni Morrisonille. Hän on vähintään yhtä merkittävä kirjailija kuin Charles Dickens tai John Steinbeck. Hän on yhtä tärkeä englanninkieliselle kirjallisuudelle (lue: koko maailman kirjallisuudelle) kuin Elias Lönnrot on kelle tahansa, joka kirjoittaa suomeksi. Morrisonin ote ei ehkä ole samalla tavalla fyysisantropologinen kuin Lönnrotin (hän ei ymmärtääkseni kierrellyt keräilemässä tarinoita), mutta hän on tunnettu valtavasta määrästä taustatutkimusta, jonka hän tekee jokaisen kirjansa kohdalla, sekä tavastaan käyttää perheensä ja kansansa tarinoita, suullista perintöä, useimpien kertomustensa pohjana. Morrison kirjoittaa fiktiotaan jossakin Yhdysvaltain historiantutkimuksen, kokeellisen runouden ja rennon kansankielen, vernakulaarin*, välissä, ja siitä suoraan sisään maailmankirjallisuuden ja olemassaolemisen kaanoniin, tavoitteenaan vastata niihin samoihin eksistentiaalisiin kysymyksiin, joita myös mustat (ja esimerkiksi hänen alkuperäiskansoihin kuuluvat) hahmonsa kysyvät – eivät pelkästään valkoiset.

Tänä aamuna Toni Morrison ei enää herää keittämään kahvia ja kirjoittamaan. On kulunut seitsemän päivää siitä, kun saimme tiedon hänen poismenostaan. Tänä aamuna kirjoitan saapuvan päivän avustuksella yksin. Kirjoitan hänet preesensiin, koska se on vähintä mitä voin tehdä. Kirjoitan aikaisin aamulla ja kirjoitan myöhään illalla, koska voin, kiitos hänen.

Kaikki esseen käännökset ovat kirjoittajan omia.

* Sana vernakulaari tulee latinan sanasta vernaculus, joka tarkoittaa asuinpaikassaan syntynyttä orjaa. Suurin osa Morrisonin tuotannosta käsittelee nykyisen Yhdysvaltain maaperällä syntyneiden orjien ja heidän jälkeläistensä elämää 1600-luvulta aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka.