Kirja-arvio: Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin

 
 
9789515243560.jpg
 
0029606-anyuru-johannes.jpg

 

“Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdistaakseen itsensä.

Me oltiin Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.”

 

Johannes Anyurun toinen romaani, viime vuonna Ruotsin Finlandian eli August-palkinnon voittanut He hukkuvat äitiensä kyyneliin kertoo siitä miten ihmisryhmä toiseutetaan. Se on oppikirjakuvaus siitä mitä muukalaispelko tai islamofobia on jo käytännössä ja mitä se voisi olla äärimmilleen vietynä. Se on myös runollisesti (kirjoittaja on julkaissut myös kaksi runokokoelmaa) kirjoitettu trilleri ja elokuvamainen dystopia, joka kuvaa mitä tapahtuisi Ruotsille jos se halkeaisi kahtia ja jakaantuisi.

 

Kirja alkaa raa’asta terrori-iskusta ruotsalaisessa sarjakuvakaupassa, joka sysää tapahtumat monelle aikavyöhykkeelle. Kirjan kertojana on nykypäivässä elävä kirjailija, joka on helppo mieltää lukiessa Anyurun omaksi kertojaääneksi. Toinen teoksen kertojaäänistä on tulevaisuudesta saapunut muslimityttö, jonka kasvutarinan kautta saamme tietää mihin terrori-isku on Ruotsissa johtanut. Kirjailija reflektoi omia kokemuksiaan elämästään muslimina Ruotsissa tämän Tundra-tytöksi nimetyn muslimitytön kokemuksia vasten, ja käy vuoropuhelua perheensä, terrori-iskuun osallistuneiden nuorten läheisten sekä uhrien kanssa. Teos ei kuitenkaan etene lainkaan näin suoraviivaisesti, vaan välillä ollaan takaumissa, välillä tulevaisuudessa ja välillä nykyisyydessä, välillä Ruotsissa ja välillä muualla – tapahtumien ainoa leikkauspiste on terrori-isku.

 

Anyurun ruotsalaisessa dystopiassa ollaan päädytty fasismiin, jossa ainoat oikeat arvot ovat liberaalit, ruotsalaiset arvot. Ne on määritetty kansalaissopimuksessa, jonka allekirjoittaminen on pakollista tai muuten tulee nimetyksi valtion viholliseksi ja joutuu asumaan leireihin Kaningård-nimiseen paikkaan, jossa pakkosyötetään sianlihaa ja jossa”demokratiayrittäjät” ja “sananvapausavalmentajat” opettavat muukalaisille ruotsalaista elämäntapaa jossa miehetkin voivat vaihtaa vaippoja tai imuroida.

 

Kansalaisia seurataan ja tarkkailaan iWatch-laitteella, ei-toivotuilta kansalaisilta otetaan pikkuhiljaa pois loputkin mahdollisuudet käydä töissä, asua kotonaan tai kulkea kadulla ilman vaaraa. Koraanit on korvattu keltasinisillä sensuroiduilla versioilla.

 

Kirjailija-päähenkilö elää kuitenkin meidän nykyisyydessämme, mikä pakottaa lukijan kysymään, kuinka kaukana oikeastaan enää olemme tästä dystopiasta?

 

Aluksi muukalaispelko näyttäytyy viattomina uteluina ja näennäisen neutraaleina ennakkoluuloina, kuten esimerkiksi kohtauksessa, jossa koulukuraattori kysyy Tundra-tytöltä hänen kotioloistaan:

 

Pakottaako isäsi sinut tekemään asioita?”

“Niin kuin tyyliin mitä?”

“Esimerkiksi olen huomannut että pidät usein pipoa päässäsi kuin huivia, vedettynä alas niin että se peittää hiukset.”

Mieskuraattorilla oli lävistys alahuulessaan ja paidanhihat käärittyinä niin, että käsivarsissa olevat tatuoinnit näkyivät.

“Onko se oma valintasi?” 

“Saatko sinä seurustella poikien kanssa?”.

“Mikä sinua naurattaa?”

“Kelaan vaan, miten kerron susta mun parhaalle kaverille.”

 

Samantyyppisiä kohtauksia on ollut muissakin ruotsalaisromaaneissa, esimerkiksi Marjaneh Bakhtiarin Ei mistään kotoisin ja Jonas Hassen Khemirin Ajatussulttaani -kirjoissa. Myös niissä auktoriteetti-nuori-asetelma paljastaa, miten hyvää tarkoittavat aikomukset itse asiassa käynnistävät toiseuttamisen.

 

Anyurun kirjassa näytetään mihin toiseuttaminen päättyy. Ensin kirjan terroristiksi ajautunut arabitaustainen nuori kokee, että “ruotsalaiset eivät anna mitään tsäänssejä”, ja toinen terroristi olisi halunnut lapsena mieluummin nimekseen “Hasse” tai “Lasse”, jotta pystyisi paremmin tulemaan osaksi ruotsalaisuutta.

 

Raaemmin muukalaispelko tulee esiin kuvauksissa siitä miten muslimeihin kohdistuneita iskuja ei raportoida mediassa tai – vielä pahempaa – ne raportoidaan ja nimetään heidän itsensä syyksi. Tai siinä, kun Tundra-tytön perheen kotiin heitetään sianpää ja kun hän kohtaa bussissa islamofobisen humalaisen. Tai kuinka terrorismin nimissä ihmisiä kidutetaan vankileireillä tai suljetaan pakolaiskeskuksiin. Kaikki tämä on tapahtunut jo, ja tapahtuu koko ajan, myös Suomessa.

 

Kirjassa kuvatut asiat tuntuvat samastuttavilta ja sietämättömiltä samaan aikaan. Yhtäältä Anyuru kirjoittaa monien muiden uuden sukupolven ruotsalaiskirjailijoiden tavoin normaalia puhekieltä johon solahtelee ruotsin lisäksi arabian- tai hepreankielisiä sanoja kuten yani, wallah, balagan – sen enempää niitä selittämättä tai kursivoimatta. Toisaalta lukemisesta on välillä pidettävä taukoa, koska kokemukset tulevat niin lähelle arkisia kokemuksiamme.

 

Anyurun teos on yhteiskunnallinen ja ajassa kiinni oleva kertomus ulkopuolisuuden tunteista, traumoista, ja pelosta mutta lopulta se kertoo myös kaikenkattavasta äidinrakkaudesta, josta teoksen nimikin kertoo. Eräs kauneimpia kohtauksia kirjassa ovat Tundra-tytön ja hänen äitinsä hetket yhdessä rannalla: “Äiti nyökkäsi ja hymyili, ja hymy sai sen kasvot loistamaan kuin lehti, jonka tuuli oli liiskannut ikkunaan ja jonka läpi aurinko paistaa niin että kaikki syyt ja tiehyet erottuvat. Yani äidin sielu tuli esiin.”

 

 

Teksti: Mona Eid
Kuva: Mercies May/Kustantamo S&S