Q&A: Theaster Gates

 
 
 
 

Vuoden 2017 Ihme-nykytaidefestivaalin yhdysvaltalaisen päätaiteilijan ajattelun keskiössä ovat oman loistavuuden muistaminen ja naapuruston kunnostustyöt.

 

 Kuva: Sara Pooley

 Kuva: Sara Pooley

 

Kuka olet?

Ison osan elämästäni yritin olla useampi ihminen ympäröivälle maailmalle. Minulla oli erilaisia kasvoja, jotka auttoivat selviämään. Joskus oikeasti kuvittelin, että minun täytyy päättää, olenko ensin musta, sitten vasta taiteilija, vai taiteilija, sitten musta, vai ensin kristitty, ja niin edelleen.

 

Sitten päätin, että tehtäväni maailmassa on tehdä taidetta. Taiteilijana en tunne tarvetta vaihtaa roolia joka tilanteessa vaan voin olla aina oma, monimutkainen itseni. Tällä hetkellä tuntuu oikealta sanoa, että olen mies, jolla on vähän enemmän kuin hän tarvitsee ja joka uskoo, että taiteessa on voimaa.

 

Taideprojekteissasi annat usein uuden elämän jollekin vanhalle esineelle, rakennukselle tai tavalle, joka on mahdollisesti menettänyt merkityksensä. Mitä meissä tapahtuu, kun alamme muistella mennyttä, etenkin jos kyse on omasta historiastamme?

Tämä on työni ydinkysymyksiä. Tarkastelen usein sitä, että maailmassa tai kulttuurissa on tapahtunut jotakin mikä on saanut meidät unohtamaan. Oli se sitten rasismi, nationalismi, imperialismi – tai miksi mitäkin haluaa kutsua – vallan tarkoitus on ollut erilaisina sorron hetkinä saada sorrettu unohtamaan oma voimansa. Missä tahansa näin on käynyt, me kaikki tarvitsemme muistutuksia omasta loistavuudestamme.

 

Pienessäkin esineessä voi nähdä mitä mustat ihmiset, juutalaiset, vietnamilaiset tai kambodžalaiset ovat saaneet aikaan. Ympärillämme on lukuisia sirpaleita, jotka kertovat meille loistavuudestamme. Taiteen kautta olen pystynyt ottamaan sirpaleen, kokoamaan jotakin uudelleen ja näyttämään miten vahvoja olemme. Haluan osoittaa, että meillä on kapasiteettia hallita koko elämäämme: tietämystä, taloudellista tuotantoa, rakkautta, huolenpitoa.

 

Olet rakentanut kulttuuritiloja ja puhut tilan tekemisen tärkeydestä. Kuinka paljon ajattelet saavutettavuutta taideprojekteissasi? Kuinka paljon uskot taiteilijoiden yleisesti ajattelevan saavutettavuutta?

Voisi sanoa – se on myös yksi haasteeni – että motivaatio työhöni on itsekäs. Loppujen lopuksi rakennan tiloja, joita itse haluan nähdä. Tiloja, joista haluan muidenkin iloitsevan ja hyötyvän, mutta enhän tekisi niitä jos en itse uskoisi niihin ensin.

 

Kuva: Veikko Somerpuro

Kuva: Veikko Somerpuro

Esimerkiksi: The Black Monks of Mississippi -yhtye oli tulossa esiintymään kulmilleni eteläisen Chicagon Grand Crossingiin, eikä meillä ollut paikkaa livemusiikkitapahtumalle. Lähin paikka oli irlantilainen pubi toisella puolella kaupunkia, tunnin matkan päässä. Kuvittele yhtye laulamassa soulia O’Learysissa valkoiselle jalkapalloyleisölle, minkä lisäksi kaikki ystäviemme alkoholiin, ruokaan ja sisäänpääsyyn laittama raha jäisi sinne. Naapurustossamme ei ollut mitään. Tilojen luominen sai alkunsa siitä, kun totesimme, että meidän täytyy omistaa tapahtumapaikkamme. Minä haluan kuulla musiikkia kaupunginosassani. Meidän musiikkiamme, meidän kaupunginosassamme.

 

Enää nuo tilat eivät tarvitse läsnäoloani toimiakseen. Mutta ne tarvitsivat taloudellisen investoinnin, jonkun joka pystyi ottamaan riskin, sekä ymmärrystä siitä, miten tapahtumapaikat toimivat. Uskon, että osalla taiteilijoista on pääsy näihin asioihin. Voiko sitä edes kutsua taiteeksi? Lopulta oli kyse siitä, että rakennukset kunnostettiin ja asiat laitettiin tapahtumaan.

 

Olet puhunut sanojen “taide” ja “taiteilija” merkityksistä, ne nähdään mielestäsi kapeasti. Minkä pitäisi muuttua, jotta taide ja kulttuuri olisivat läsnä laajemmin yhteiskunnassa, tai kaupungissa?

Taide tekee kaikesta parempaa. Jos Helsinki olisi pelkästään liiketoimien kaupunki, täällä ei olisi elämää.

 

Kun keskitytään rahan tekemiseen, kaikki se mistä ei saada ilmeistä välitöntä tuottoa, ei ole investoimisen arvoista. Taide näyttäytyy silloin kertakäyttöisenä, poisheitettävänä. Haasteeni on ollut auttaa ihmisiä ymmärtämään, ettei taidetta pidä koskaan laittaa samaan keskusteluun taloudellisen tehokkuuden kanssa.

 

Käytän omassa elämässäni tietoisesti kahdeksankymmentä prosenttia ajastani kulttuuriin ja kaksikymmentä kaupalliseen puoleen. Bisneksen täytyy tapahtua, mutta kun kulttuuri häviää liikevoitolle, ollaan huonossa tilanteessa.

 

 

 

Tämä on neljäs vierailusi Suomessa lyhyen ajan sisällä. Onko suomalainen ympäristö tuonut täysin uusia kokemuksia?

Tärkein suhde, jonka täällä ollessani olen luonut, on mieheen nimeltä Tuomas (Toivonen, toim. huom.). Hän omistaa perheineen Kulttuurisaunan, joka on superkaunis. Olen päättänyt rakentaa puulämmitteisen saunan Chicagoon. En haluaisi kuulostaa kliseiseltä, mutta sauna on yksi paikoista, missä kaikki miehet ovat haavoittuvaisia. Kaikki alasti, osa meistä hyvässä kunnossa ja osa meistä ei. Osalla meistä on paljon, osalla meistä ei. Jos olen ymmärtänyt oikein julkisen saunan historiaa, se on tarkoituksellisesti ollut paikka, jonka ulkopuolelle jäävät vaatteiden mukana myös yhteiskuntaluokka. Kun viime reissulla astuimme Monksien kanssa saunaan, kahdeksan isoa mustaa miestä kahdenkymmenen muun miehen sekaan, olimme tietysti näky. Mutta se oli miellyttävä kokemus.

 

Toinen asia, josta olen ollut hyvin tietoinen viimeisten vierailujeni aikana, on näkemieni rodullistettujen ihmisten määrä. Toivon tapaavani lisää heitä täällä ollessani ja kuulevani heidän tarinoitaan. Minua kiinnostaa, miten erilaiset ihmiset ovat täällä, ja myös mitä Suomen valtio ajattelee rodusta, maahanmuutosta ja taloudesta. Viime kerralla tapasin naisen, joka kertoi äitinsä tulleen aikanaan Somaliasta mutta joka oli itse syntynyt Suomessa. Hän on suomalainen. Oli mahtavaa tavata hänet ja tajuta, ettei ole yhtä suurta mustaa kokemusta.

 

Teoksissasi on erilaisia kulttuuriviittauksia. Milloin tunnustuksen antamisesta tulee erityisen tärkeää?

Vaikka tuotokseni vaikuttavat mustilta, osaamiseni juuret ovat valkoiset ja japanilaiset – mahtavaa. Näiden monimutkaisuuksien omaksuminen tekee elämästä rehellisemmän ja kokonaisemman, eikä vie mitään pois uskostani mustiin ihmisiin, mustiin paikkoihin. Yksinkertaistukset, joita yritämme tehdä, ovat valhetta.

 

Emme välttämättä sano erikseen, että The Black Monksin musiikin juuret ovat gospelissa ja buddhalaisuudessa, mutta teemme sen selväksi itse musiikissa ja laulamme vilpittömästi. Pidän sitä yhtenä tapana antaa tunnustusta. Minusta tuntuu, että annan tunnustusta aina. Kun puhun siitä saunasta, en jätä mainitsematta Tuomasta vaikka hän on valkoinen suomalainen. En jätä kertomatta, miten tärkeää hänen tapaamisensa oli. Ihmiset, jotka opettivat minua tekemään ruukkuja olivat erittäin kova valkoinen amerikkalainen keraamikko sekä ryhmä japanilaisia keraamikkoja.

 

Voima piilee siinä, kun ei pelkää tunnustuksen antamista lainkaan.

 

Theaster Gates on vuoden 2017 Ihme-nykytaidefestivaalin päätaiteilija. Hänen The Black Charismatic -teoskokonaisuutensa installaatio-osa on nähtävissä huhtikuun loppuun saakka Helsingissä.



Teksti: Jasmina Amzil

 

 

Lue myös: