Q&A: Man Yau

 
 
 
 

Keraamisista skeittilaudoista ja marmoribongeista tunnettu kuvanveistäjä esittelee uudessa näyttelyssään muovisilta näyttäviä puuveistoksia, jotka kommentoivat luovan tekemisen paradoksaalisuutta.

 

man_yau_lores_06.jpg

Mennään suoraan asiaan. Olet niittänyt pienoista kulttimainetta, kun olet esitellyt viime vuosina teoksia, joihin on kuulunut marmorista ja hopeasta valmistettuja bongeja, luksus-nunchuckseja, dildoilta näyttäviä lasileluja, ja keraamisia skeittilautoja. Mikä oikein on sun taiteenalasi? 
Heh… kultti. Tavallaan ihan osuva kommentti, kun aiheenani on usein tällaiset alakulttuuriin liittyvät elementit. Mä olen kuvataiteilija, jonka työskentelytapa on kuvanveisto. Veistäjänä olen aika monipuolinen siinä mielessä, että käytän hyvin erilaisia materiaaleja. Usein teokset koostuvat materiaaliyhdistelmistä, harvoin siis teen teoksen, joka olisi vain yhdestä aineesta.

Työni ovat niin moninaisia, koska Aalto-yliopistossa, mistä olen valmistunut kandiksi keramiikka- ja lasitaiteesta ja mistä valmistun pian maisteriksi Product and Spatial Design -ohjelmasta, on superhyvät fasiliteetit toteuttaa teoksia lähes mistä tahansa materiaalista. Siellä olen oppinut työstämään keramiikan ja lasin lisäksi metallia, puuta, muoveja, silikoneja… vähän kaikenlaista. Kiveä taas olen opetellut oppipoika-tyylisesti. Joskus alle kaksikymppisenä vaan kävelin Tattarisuon kiviveistämölle, jossa työskentelee mahtavia kuvanveistäjiä, ja he ovat käytännössä opettaneet minulle kaiken mitä tiedän kivestä.

 

Moninaisuus on kyllä oikea sana kuvaamaan sun töitäsi. Eikä se näy vain materiaaleissa, mutta myös sisällöissä. Onko sulla jokin yhtenäinen ajatus, että mitä haluat töilläsi sanoa?
Jos yllämainittuja projekteja temaattisesti jokin yhdistää, niin ne kaikki ovat tavallaan jonkinlaista länsimaisen kapitalistisen kulttuurin tulkintaa/kritisointia/imitointia/vastakkainasettelua. Aiheena ne ovat tavallaan tosi arkisia juttuja myös (dildo à seksuaalisuus), eli kaikessa “tabumaisuudessaan” ne ovat huomioita omasta elämästäni.

 

Onko ihan hölmöä sanoa, että sun töistäsi tulee mieleen Jeff Koons? Paitsi että sun töissä pop-taide kohtaa jonkun paljon herkemmän ja ylellisemmän (hassua sanoa ylellinen kun on kyse niin arkisista esineistä ja teemoista) ja – feminiinisen? Vai onko nää "designia" eikä "taidetta"? Miten sä itse sanoisit, onko sulla genreä?
Ei se ole yhtään hölmöä, käytän samoja aiheita teoksissani, samoja värejä ja mielestäni Koonsin ja minun töitä myös yhdistää se, että teoksien muotokieli on jossain määrin “ällöttävä”. Värit ovat liian runsaat, tai liian kiiltävät… Mutten kutsuisi töitäni designiksi. Saatan referoida tai hyödyntää käyttöesineistä, mutta “funktionaalisuus" usein liittyy taiteelliseen ajatukseen. Lainaan vaikkapa vesipiipun funktionaalisuutta alleviivatakseni taidemarkkinoiden absurdiutta.

 

Kerroit että sun uuden näyttelysi "Delfun" valmistusprosessi oli kuin Sisyfoksen tarinasta. Siinä hän on joutunut ikiajoiksi manalaan ja saanut rangaistukseksi tehtävän vierittää loputtomasti yhtä ja samaa kiveä ylös mäkeä, vain jotta se voisi vieriä toista rinnettä pitkin alas ja Sisyfos joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Oliko prosessi todella näin kamala? Miksi? Ja miten tämä vertautuu aiempiin prosesseihisi? 
Kun me alettiin ystäväni Lauri Alaviitalan kanssa työstämään tekstiä, kerroin hänelle tarinan ihanasta Delfusta, jonka ympärillä on kauniita pintoja, ja jossa kaiken kestävä työ ja työstä syntyneet haaveet on piilotettu. Sillä ei ole enää mitään merkitystä mikä sen on tehnyt vaan mitä se edustaa. Halusin luoda illuusion, metaforan kaikelle sellaiselle tekemiselle, joka on minulle tärkeää. Mutta kun asiaa miettii rationaalisemmin, veistäminen on järjetöntä. Kaikki ne kulutetut työtunnit, ketä varten oikein teen niitä?

Lauri ymmärsi hyvin mun ajatukset ja halusikin viitata Albert Camusin tulkintaan Sisyfoksen myytistä: Camusin tulkinnassa meidän on oletettava, että Sisyfos on onnellinen. Laurin tekstissä Sisyfoksen työ on kuin taiteilijuus ja itse työprosessi. Sisyfos alistuu kohtaloonsa samalla tavalla kuin taiteilija alistuu tekemään sitä mikä tuntuu itsestään hyvältä, kaikesta järjettömyydestä ja kiven pyörityksestä huolimatta.

Tuo vertauskuva Sisyfoksen työstä kertoo myös nykyhetkestä, jatkuvasta työstä, jolle annamme, tai ehkä pikemminkin luomme merkityksiä. Sisyfoksen kohtalo on kaikkien ihmisten kohtalo.

 

emmasarpaniemi_manyau_delfu_exhibition_lores_30.jpg

 

Mun on tosi vaikea hahmottaa, että nämä teokset on puusta, ne on niin sulavia. On hämmästyttävää, että tämä oli eka kerta kun käytit puuta materiaalina. Kauanko sulla meni ottaa se haltuun? Mistä sait opin? Miten ylipäätään päädyit juuri puuhun kaiken jälkeen, se ei ole ihan samassa linjassa – ainakaan mun mielessäni – joko ylellisten tai hauraiden marmorin, lasin ja posliinin kanssa.
Olen käyttänyt ennenkin puuta projekteissa mutta puun käyttö nimenomaan Delfu-näyttelyssä on erilaista: Tällä kertaa olen käyttänyt uusia metodeja puun käsittelyyn, tällä kertaa todella veistän puuta, käytän rälläkkää ja moottorisahaa, työ on hyvin intuitiivista (tällä tarkoitan sitä etten pysty piirtämään teknisesti töitä ennen toteutusta vaan teos syntyy sitä tehdessä ). Käytän, niin kuin aikaisemmin totesin, niin monia erilaisia materiaaleja jo muutenkin, joten puu tuntuu olevan hyvin luonnollinen myös keramiikan tai marmorin ohella. Sen luonne on erilainen, mutta koen että jokaisella materiaalilla on oma luonteensa. 

Voi johtua ehkä myös siitä, että puu on minulle uudehko muihin materiaaleihin verrattuna, mutta sen veistäminen on niin paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi marmorin! Marmorissa voin laikalla uppoutua materiaaliin haluamastani kulmasta mutta puun kanssa joudun miettimään miten puun syyt menevät, missä kohti on ollut oksa tai koska puu on kaadettu. Puu on myös hyvin kevyt. Puulla ei ole samanlaista viskositeettia kuin vaikka keramiikalla tai lasilla. Puu myös tuoksuu hyvälle.

 

Mitä sun urallasi tapahtuu seuraavaksi? Mitä materiaalia tai vaikkapa yhteistöitä haluaisit vielä kokeilla?
Heti Delfu-näyttelyn jälkeen jatkan jo seuraavaa yhteistyöprojektia, joka tapahtuu Johannes Ekholmin kanssa Sinne-galleriassa. Näyttely tarkastelee nykyaikaa spekulatiivisen tulevaisuuden näkökulmasta. Avajaiset ovat 12.10.2017! 

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Emma Sarpaniemi

 

 

Man Yaun Delfu esillä Galleria Huudossa, Helsingissä, 5.-20.8.2017.

 

Lue myös: