Kirja-arvio: Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien Noin 10 myyttiä feminismistä

 
 
noin_10_myyttiä.jpg

 

“Suomi on metka maa. Naisviha ja rasismi on täällä jotenkin niin syvällä näennäisen tasa-arvon alla, että siitä puhuminen on erityisen hankalaa.”

Näin kirjoittaa Eveliina Talvitie, toinen Noin 10 myyttiä feminismistä -kirjan kirjoittajista. Toinen kirjoittaja on Maryan Abdulkarim, ja hän määrittelee aatteen seuraavasti: 

Feminismi on yksinkertaisimmillaan sitä, että vastustaa sortoa kaikissa sen muodoissa.“

 

Näistä kahdesta virkkeestä muodostuu koko kirjan pohja. Alkusanoissa kerrotaan lisäksi, että kyseessä on myyttärit, myyttien tarkasteleminen ja niiden myttyyn kääriminen, ikään kuin pois heittäminen.

 

Miksi menestynyt nainen ei halua tunnustautua feministiksi? Voiko feministikin puhua ongelmallisesti? Miksi feministit ovat miesvastaisia? Miltä feministin kuuluu näyttää? Mihin feminismiä oikeastaan edes tarvitaan tasa-arvoisessa yhteiskunnassa?

 

Kirja on nimetty ja rakennettu nokkelasti vastaamaan näihin iänikuisiin kysymyksiin. Jokainen luku alkaa antifeministisellä väittämällä (“Feminismi estää miehiä olemasta miehiä ja naisia olemasta naisia”), jonka perään keskustelut avataan esimerkkitarinoilla. Esimerkiksi kirjan  neljännen myytin, “Feminismi tappaa ilon elämästä”, Abdulkarim avaa kuvauksella, jossa todistelee sarkastisesti miten tosikkomainen feministi hän on  – (kirja kannattaa lukea jo pelkästään tämän kohdan takia, nauroin ääneen!). Näiden väittämien ja avausten jälkeen tulee Abdulkarimin ja Talvitien keskinäinen dialogi, jossa kirjoittajien eläväiset ja persoonalliset äänet pääsevät ilahduttavasti esiin. Dialogia maustamaan on ripoteltu kuuluisien suomalaisten feministien ajatuksia, mietelauseita ja runoja. Kunkin luvun lopussa on tietoboksi nykyfeminismin termeistä kuten esimerkiksi intersektionaalisuudesta, rodullistamisesta tai ableismista. Nämä termit määritellään konkreettisesti kuvaamalla muun muassa saamelaisten tai romanien asemaa Suomessa.

 

Noin 10 myyttiä feminismistä on helposti lähestyttävä kirja, vaikka aluksi sitä voi olla vaikea lukea keskustelumuodon vuoksi. Kun kirjan rytmiin tottuu, se alkaa viihdyttää toden teolla. Sanavalmiit, analyyttiset ajattelijat panevat myös itsensä likoon itseironisesti ja omia ajatusmallejaan kyseenalaistaen. 

 

Teos on hyvin kiinni ajassa. Abdulkarim ja Talvitie kommentoivat paitsi suomalaista yhteiskuntaa myös globaaleja ilmiöitä. He listaavat feminismin aallot, keskustelevat sellaisista viimeaikaisista ilmiöistä kuten Aamulehden sukupuolineutraaleista termeistä,  #metoo-kampanjasta ja feministisen taloustutkimuksen tärkeydestä. Teoreetikkojen, ajattelijoiden ja taiteilijoiden nimiä pudotetaan miltei hengästyttävyyteen asti. Toisaalta, tämän kirjan pohjalta on helppo lähteä etsimään lisätietoa. Kirjassa tuodaan rautalangasta vääntäen – mutta ei tiukkapipoisesti – esiin mitä yhteiskunnalliset rakenteet ovat. Sen sijaan että syyteltäisiin valkoista, keski-ikäistä miestä, ongelmat löytyvät heitä tukevista normeista ja systeemeistä. Ehkä tässä on vihdoin kirja, joka saisi antifeministinkin kiinnostumaan aiheesta, niin ytimekkäästi ja provosoivasti se on muotoiltu.

 

Vielä olennaisempaa on se, miten Noin 10 myyttiä feminismistä vastaa sisäisiin kysymyksiin, joita on yhä edelleen vaikea kysyä tässä ajassa. Sellainen on esimerkiksi ristiriita feminismin ja uskon yhteensovittamisessa. Abdulkarimin tulkinta sielun ja ruumiin erosta onkin huikea:

 

“Tasa-arvonä­kökulmasta uskoni sielun olemassaoloon tarkoittaa mulle myös sitä, että sielu itsessään on sukupuoleton toisin kuin ruumis. Kaikki sielut ovat yhdenvertaisia suhteessa toisiinsa, eron tekevät yhteiskunnan normien kehoille asettamat vaatimukset, jotka määrittelevät kunkin kehon asemaa ulkoisten ominaisuuksien perusteella.”

 

Toinen sisäinen kysymys on intersektionaalisuus ja rodullistetuksi tulevien naisten asema feministisessä liikkeessä, naiseuden hierarkia. Abdulkarim tuo ansiokkaasti esiin kuinka “valkoisen naiseuden asettaminen keskiöön ja naiseuden mittariksi on ollut osa eurooppalaisten maailmanvalloitushanketta, orjuuttamista ja kolonialismia” – mutta sitten uskaltaudutaan vieläkin syvemmälle, representaation ja kolorismin kysymyksiin.

 

Lopulta kaikkein ihaninta kirjassa on nähdä suomennettuna ei-valkoisten feministien tekstejä, esimerkiksi Audre Lorden kuuluisa ajatus:

 

“Jokaisen täytyy itse määritellä itsensä, muuten musertuu ulkopuolelta tulevien määritelmien alle”.

 

Lukisin ja kuulisin mielelläni lisää Abdulkarimin ja Talvitien – kahden aikamme eturivin feministisen ajattelijan –  keskustelua ja käsitteiden analyysia.

 

 

Teksti: Mona Eid
Kuvat: SKS