Q&A: Leiomy Maldonado

 

Vogue-legenda haluaa tehdä ballroom-kulttuuria tunnetuksi niin maailmalla kuin omassa latinoyhteisössään. Tärkeintä on tunneilmaisu.

 

IMG_4189-1.jpg

 

On lokakuinen sunnuntai Aleksanterin teatterilla Helsingissä. “Voguen Wonder Womaniksi” kutsuttu Leiomy Maldonado, puertoricolaisnewyorkilainen tanssija ja koreografi, on saapunut opettamaan Suomen tanssiskenessä vastikään jätti-ilmiöksi räjähtänyttä vogueaamista. Maldonado tuli suuren yleisön tietoisuuteen esiintyessään America’s Best Dance Crew -tosi-tv-ohjelmassa vuonna 2009. Sen jälkeen hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Willow Smithin ja Icona Popin kanssa, lainannut tavaramerkkitanssiliikkeensä ”The Leiomy Lollyn” Beyoncélle, Lady Gagalle ja Britney Spearsille sekä suunnitellut pride-viikon kunniaksi Nikelle Maldonado-lenkkarin. Nyt hän kertoo mistä vogueaamisessa on oikeasti kyse.

 

No niin… Leiomy “Amazon” Maldonado…
Sano vain “Amazon”. Minun houseni on vähän erilainen kuin monet muut houset, Amazon on etunimeni. Voit sanoa Amazon Leiomy Maldonado.

 

Selvä! Voitko määritellä vogueaamisen yhdellä lauseella jollekin joka ei ole kuullut siitä koskaan ennen?
Vogueaaminen on tanssityyli johon tanssija voi tuoda omaa persoonaansa paremmin kuin mihinkään toiseen tanssiin. Vogueaaminen on jännittävää, sensuellia, se voi olla mitä vain. Mikä tahansa tunnetila, jota sattuu tuntemaan. Toisin kuin muut tanssityylit, joissa on useimmiten kyse liikkeestä, vogueaamisessa on kyse tunteista ja siitä miten ne saadaan näkyviin.

 

IMG_4230-1.jpg

Miten tutustuit vogueaamiseen alunperin?
Kuulin voguesta Kips Bay Boys & Girls Club -nuorisotalolla New Yorkissa ollessani viisitoistavuotias. Tapasin ensimmäisen mentorini ja hän näytti minulle videoita joilla ihmiset vogueasivat. Menin kotiin, laitoin VHS-kasetin soittimeen ja katselin kun transnaiset tanssivat. Rakastuin saman tien. Kaikkeen siihen, energiaan ja itsetuntoon ja mukavuuteen ja hauskanpitoon. Innostuin automaattisesti ja aloin opettaa itse itseäni. Aloin käydä toisilla nuorisotaloilla joissa tapasin muita vogue-tanssijoita, jotka olivat jo käyneet klubeilla ja osallistuneet kilpailuihin.

 

Miten löysit alussa tarpeeksi varmuutta mennä tanssimaan yleisön eteen? Olitko luonteva alusta asti?
Aluksi kaikki oli tietenkin vaikeaa. Mutta intohimoni vogueaamista kohtaan piti minut liikkeessä ja hioin pikkuhiljaa ajatusta siitä mitä vogue merkitsi minulle.  En välittänyt siitä mitä muut ajattelevat. Monet halusivat siihen aikaan tehdä vaikutuksen toisiin ihmisiin, mutta minä halusin vain tanssia ja sanoa että tanssin. Halusin puskea itseäni. Mutta ei se ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Minua kohdeltiin vähän huonosti aluksi, koska tyylini oli niin erilainen. Voi sanoa, että tein vogueaamisesta sellaista kuin miten se tänä päivänä mielletään. Ennen minua se ei ollut niin akrobaattista, niin uskaliasta tai ulospäinsuuntautunutta kuin nyt.

 

Puhutaan siitä, miten olet vaikuttanut vogue-tanssin kehittymiseen. Jos katsoo Paris is Burning -dokumenttielokuvaa (1990), siinä vogueaaminen määritellään täydellisiksi kuvakulmiksi ja Vogue-lehdessä esiintyneiden mallien imitoimiseksi. Sinun aikanasi ollaan menty fluidimpaan ja akrobaattisempaan suuntaan. Mihin nyt ollaan menossa? 
Nykyään on enemmän ja enemmän tanssijoita, jotka tuovat eri tanssilajeja ja sekoittavat niitä vogueaamiseen. Voguesta on nyt tulossa monimuotoisempaa, mikä on okei… ainakin joskus. Kuten aiemmin sanoin, vogueaaminen on tunteiden ilmaisemista. Joskus, jos on pitkälle muodollisesti oppinut tanssija ja tottunut menemään lavalle ja tekemään tietyt liikkeet tietyllä tavalla, voi olla vaikea ottaa kiinni tunteista. Se ei ole huono asia, mutta se on asia jota täytyy treenata, oppia pois. Vogueaamista ei oikein voi aloittaa ilman että tutkii asiaa.

 

IMG_4157-1.jpg
IMG_4175-1.jpg

 

Matkustelet paljon opettamassa ja esiintymässä. Onko eri kaupungeissa erilaiset vogue-tyylit?
Kyllä, vaikuttaa siltä että joissakin kaupungeissa tanssijat kallistuvat tanssimaan monenlaisia eri tyylejä, mikä on ihan okei. Jotkut ihmiset taas tanssivat vain tiettyjä tyylejä. Jotkut eivät ole saanet tanssia oikeanlaisten mentoreiden kanssa, joten he tanssivat sitä minkä osaavat ja mikä on helppoa. Tunnen ylpeyttä kun näen kuinka monessa maassa ympäri maailman ballroom-kulttuuri on noussut suosioon. Ei pelkästään vogue-tanssi, vaan koko kulttuuri. Se on minusta tärkeintä, että monet ihmiset eivät vain ota tanssia ja hyväksikäytä sitä niin kuin välillä tapahtuu. Se on kunnioitettavaa, koska se antaa takaisin kulttuurille, se tuo ihmisiä yhteen ja oikea tapa tehdä ja tanssia pysyy elossa.

 

Millaista on ollut opettaa vogueaamista Helsingissä?
Voi, täällä on ihanaa! Tuntuu että kaikki olivat itsevarmoja ja käyttivät tanssilattiaa parhaan taitonsa mukaan ja tykkäsivät olla valokeilassa ja osasivat antaa mennä. Siitä voguessa on kyse.

 

Se kai on vogueaamisen kauneus, että se on kaikille, se on demokraattista.
Aivan! Se ei ole tietämätön eikä sisäänpäinkääntynyt tanssilaji. Ihminen voi tehdä täydellisen spagaatin mutta hänen ei tarvitse näyttää balleriinalta. Vogue-tansseissa voi nähdä kaikenlaisia muotoja ja kehoja.

 

IMG_4181-1.jpg

Kuinka suosittua vogueaaminen on latinoyhteisössä? Muistan itse kun äitini katsoi latino-tv-sarjoja kun olin pieni, ja minä suorastaan rukoilin, että niissä olisi ruskeita tai LGBT-yhteisöön kuuluvia hahmoja.
Yleisesti ottaen latinomedia keskittyy vaaleaihoisiin latinoihin, ja tekee mieli huutaa että “haloo, myös ruskeat latinot ovat olemassa oleva asia!”. Olisi ihanaa jos vogueaaminen olisi suositumpaa latinojen keskuudessa! Olen varma että se vain etsii polkuaan latinojen luokse. Koska kyllä, olen Latina, mutta usein se on viimeinen asia jonka ihmiset minusta näkevät, koska olen ruskea. On tärkeä ymmärtää, että minulla on latinajuuret ja että suurin osa Yhdysvaltojen ballroom-tansseihin osallistuvista ihmisistä on ei-valkoisia. Kaikki tapahtuu pikkuhiljaa, esimerkiksi latinomediat ovat alkanet tehdä juttuja minusta, mikä on ihan mieletöntä! 

 

Onko New Yorkissa kasvaminen, etenkin latinoyhteisössä ja puertoricolaisena, kuitenkin vaikuttanut tanssiisi?
En sanoisi ihan niin. Sanoisin, että persoonani, minä kokonaisuutena ja myös latina-naisena, newyorkilaisena, selviytyjänä, vahvana naisena, on vaikuttanut siihen miten tanssin. Kun vogueaan, kerron kuka olen ihmisenä, kerron tarinani. Vogueaaminen on elämäntapa.

 

 

Teksti: Diana Sanchez
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

Lue lisää:

 

 

 

 

Kirja-arvio: Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa

 
 
 
 
Maitoa ja hunajaa kansikuva.jpg
 
RupiKaur.jpg

sinä käsket minua olemaan hiljaa koska

mielipiteeni tekevät minusta vähemmän kauniin

minua ei ole tehty sellaiseksi

että vatsani liekit voi sammuttaa

minua ei ole tehty sellaiseksi

että kielelläni olisi keveys

jotta minut voisi helposti niellä

minut on tehty raskaaksi

puoliksi teräksi ja puoliksi silkiksi

vaikeaksi unohtaa ja hankalaksi

mielen seurata

 

Rupi Kaur tietää mistä kirjoittaa runokokoelmassaan maitoa ja hunajaa ja sen parissa sadassa vähäeleisessä runossa, jotka on jaettu neljän eri teeman alle. Niitä ovat satuttaminen (joissa käsitellään misogyniaa, seksuaalista väkivaltaa, traumaa), rakastaminen (seksuaalisuutta, parisuhdetta), hajoaminen (sydänsuruja) ja paraneminen (itsensä rakastamista, ihokarvoja, onnea).

 

Myös lukija tietää, liiankin hyvin, mistä Kaur kirjoittaa, ja se puolestaan tekee Kaurista kirjoittamisesta lähes mahdotonta. Jokaiseen runoon, joista monet ovat muutaman sanan pituisia, tiivistyy kaikki se, mitä jokainen ruskea tyttö on koskaan ajatellut itsestään ja olemisestaan maailmassa. Kokoelma vastaa piinaavaan, ikiaikaiseen kysymykseen: onko vika minussa? Kaurin vastaus on vankka, herkkä, samaan aikaan lohduttoman suorasukainen ja toiveikkaan anteeksipyytelemätön ei. Mitä siitä sen enempää.

 

Ei ole montaa runoteosta viime vuosilta tai vuosikymmeniltäkään, jotka nauttisivat samanlaista suosiota kuin maitoa ja hunajaa. Ja on nauttinut sitä jo kolmisen vuotta, siitä saakka kun Kaur julkaisi kokoelman ensin omakustanteena, jonka jälkeen maineikas Simon & Schuster -kustantamo nappasi sen rosteriinsa: syyskuuhun mennessä sen alkuperäistä englanninkielistä laitosta oli myyty Yhdysvalloissa 700 000 kappaletta, ja se on pysynyt New York Timesin bestseller-listalla yli viidenkymmenen perättäisen viikon ajan. Menneenä keväänä liput hänen esiintymisiinsä myivät loppuun alle kymmenessä minuutissa. Kun hän aikanaan ilmoitti julkaisevansa toisen kokoelmansa, juuri englanniksi ilmestyneen the sun and her flowersin, hän sai yli 100 000 instagram-tykkäystä muutamien tuntien sisällä.

 

Osallistu arvontaan ja voita itsellesi
Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa!
Katso ohjeet jutun lopusta.

Tai osta kirja.

 

Rupi Kaurin tarina on digitaalisen ajan tie tähtiin. 25-vuotias punjabilaiskanadalainen retoriikan opiskelija nousi maailmanmaineeseen kun Instagram poisti vuonna 2015 hänen kuvansa. Siinä hän makaa sängyllä kuukautisveritahraisissa housuissa, mikä on yhteisösääntöjen vastaista, mutta Kaur ei siitä piitannut vaan postasi kuvan uudelleen ja uudelleen. Samoihin aikoihin myös esimerkiksi Rihanna lähti Instagramista joksikin aikaa, protestina toiselle yhteisösäännölle, joka kieltää naisen nännien näkymisen kuvissa.

 

Tuo keskustelu oli yksi ensimmäisistä, joiden yhteydessä alettiin puhua, että se oli niin suosittu ja kiihkeä, että se ”broke the internet”, rikkoi internetin. Ainakin se johdatti valtavan määrän ihmisiä Kaurin tilille. Pian hänellä oli yli puolitoista miljoonaa seuraajaa, myös monia julkkiksia.

 

Ei pelkästään meille arkiset, itsestäänselvät aiheet kaartelematta käsiteltynä, vaan myös ilmaisukanava eli sosiaalinen media tekivät Kaurin runoudesta esteetöntä, helposti lähestyttävää ja liittivät hänet muiden instan it-runotyttöjen kuten Beyoncén Lemonade-albumillaan lainaamaan Warshan Shiren, Yrsa Daley Wardin, Elisabeth Velasquezin ja Yesika Salgadon joukkoon. Tästä kehkeytyi puolestaan taas uutta draamaa. Nayyirah Waheed, yksi tämän hetken suurimmista somerunoilijoista, syytti Kauria plagioinnista (syytökset on sittemmin poistettu tämän Tumblr-tililtä) niin aiheiden kuin minimalistisen, isot alkukirjaimet ja pilkutuksen pois jättävän tyylin osalta. Kaur vastasi kirjoittavansa juuri niin kuin kirjoittaa siksi, koska haluaa kunnioittaa toisen äidinkielensä punjabin kirjoitusasua eikä matkiakseen Waheedin keinoja, mutta hän ei myöskään kieltänyt inspiraatiota.

 

Teksteillä on muitakin selkeitä esikuvia. Mieleen tulevat Patti Smithin Woolgathering-teoksen tekstit, ja, oli stereotyyppistä tai ei, myös Khalil Gibranin rakkaudenjano. Riikka Majasen onnistunut suomennos vaatii lukemaan uudelleen niin ikään somea ja rakkautta käsittelevän Paperi-T:n Post Alfa -kokoelman. maitoa ja hunajaa liikkuu jossakin facebook-päivitysten, (semisalaisten, löytämistään malttamattomana odottavien netti)päiväkirjamerkintöjen, rock-lyyriikoiden ja ironian välimaastossa, niin kuin sukupolvemmekin. Se on juuri niin ikiaikainen, syvällinen nopea ja yleinen kuin jokainen meistä kuvittelee olevansa – ja siksi pakollista luettavaa.

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Baljit Singh, Rupi Kaur

 

Ruskeat Tytöt arpoo kaksi kappaletta Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa-runokokoelmaa. Toimi näin: Mene Ruskeiden Tyttöjen instagramiin, seuraa meitä ja tykkää juttua koskevasta kuvasta. Arvonta on voimassa 12.11.2017 saakka. Kirjaa saa myös nettikaupastamme. Juttu on toteutettu yhteistyössä Sammakko-kustannuksen kanssa.

 

 

 Lue myös:

 

Artist at Work, jakso 4: Caroline Suinner (Video)

 
 
 
 

Artist at Work -videosarjan neljännessä ja viimeisessä osassa nähdään Ruskeiden Tyttöjen Art Director.

 

Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Sarjan viimeisessä jaksossa tapaamme Caroline Suinnerin, Ruskeiden Tyttöjen Art Directorin, joka on myös itsestäänselvyyksistä kiinnostunut kuvataiteilija.

 

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.

 

 

Toimitus

 

 

Lue lisää

 

Artist at Work, jakso 3: Vidha Saumya (Video)

 
 
 
 

Artist at Work -videosarjan kolmannessa osassa nähdään piirroksia.


Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Kaikkia taiteilijoita ei paljasteta etukäteen, mutta kolmannessa jaksossa tapaamme kuvataiteilija Vidha Saumyan, jonka tärkein työkalu on kuulakärkikynä.
 

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.




Toimitus
 

 

Lue lisää

 

Shabazz Palaces tekee progeräppiä vauvojakin koskettavasta teknologisesta murroksesta

 
 
 
 

Seattlelainen duo inspiroituu myös luonnosta ja ihmissuhteiden rytmistä.

 

Kuvassa vasemmalla Tendai "Baba" Maraire ja oikealla Ishmael Butler a.k.a. Palaceer.

Kuvassa vasemmalla Tendai "Baba" Maraire ja oikealla Ishmael Butler a.k.a. Palaceer.

 

Kosminen rap-duo Shabazz Palaces eli mc ja tuottaja Ismael Butler a.k.a Palaceer Lazaro sekä multi-instrumentalisti Tendai ”Baba” Maraire istuskelevat odottamassa keikkansa alkamista lokakuisena iltana yökerho Kuudennen linjan takahuoneesssa. Butler toppatakissaan ja Maraire värikkäässä puserossaan vaikuttavat järisyttävän siisteiltä. Kun Butler puhuu, jokainen sana on samettia. Hän käyttää pitkiä lauseita, joiden rytmi vie mukanaan ja sanoo haastattelun aikana sellaisia asioita kuin:

 

“Me teemme musiikkia perustuen vaistoihimme. Sen takia elämä virtaa musiikkiimme, eikä pelkästään elämän sisältö, vaan myös elämän rytmi tulee osaksi sitä.”

 

Ja:

 

“Musiikin vaikutus on kuin piirakka. Ihmissuhteet, ihmissuhteen rytmi, ääni, väri ja tunne. Kaikki elämän aistilliset aspektit vaikuttavat musiikkiin enemmän kuin se mitä kuuntelet”, hän sanoo.

 

Ja:

 

“Esimerkiksi luonto on taidetta. Se on itse asiassa paljon taiteellisempaa kuin mitä meille on opetettu ihmisten tekemän taiteen olevan. Se tekee koko ajan jotakin ilmaisevaa, tappavaa, elämää vahvistavaa, väkivaltaista ja rauhallista.”

 

 

Shabazz Palaces on uhanalainen laji musiikkibisneksessä. Päinvastoin kuin menestys yleensä määritellään etenkin hiphopissa, sen suosio ja kuuntelijamäärä eivät ole räjähtäneet missään vaiheessa, vaan erikoisiin saundeihin ja laatuun keskittynyt kuulijakunta on löytänyt sen ja pitänyt siitä kiinni. Duo aloitti musiikin tekemisen yhdessä jo vuonna 2009 ja on julkaissut ennen tänä vuonna ilmestyneitä, kahta toisiinsa yhdistyvää albumia, Quazarz: Born on a Gangster Staria ja Quazarz vs. the Jealous Machinesia kaksi muutakin studioalbumia, Black Upin vuonna 2011 ja Lese Majestyn vuonna 2014. Niitä edelsi vielä kaksi itsenäistä EP:tä.

 

Ennen sitä, 90-luvulla, Ismael Butler tunnettiin nimellä Butterfly ja hän oli mukana marxistisessa jazz- ja rap-yhtye Digable Planetsissa. Maraire puolestaan on edesmenneen zimbabwelaismuusikko Dumisami Marairen poika ja työskennellyt perkussioiden parissa aina.

 

shabb-2.jpg

Shabazz Palaces tulee Washingtonin Seattlesta, joka tunnetaan hiphop-skeneään paremmin grungebändeistään; Nirvanasta, Alice in Chainsista ja Pearl Jamista. Seattlen musiikkiskene on kuitenkin Marairen sanojen mukaan aina ollut monipuolinen ja kansainvälinen. Ympäristö on vaikuttanut myös Shabazz Palacesin saundiin, jota voisi kuvata progressiiviseksi, afrofuturistiseksi, avant garde ja  scifi hip -hiphopiksi.  Shabazz Palaces ei tee musiikkia rahan ja maineen takia, vaan heille on tärkeintä pysyä omaperäisenä.

 

Kappaleiden aiheet tulevat tosielämästä, eli avaruudesta, eläimistä, sekä teknologian ja koneiden aiheuttamista tuntemuksista. Näin on etenkin toisen uutuusalbumin, Quazarz vs. the Jealous Machinesin kohdalla.

 

 

“Se tunne, kun puhelimesi akku on loppu tai et löydä sitä. Siitä tuli osa albumiamme”, Butler sanoo.

 

 

Ei ikinä arvaisi, muuten kuin ehkä hänen partaansa osittain peittävästä elegantista harmaasta väristä ja tietenkin mittavan diskografian perusteella, että hän on 48-vuotias. Molemmat artistit ovat ikänsä puolesta eläneet teknologisen murroksen läpi. Lapsena heillä oli lankapuhelin ja kolme kanavaa televisiossa. Nykyään vastasyntynytkin saa ensimmäiseksi nähdä kännykän.

 

Marairella ei ollut puhelinta viime vuoteen asti mutta hänen puolitoistavuotias lapsensa osaa avata puhelimen ja mennä YouTubeen itsenäisesti.

 

“Kun huomasin, että hän osasi ohittaa mainoksen ja siirtyä suoraan videoon – silloin todellisuus ja pelko laitteiden vaikutuksista iskivät”, hän sanoo.

 

Butler jatkaa:

 

“Vaikka olemme edenneet teknologisessa kehityksessä, olemme menneet myös taaksepäin. Luotamme koneisiin ja kohtelemme heitä kuin ihmisiä, joilla on persoonallisuudet. Vietämme niiden kanssa enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.”

 

Kun Kuudennen linjan keikka alkaa, päästään todistamaan kuuntelemisen ja muun aistimisen voimaa. Yleisö on aluksi melko hiljainen ja jähmeä kunnes, basson jyllätessä yhä korkeammalle, duo alkaa ottaa lavaa haltuunsa ja lopulta koko huone sykkii ja alkaa ottamaan kännykkäkuvia lavalla heiluvista artisteista.

 

 

Teksti: Akunna Onwen
Kuvat: Ousman Colley

 

 

Lue myös:

 

 

 

 

Artist at Work, jakso 2: Sasha Huber (Video)

 
 
 
 

Artist at Work -videosarjan toisessa osassa nähdään mustuuden kokemuksen käsittelyä nitojalla.

 

Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Kaikkia taiteilijoita ei paljasteta etukäteen, mutta toisessa jaksossa tapaamme muun muassa nitojaa työkalunaan käyttävä kuvataiteilija Sasha Huberin.

 

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.

 

 

Toimitus

 

 

Lue lisää:

 

Menovinkki: FemF ART -näyttely

 
 
 
 

Vuosittain järjestettävä FemF-tapahtuma laajenee tänä vuonna historialliseksi Femf ART -ryhmänäyttelyksi, jossa suurin osa taiteilijoista on poc-naisia ja muunsukupuolisia, ei-valkoisia taiteilijoita. Tällaista näyttelyä ei ole nähty koskaan ennen Suomessa. Kuraattorit Ramina Habibollah ja Nayab Ikram kertovat millaista sitä on ollut rakentaa.

 

Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

 

Kertokaa ihan ensiksi, että mikä on FemF ART?
Ramina: FemF ART on jokavuotisen Feministisen foorumin eli paremmin FemFinä tunnetun tapahtuman taideosasto. FemFissä on tarjolla keskusteluja, työpajoja, teatteria, musiikkia, luentoja ja performansseja kaikenlaisista feminismiin liittyvistä aiheista, ja me tuomme rinnalle taidenäyttelyn.

 

Mikä tekee tästä vuodesta erityisen?
Ramina: Tänä vuonna Nayab ja minä liityimme joukkoon luomaan tilan, jossa esitellään poc-taiteilijoiden töitä. Tänä vuonna sattuu myös olemaan Feministisen foorumin viisivuotisjuhlat. Foorumi on aina järjestetty työväenopisto Arbiksessa Töölössä, mutta tänä vuonna näyttelymme levittäytyy Kaapelitehtaalle, joten olemme kasvaneet.

 

Sekä FemFin et FemF ARTin tämän vuoden teema on liike. Miksi?
Ramina: Feministisellä foorumilla on joka vuosi eri teema ja oli luonnollista ottaa sama aihe myös FemF ARTin ohjenuoraksi. Se sopii täydellisesti meille, koska liikumme ja luomme liikettä yhdessä.

 

Keitä taiteilijoita näyttelyssä pääsee näkemään?
Ramina: On vaikea nimetä yksittäisiä taiteilijoita, sillä heitä on yhteensä 27. Näyttelyssä voi esimerkiksi lukea grönlantilaisen Aka Niviânan runoja, mikä on poikkeuksellista kuvataidenäyttely-ympäristössä. Maalausten ja valokuvien lisäksi avajaisissa nähdään myös performanssi Vishnu Vardhanilta ja ääniperformanssi Ana Gutieszcalta. Myöskään Mahoyon videoteosta ei kannata missata! Lauantain aikana Valssaamossa järjestetään Artist talk -keskusteluja ja mukana on mm. ruotsalainen, digitaalinen meiltä meille -galleria Koltuor. (Katso tarkka ohjelma alta.)

 

Nayab Ikram, valokuvaaja ja kuraattori. (Omakuva.)

Nayab Ikram, valokuvaaja ja kuraattori. (Omakuva.)

Ramina Habibollah, performanssitaiteilija ja kuraattori. Kuva: Fredrik Enges

Ramina Habibollah, performanssitaiteilija ja kuraattori. Kuva: Fredrik Enges

 

Olette molemmat nuoria taiteilijoita, Ramina sinä olet performanssitaiteilija ja Nayab sinä valokuvaaja. Tällä kertaa kuitenkin toimitte näyttelyn kuraattoreina. Millaista se oli? Muuttiko taidekuraattorina oleminen teitä taiteilijoina?
Nayab: On ollut mahtava kokemus kuratoida tämä näyttely Raminan kanssa. Työskentely toisen poc-taiteilijan kanssa on antanut minulle ihan toisenlaisen perspektiivin tutkia ja luoda näyttelyä. Olemme voineet jakaa ajatuksia yhteisistä arvoista ja ajatuksista, eikä tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi taidepiireissä. 

Vaikeinta on ollut työskennellä etänä, sillä me asumme Turussa ja Espoossa. Olemme työskennelleet paljon verkossa, avoimen haun järjestämisestä lopputuottamiseen saakka, mikä on ollut hauskaa, mutta aikaa vievää. Olemme tehneet tätä yömyöhään. Minusta on tullut tosi hyvä tietokoneen käyttäjä!

 

Ramina: Olen esimerkiksi nauttinut kirjoittamisesta enemmän kuraattorina kuin taiteilijana. Taiteilijana oivalsin, miten kuratointi auttoi minua oman taiteeni kanssa monella tavalla. Otin tämän projektin myötä etäisyyttä omaan taiteeseeni, mikä on tosi hyvä, koska myös kriisit loppuivat ja nyt voin toivottavasti palata takaisin puhtaan mielen kanssa. On kuitenkin liian aikaista sanoa, onko tämä muuttanut minua taiteilijana, se on vielä tulossa.

 

Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné".

Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné".

Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné" 

Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné" 

 

Millaista oli etsiä poc-taiteilijoita? Oliko se vaikeaa vai tiesittekö heti mistä hakea?
Nayab: Meillä molemmilla on hyvät kontaktit pohjoismaisiin kollegoihin, joten oli hyvin helppo aloittaa tämä prosessi kutsumalla heitä mukaan. Meille oli omien verkostojen lisäksi hyvin tärkeää järjestää avoin haku, jolloin tutustuimme muihin taiteilijoihin ja heidän töihinsä. Se on ollut suuri kunnia, vaikkemme valitettavasti voineet ottaa kaikkia mukaan näyttelyyn.

 

Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

 

Millaisia kriteerejä teillä oli?
Ramina: Minulle kuratoinnissa on ollut tärkeätä kattava ja monipuolinen perspektiivi. En tarkoita sitä pelkästään esimerkiksi sukupuolten ja iän suhteen, vaan myös eri medioiden ja kohteiden, joiden parissa taiteilija työskentelee. Mukaan on otettu urallaan eri vaiheissa olevia taiteilijoita.

 

 

Teksti: Vy Tram

 

 

FemF ART -näyttelyn avajaiset ovat perjantaina 20.10.2017 klo 18.00–23.00 ja se on nähtävissä vielä seuraavana päivänä Kaapelitehtan Valssaamossa. FemF järjestetään 21.10.2017 työväenopisto Arbiksessa Töölössä. 

 

Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja nostaa esiin kiinnostavia nykytaiteilijoita

 
 
 
 

Videosarja Artist at Work esittelee neljä nykytaiteilijaa ja heidän menetelmänsä.

 

Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Kaikkia taiteilijoita ei paljasteta etukäteen, mutta ensimmäisessä jaksossa tapaamme kuvanveistäjä Man Yaun.

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.

 

 

Toimitus

 

 

Lue myös:

 

Valkoisia valheita

 
 
 
 

Suomen, Euroopan ja maailman taidemuseoissa ja oikeastaan kaikissa julkisissa tiloissa näkyy lähes yksinomaan valkoisten ihmisten tekemää taidetta. Miksi? Miksi sekin taide, jossa kuvataan ei-valkoisia ihmisiä, on yhä tänä päivänäkin pääasiassa valkoisten ihmisten tekemää? Ja jos länsimaisuus on niin paljon parempaa, niin miksi ei-valkoisia ihmisiä näkyy valkoisten tekemissä taideteoksissa yllättävän paljon? Ja miten kulttuurinen omiminen liittyy tähän kaikkeen? Ruskeat Tytöt selvitti asian.

 

antinoos2.jpg

 

Kaikille toimittajille, tutkijoille ja lukiolaisille opetetaan, ettei juttuja saa aloittaa antiikin Kreikasta ja Roomasta, vaan hyvä kirjoittaja menee suoraan asiaan. Mutta tehdään nyt kuitenkin ensiksi harjoitus: laita silmät kiinni. Paina sormesi minkä tahansa länsimaisen museon kohdalle maailmankartalla. Avaa sitten silmäsi. Seisoskeleeko museossa (tai jossakin muussa julkisessa paikassa kaupungissa jossa museo sijaitsee) vitivalkoisia nuorukaisia aatamin asuissa, lihakset pullottaen ja jokainen viitan laskos täydellisesti kaiverrettuna marmoriin? Jos sormesi osui esimerkiksi Lontooseen (British Museum), New Yorkiin (Metropolitan Museum of Art) Pariisiin (Louvre), Wieniin (Kunsthistoriches Museum) tai Kööpenhaminaan (Nationalmuseet), vastaus on kyllä. Kipsisiä kopioita erilaisista jumalista löytyy myös esimerkiksi Helsingin Yliopiston päärakennuksesta.

 

Nämä patsaat, joita löytyy myös antiikkia käsittelevistä elokuvista ja videopeleistä, mielletään rodultaan valkoisiksi, vaikka nykyisen historiatiedon ja teknologian valossa tiedetään etteivät kaikki niissä esiintyvistä hahmoista tietenkään olleet valkoisia. Historioitsija Sarah Bondin mukaan olemme unohtaneet polykromian, eli sen että etenkin antiikin aikana taloja, esineitä ja patsaita maalattiin valkoisen sijaan itse asiassa kaikilla sateenkaaren väreillä. Bond joutuikin melkoiseen pyöritykseen kun hän julkaisi Forbesissa artikkelin Whitewashing Ancient Statues: Whiteness, Racism and  Color in the Ancient World, missä hän kysyi, miksi yhä pidämme kiinni ajatuksesta valkoisista patsaista, vaikka tiedämme, että antiikin Rooman ja Kreikan patsaat edustivat monia erivärisiä ihmisiä ja hyvinkin monietnistä yhteiskuntaa? Hänen mielestään haluttomuutemme värittää antiikkia takaisin sellaiseksi kuin se oikeasti oli, heijastaa kulttuurisia arvojamme.

 

Bondin mukaan yksi keskeinen hahmo, joka on edistänyt käsitystä valkoisista patsaista ja valkoisuuden ylivertaisuudesta taiteessa, on Johan Joachim Winckelmann (synt. 1768), jonka kaksiosainen, antiikin Kreikkaa käsittelevä teos Geschichte der Kunst des Alterthums määrittää taidehistoriaa sellaisena kuin me sen nyt tunnemme. Alunperin roomalaiset alkoivat käyttää marmoria pronssin sijaan sen helpomman saatavuuden vuoksi, mutta Winckelmann, joka oli vannoutunut eurosentristi (katso käsitteen määritelmä edempänä jutussa), näki marmorin puhtaan valkoisen kauneusideaalin ilmentymänä. Myös Princetonin yliopiston emeritaprofessori Nell Irvin Painter kirjoittaa teoksessaan The History of White People, että veistosten värillisyys alkoi hiljalleen merkitä barbaarisuutta, koska kreikkalaisten oletettiin olleen liian sivistyneitä värittääkseen taidettaan. Tämä sama narratiivi vaikuttaa edelleen käsityksiimme siitä, mitä hyvä taide on ja mikä on kaunista.

 

”Puhuisin ihan suoraan valkopesusta, varsinkin näiden uusklassisten marmoripatsaiden kohdalla”, kiteyttää helsinkiläinen taidekuraattori Giovanna Esposito Yussif.

 

Hän muistuttaa, että taideteosten lisäksi myös taiteilijoita on valkopesty. Tunnetuin lienee Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Puškin, jonka sukujuuret ulottuivat Etiopiaan, mutta joka silti yleensä aina kuvataan valkoisena miehenä.

 

Taide oli merkittävä työkalu
kun rakennettiin kuvaa
oppineesta ja johtavasta Euroopasta.   

 

Vaikka eurosentrismi käsitteenä, eli ajatus Eurooppa-keskeisyydestä ja eurooppalaisuuden asettamisesta normiksi samalla kun kaikki Euroopan ulkopuolinen määritellään alkukantaiseksi ja vähemmän arvokkaaksi, kehitettiin vasta 1970-luvulla osana antikolonialistista yhteiskuntatutkimusta, Esposito Yussifin mukaan korkeakulttuurin ja taiteen eurosentrisyys on peruja 1700–1800-luvun Keski-Euroopasta. Silloin eurooppalaiset kansat heräsivät haluun luoda itselleen historiallisen kontekstin ja liittää itsensä tietynlaiseen tietoon ja perimään. Syntyi nationalismi, kansallisvaltioajattelu. Eurooppalaisuus, nimenomaan länsimaisen eurooppalainen myytti, alkoi rakentua uusklassisen ihmiskuvan ympärille. Marmoripatsaiden kreikkalaisia ja  roomalaisia ihailtiin, ja heidän tietotaitonsa ja sivistyksensä haluttiin yhdistää keskieurooppalaisiin ihmisiin. Taide oli merkittävä työkalu kun rakennettiin kuvaa oppineesta ja johtavasta Euroopasta.   

 

Statue_on_Roman_bridge.jpg

 

Paradoksaalista kyllä, vaikka Eurooppa oli ihanne, taiteilijat hakivat jo 1000–1700-luvuilla, eli myös aikana ennen kolonialismia, inspiraatiota työskentelylleen kaukaisista maista, vieraista kulttuureista ja ruskeista kehoista. Ei-valkoisia ihmisiä on näkynyt jo keskiaikaisessa kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi Paris Bordonin teoksessa “Portrait of a Man in Armor with Two Pages” (n. 1530) nähdään musta poika aseenkantajana. Myös Piero di Cosimon maalauksessa Perseus Freeing Andromeda (1513) nähdään kavalkadi erivärisiä ihmisiä, ja niitä löytyy vaikka millä mitalla esimerkiksi silmiäavaavasta People of Color in European Art History -Tumblrista.

 

Kun siirtomaa-aika lopulta alkoi toden teolla 1500-luvulla läntisen Euroopan maiden alkaessa valloittaa itselleen  maa-alueita esimerkiksi Australiassa, Afrikassa ja molemmissa Amerikoissa, astui kuvaan entistä vahvempi käsitys eurooppalaisesta ylivertaisuudesta. Eurooppalaiset lähtivät sivistämään “toisia” kansoja, koska heillä oli siihen jumalan asettama velvollisuus. Eksoottisia kohdemaita ja niiden asukkaita pidettiin alkukantaisina, mutta samalla niitä romantisoitiin ja eksotisoitiin. Näillä käsitteillä tarkoitetaan vierauden sekä sen tiettyjen – positiiviseksi katsottujen – ominaisuuksien ihailua, eritoten kun se kohdataan kaukana omasta lähiympäristöstä.

 

Lähetyssaarnaajien ja kauppamiesten lisäksi liikkuivat myös taiteilijat, ja syntyi kokonaan oma taiteenlajinsa, orientalismi. Sillä tarkoitetaan länsieurooppalaisten tekemästä 1800-luvun taidetta, joka sai inspiraationsa itäisestä kulttuuriperinteestä. Orientalismista ammentavia taiteilijoita on loputtomalta tuntuva lista, mutta tunnettuja tekijöitä ovat esimerkiksi Napoleon-maalari Antoine Jean Gros, Jean-Léon Gérôme ja Eugène Delacroix. Myöhemmin esimerkiksi Henry Matisse keräsi Pohjois-Afrikan artefakteja taiteensa inspiraatioksi. Valokuvaamisen yleistyessä osana teollista ja teknologistakin vallankumousta alkoi syntyä myös orientalistisen valokuvan genre. Myöhemmin on todettu, että valkoisille silmille tarkoitetut kuvat vaikkapa pohjoisafrikkalaisten naisten “päivittäisestä elämästä” olivat lavastettuja.

 

Myös Suomi, rakentaessaan omaa kansallisidentiteettiään, käytti samoja työkaluja kuin muut länsimaat. Itse Akseli Gallén-Kallela metsästi Kenian savanneilla ’muistoesineitä’; Ateneumin kokoelmista löytyy muun muassa Gunnar Berndtsonin teos nimeltä Almèe, egyptiläinen tanssijatar (1883), joka edustaa puhdasta orientalismia. Berndtson opiskeli Albert Edelfeltin kanssa Pariisissa edellä mainitun Jean-Léon Gérômen opeissa 1800-luvulla ja matkusti esimerkiksi Egyptiin hakemaan innoitusta työlleen. Salon taidemuseosta puolestaan löytyy Martha Lagercrantzin työ Nainen haaremipuvussa (1928-1937), joka edustaa vielä 1900-luvunkin puolella kovassa huudossa ollutta orientalismia.

 

Olennaista on siis valta,
ei varsinaisesti lainaaminen, 
varastaminen tai kulttuurinvaihto.



Taidesuuntauksen lisäksi orientalismilla tarkoitetaan myös kriittistä jälkikolonialistista kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaa, jonka kehitti palestiinalainen sosiologi Edward W. Said teoksessaan Orientalismi. Siinä hän käsittelee länsimaihin syvään juurtunutta ajatusta koko itäisen ja eteläisen maailman toiseudesta, vaikkei, suoraan lainattuna, sanalla ’orientti’ tai käsitteellä ’länsi’ ole mitään olemuksellista pysyvyyttä. Molemmat ovat ihmisten tuottamia kategorioita, joilla pyritään yhtäältä vahvistamaan ja toisaalta tunnistamaan ’toinen’. Näitä viime kädessä fiktiivisiä luomuksia voidaan helposti käyttää yhteisöjen intohimojen manipuloimiseen ja tuottamiseen. Tämä ei ole koskaan ollut yhtä ilmeistä kuin omana aikanamme, jolloin lietsotaan laajasti pelkoa, vihaa, inhoa sekä päätään taas nostavaa omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä. Kaikessa tässä on paljolti kysymys islamista ja arabeista toisella puolella ja ’meistä’ länsimaalaisista toisella puolella.” Saidin mukaan itäiset ja eteläiset maat ensin valloitettiin ja tyhjennettiin luonnonvaroista, ja sitten siirryttiin kulttuuripääomaan, minkä riisto jatkuu yhä.

 

171159132.jpg
171159132.jpg
171159132.jpg

 

Kulttuurisesta appropriaatiosta tai omimisesta on puhuttu viime vuosina niin maailmalla kuin Suomessa vilkkaasti monilla eri kulttuurin kentillä: niin muodissa, kirjallisuudessa kuin vaikkapa kuvataiteissa. Keskustelu on pyörinyt paljon sen ympärillä, mitä valkoiset taiteilijat saavat tehdä ja mitä eivät, vaikka oikeastaan kyse kai on vallan ja historian olemassaolon ja vaikutusten tunnistamisesta.  Esimerkiksi kirjoittaja Maisha Z. Johnson määrittelee kulttuurisen appropriaation työskentelemiseksi “sellaisen valtadynamiikan sisältä käsin, jossa valtaapitävään kulttuuriin kuuluvat henkilöt tai instituutiot ottavat elementtejä kulttuureista joiden jäseniä on järjestelmällisesti syrjitty”. Olennaista on siis valta, ei varsinaisesti lainaaminen, varastaminen tai kulttuurinvaihto.

 

Taidekuraattori Giovanna Esposito Yussif myös muistuttaa, ettei valkoisuus varsinkaan Suomen kontekstissa aina liity ihonväriin, vaan ennemminkin valtarakennelmaan:

 

“Suomessa on vähemmistöjä, jotka eivät valkoisesta ihonväristään huolimatta nauti samanlaista etuoikeutta kun valtaväestön valkoihoinen. Valtarakenteet liittyvät siihen kenellä on valtaa sanoa ja päättää, ja kuka on sen päätöksen alla. Se myös liittyy siihen, miten valta Suomen taidekentässä toimii.”

 

Keskustelua kulttuurisesta omimisesta on käyty eniten kaupallisten tuotteiden kuten (käyttö)muodin kontekstissa. Viime vuonna Marc Jacobs aiheutti kohun laittamalla näytöksessään kaikenväriset mallit kävelemään dreadlocksit päässä catwalkille; katumuodin jättibrändi Urban Outfitters puolestaan joutui oikeuteen ‘Navajo’ -termin (suojeltu nimi jonka käyttöä valvoo Navajo Nation -alkuperäiskansa) käytöstä luvattomasti. Jokainen Chanelin valmistama, Australian aboriginaaleilta luvatta muotonsa lainattu luksusbumerangi – hinta lähes 2000 euroa – on noin seitsemän prosenttia Australian alkuperäisväestöön kuuluvan työikäisen henkilön keskiarvoisesta vuositulosta.

 

Myös Suomessa kulttuurinen omiminen on puhuttanut muun kuin taiteen asiayhteydessä. Viime viikolla nähtiin kun YLEn Pressiklubin toimittaja Sanna Ukkola veti suorassa lähetyksessä naureskellen päähänsä sulkapäähineen. Se oli luettavissa kannanotoksi ja tueksi syyskuun lopussa ilmestyneille Miss Helsinki -kilpailijoiden promokuville, joissa ehdokkaat kuvattiin Amerikan alkuperäisväestön pyhissä päähineissä. Kuvien stailauksesta vastuussa ollut Martina Aitolehti vähätteli tapahtunutta  Nyt-liitteen haastattelussa kyseenalaistettaessa ja sanoi etteivät päähineet olleet oikeita Amerikan alkuperäisväestön päähineitä vaan muotiliikkeestä ostettuja makeita fantasiapäähineitä. Jatkoa seurasi pahimmalla mahdollisella tavalla, kun Suomen Saamelaisnuoret ry:n ja monien yksityishenkilöiden kirjoittama kritiikki poistettiin Miss Helsinki -kilpailun sosiaalisesta mediasta. Nämä kuvat ja ongelmallisten kuvastojen käyttö aiemminkin (tapaus missi Carola Miller ja pilailupuodista hankittu “saamenpuku” vuonna 2015) herättävät kysymyksen siitä, onko toiminta sittenkin tahallista, kun se kaiken keskustelun jälkeen yhä jatkuu.

 

Hän ymmärsi omien sanojensa mukaan
Mamie Till-Mobleytä äitinä,
vaikkei olekaan menettänyt lasta
tai kokenut rasismia.


Samaa kysyy myös helsinkiläinen taidekuraattori Ahmed Al-Nawas, jonka mukaan kulttuurinen omiminen on yksi osa eurooppalaisen ylivertaisuuden ja orientalistisen ihannoinnin paradoksaalista suhdetta.

 

“Siinä otetaan aspekteja kulttuurista ja taiteesta, joka istuu omiin mieltymyksiin – niin sanotusti viedään kermat kakun päältä – mutta loppu tuomitaan primitiiviseksi tai barbaariseksi säännöttömyydeksi”, Al-Nawas sanoo.

 

Hän ymmärtää, että aika oli toinen 1800-luvulla, mutta nykyään taiteilijan rooli on olla kriittinen ajattelija, ei hyväksikäyttäjä. Hän peräänkuuluttaa taiteilijoiden epäoikeudenmukaisuuteen tarttumista, jotta historia ei toistaisi itseään.

 

Myös positiivisia uutisia on kuultu viime aikoina, sillä YK on tehnyt aloitteen alkuperäiskansoja ja -kulttuureja suojelevasta laista. Aloitteessa muun muassa käsitellään vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta kulttuuriinsa sekä erilaisten sanktioiden ja rikkeiden asettamista appropriaatiotapauksissa. Tämän lisäksi alkuperäiskansat ja vähemmistöryhmät ovat ottaneet itse asiakseen tuoda julkiseen tietoisuuteen sekä yrityksiä että yksilöitä, jotka yrittävät hyötyä taloudellisesti kulttuurin omimisella. Esimerkiksi Guatemalan käsityöläisten oikeuksien puolesta töitä tekevä projekti Ethical Fashion Guatemala pyrkii ilmiantamaan Etsy.comissa ja muissa verkkokaupoissa guatemalalaisten tuotteiden luvattomia jälleenmyyjiä.

 

On myönnettävä, että niin monimutkainen asia kuin kulttuurinen omiminen onkin, on siitä jokseenkin helpompaa puhua kaupallisten tuotteiden yhteydessä kuin kuvataiteessa. Taiteella ei ole samanlaista tuottoperiaatetta kuin kaupallisilla tuotteilla. Silti ei voi kieltää, etteikö se operoisi samalla eurosentrismin ja vallan kentällä kuin kaikki muukin yhteiskunnallinen toiminta.

 

Keskustelua on kuitekin käyty ja käydään koko ajan niin esimerkiksi kirjallisuuden kuin kuvataiteen puolella. Vuoden 2016 suurin omimisdebatti koski valkoisen kuvataiteilija Dana Schutzin tekemää öljyvärityötä Open Casket. Se on kuva Emmett Tillistä, afrikkalaisamerikkalaisesta pojasta joka lynkattiin vuonna 1955 Mississippissä, mikä sysäsi liikkeelle koko kansalaisoikeustaistelun sellaisena kuin sen tunnemme, makaamassa avoimessa arkussa. Teos aiheutti kohun tullessaan valituksi Whitney Museum of American Artin vuoden 2016 biennaleen. Teoksen aihe ja tekijän etnisyyden ristiriita aiheutti keskustelun, joka ei koskettanut ainoastaan näitä kysymyksiä, mutta myös Whitney-biennalen valinnallaan tekemää lausuntoa ja arvomaailmaa. Osa keskusteluun osallistuneista taiteilijoista, esimerkiksi afrikkalaisamerikkalainen Parker Bright, pitivät teosta asiattomana ja mustien tuskasta hyötyvänä. Bright protestoi seisomalla näyttelyn avajaispäivänä teoksen edessä lähes peittäen sen, osallistamalla katsojia keskusteluun yllään paita, johon oli kirjoitettu teksti “Black Death Spectacle”. Teosta kritisoi myös avoimen kirjeen Whitney-biennalelle lähettänyt brittitaiteilija ja
-kirjailija Hannah Black, joka pyysi kovaäänisesti ei ainoastaan teoksen poistoa näyttelystä vaan sen totaalista tuhoamista.

 

Toiset taiteilijat kritisoivat Schutzia appropriaatiosta sen vuoksi että tämä oli tarttunut  aiheeseen, jonka identiteettiä hän ei jaa eikä myöskään voi siksi ymmärtää. Schutzin puolustus oli se, että äitinä hän samastui Tillin äidin kohtaloon. Hän ymmärsi omien sanojensa mukaan Mamie Till-Mobleytä äitinä,  vaikkei olekaan menettänyt lasta tai kokenut rasismia. Lisäksi puolustuksena käytettiin argumenttia taiteen tarpeesta herättää tunteita. Taiteilija ja kirjailija Coco Fusco rinnasti Blackin avoimen kirjeen sensuuriksi, jolle ei hänen mukaansa ole sijaa taidemaailmassa.

 

Suomalaiseen julkiseen keskusteluun kulttuurisen omimisen käsitteen toivat pari vuotta sitten Ruskeiden Tyttöjen päätoimittaja ja kirjailija Koko Hubara, Noble Savage -teoksesta tunnettu koreografi ja taiteellinen johtaja Sonya Lindfors sekä saamelaistaiteilijat Outi Pieski ja Marja Helander. Hubaran kritiikki ( täällä ja täällä ) Laura Lindstedtin Finlandia-palkinnon voittanutta Oneiron-teosta ja siinä esitettyjä stereotyyppisiä ei-valkoisisa naishahmoja kohtaan nostatti kohun siitä kuka saa kirjoittaa ja mistä. Myös Hubaran kohdalla puhuttiin sensuurivaatimuksesta, vaikka hän oikeastaan vain kysyi, mikä on kulttuurisen omimisen määritelmä silloin kun puhutaan korkeakulttuurista, erityisesti kirjallisuudesta.

 

Suomen kontekstissa puhutuin kuvataiteeseen liittyvä kulttuurisen omimisen tapaus oli pari vuotta sitten Jenni Hiltusen Kiasmassa esitetty Grind-videoteos, jossa taiteilija on pukenut twerkkaajan feikkisaamenpukuun. Saamelaiset kuvataiteilijat Pieski ja Helander ottivat kantaa teoksen ongelmallisuuteen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksella, jossa he kritisoivat sekä Hiltusen teoksen tapaa halventaa pyhiä kulttuurielementtejä että Kiasman hankintalautakuntaa siitä ettei se kyseenalaistanut teosta ja sen hankkimista. Kiasman ostopäätös oli Pieskin ja Helanderin julkinen kannanotto siitä, mitä valtion omistama taideinstituutio oli valmis tukemaan. Kiasma ei pyörtänyt päätöstään ja teos on edelleen sen kokoelmissa.

 

“Systeemiin ei pääse sisälle,
jollei ole resursseja päästä sisälle.”
–Ahmed Al-Nawas, taidekuraattori

 

Nyt Kiasman museonjohtaja Leevi Haapala näkee instituutioiden aktiivisuudella olevan merkitystä laajan taiteilijakirjon esittelemiseksi. Kiasman näyttelyt perustuvat pääsääntöisesti kutsuihin ja Haapala näkee, että ongelmallisuuksiin voitaisiin puuttua jo valintatilanteissa, esimerkiksi jos taiteilijan kokoelmassa löytyy approprioivia teoksia tai muuta moitittavaa.

 

“Tärkeää on myös seurata ja tutustua sekä maailmalla että Suomessa asuviin ei-valkoisiin taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa sekä aihepiiristä tällä hetkellä käytävään keskusteluun sekä suhteuttamalla se aiempaan alkuperäiskansoista, kulttuurisista lainoista ja omimisesta käytyyn postkolonialistiseen keskusteluun.”

 

Lisäksi Haapala painottaa, että taiteilijoiden ja teosten asioiden asettaminen taide- ja kulttuurihistorialliseen kontekstiin ja historialliseen jatkumoon auttaa näkemään asioiden yhteyksiä ja ymmärtämään tällä hetkellä käytävää keskustelua.

 

2.jpg

 

Kuten todettu, taiteilijat ja taideinstituutiot ovat aina rakastaneet kansainvälisyyttä ja eksoottisia aiheita. Samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 80 prosenttia taidekouluista valmistuneista ja itsensä taiteellaan elättämistä taiteilijoista on valkoisia, vaikka koko väestöstä lähes 40 prosenttia on ei-valkoisia ihmisiä.

 

Suomessa ihmisiä ei tilastoida etnisyyden tai niin sanotun rodun mukaan, joten on mahdotonta sanoa, kuinka paljon meillä on ei-valkoisia taiteilijoita suhteessa ei-valkoiseen väestöön. Se kuitenkin tiedetään, että täällä on ollut saamelaisia, romaneja, juutalaisia ja muslimeja vuosisatojen ajan – ensimmäiset afrikkalaistaustaiset henkilöt saivat Suomen kansalaisuuden jo 1800-luvulla. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen tekemä selvitys tavoitti lähes 70 Lähi-idästä tullutta turvapaikkaa hakevaa taiteilijaa, joista kuvataiteilijoita oli yli 30. Miksei heitä näy laajemmin taiteen kentällä? Missä ovat näiden taiteilijoiden näyttelyt, nyt ja ennen?

 

“Suomessa on todella vähän kaupallisia gallerioita, mutta lähes kaikki galleriat, esimerkiksi yhdistysten tai ammattiliittojen galleriat, maksavat. Ekosysteemi on sellainen, että taiteilijan pitää hakee apurahaa sekä omaan työskentelyyn että galleriavuokraan. Museoihin taas on vaikea päästä näyttämään, jollei ole ollut soolonäyttelyä ensin muualla, yleensä galleriassa. Systeemiin ei pääse sisälle, jollei ole resursseja päästä sisälle”, taidekuraattori Ahmed Al-Nawas sanoo.  

 

Taiken kartoituksessakin esille nousi nimenomaan taiteilijoiden puute resursseista: rahoituksen ja sosiaalisen tuen lisäksi myös korkeakoulututkinnon puute nähtiin esteenä. Suomen Kuvataideakatemian lehtorit Irmeli Kokko-Viikka ja Lea Kantonen näkevät pohjimmaisena ongelmana taiteen koulutusinstituution, joka on valkoinen.

 

“Koulutukseen on vaikea päästä käsiksi ulkopuolisena, varsinkin ei-valkoisena, kun vallalla olevat valkopestyt diskurssit ohjaavat laatukriteereitä sisäänpääsylle. Diskursseihin sisällytetään eurosentrinen kaanon, ja sisäänhakevien opiskelijoiden täytyy tuntea ne. Jos opiskelija tulee toisenlaisen kaanonin vaikutuspiiristä eikä tiedä muusta, ei häntä mitä suurimmalla todennäköisyydellä valita”, Kokko-Viikka ja Kantonen toteavat ykskantaan.

 

Al-Nawas puolestaan on eri mieltä siitä ettei eurooppalaista kaanonia jaettaisi tai opetettaisi Euroopan ulkopuolella. Taidetta hänen mukaansa opetetaan samalla eurosentrisellä ja valkoisella paradigmalla ympäri maailmaa.

 

“Vaikka kuinka tulisi jostakin muualta, otetaan esimerkiksi me Irakista tulevat taideopiskelijat, niin kaikkialla aloitetaan länsimaisesta taiteesta ja Euroopan taidehistoriasta. Se ei ole selitys.”  

 

 

Teksti: Monica Gathuo


 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta ja siihen haastateltiin myös Suomen Saamelaisnuorten (SSN) puheenjohtaja Petra Laitia.

 

 

Lue myös nämä:

 

 

 

Essee: Elokuun numero

 
 
 
 

Millaista on New Yorkin mustan queer-skenen vogue balleissa vuonna 2017? Vaatesuunnittelija Ervin Latimer raportoi kulttuurin synnyinkaupungista.

 

001.jpg

 

Myönnetään: olen hermostunut. New Yorkissa on meneillä uutisissakin summer of helliksi tituleerattu kesän loppu, elokuinen lauantai. Se on ollut armoton eikä tämä ilta ole poikkeus: kello on puoli kuusi ja Etelä-Manhattanilla on lämpöä noin kolmekymmentäviisi astetta. Ilmankosteus on realistisen maallikkoarvioni mukaan noin neljäsataa prosenttia.

 

NYC Black Pride -viikonloppu on huipentumaisillaan ja edessäni oleva jono Irving Plazaan, Union Squaren kyljessä sijaitsevaan historialliseen ballroomiin, on todella pitkä. En selvästikään ole ainoa, joka on keksinyt yrittää sisään ennen kello kuutta kun sisäänpääsy on vain viisi dollaria. Seison jonossa yksin, sillä ystäväni on myöhässä. Jännitän (ihan turhaan), kerkeänkö sisään ennen kuin sisäänpääsy pomppaa muka-korkeaan kymmeneen dollariin. Pelkään (täysin aiheellisesti), ettei sisällä ole ilmastointia ja että sytyn kuumuuden takia spontaanisti tuleen. Olen hermostunut myös siksi, että ympärilläni olevat henkilöt ovat selvästi skenessä. Let’s face it, näytän ulkopuoliselta, hukassa olevalta RuPaul’s Drag Race -fanilta tai niiltä Herculeksen homoilta jotka kävivät katsomassa Frank Oceania Flowssa vain siksi että se kuulemma imee nykyään munaa.

 

Myönnetään: ulkopuolisuuden tunteessani on myös haasteellisia, kolorismiin liittyviä nyansseja. Olen huomattavasti vaaleampi kuin muut. Oloni on epämukava, kun kirjoitan näitä tunteita auki. On niin monta kokemusta, jotka jaan näiden ihmisten kanssa, mutta niin monta enemmän, joista minulla ei ihoni vaaleuden ja sukupuoleni normatiivisuuden vuoksi ole aavistustakaan.

 

Itsevarmuuteni saa kuitenkin pian boostia, kun vieressäni seisova kaksimetrinen kanssajonottaja koputtaa olkaani ja kehuu t-paitaani. Siinä on nuoren Whitney Houstonin kuva ja alla lukee pinkein kasarikirjaimin ”How Will I Know”. Tuijotan ällistyneenä hänen täydellistä silmämeikkiään; paksu musta parta on trimmattu täydellisesti eikä kasvoilla näy hikipisaraakaan.

 

”Thank you! I had to dress up for church, you know”, sanon virnistäen ja osoitan Irving Plazan hämärässä hohtavaa lippaa. Ojentaessani käteni ylös tunnen alppihiihtäjän lailla rintakarvojeni läpi kohti napaa puikkelehtivan hikivanan. Whitney-raukka on jo ihan märkä.

 

“I LOVE IT! ARE YOU ALONE? HAVE YOU BEEN TO A BALL BEFORE? NO?! IT. IS. GOING. TO. BE. AMAZING! SEE YOU! BYE!!” uusi tuttavuuteni vastaa silmää iskien, kääntyy ovimiehen puoleen ja kysyy missä tanssijoiden sisäänkäynti on ja katoaa Ikean (vai olikohan se Balenciaga) kassinsa kanssa sisälle.

 

007.jpg

 

Takaapäin häntä katsellessa tajuan ettei hän ollutkaan erityisen pitkä, hänellä vain oli ihan helvetin korkeat korot. Heti perään joku kävelee ohitseni pikkuletit ilmaa piiskaten niin fiercesti, että koko jono haukkoo mylvien henkeään ja napsuttaa sormiaan. Kun poke taputtelee kehoani turvatarkastuksessa, katson perässäni olevaa korttelin mittaista jonoa ja siinä poseeraavia ihmisiä. Takanani vuoroaan odottava kundiporukka vaihtaa Air Jordaneitaan reisimittaisiin kiiltonahkasaappaisiin. Ne on hankittu kuulemma Forever 21:sta.

 

Olen taivaassa.

 

002.jpg

 

Kuten esimerkiksi legendaarisessa Paris Is Burning (1990) -dokumentissa kerrotaan, vogue-skene syntyi 1960-luvun Harlemin afrikkalaisamerikkalaisesta ballroom-kulttuurista, jossa drag queenit esiintyivät tuomariston edessä ja threw shade eli kilpavittuilivat toisilleen. Skenen kehittyessä keskiöön nousi muotilehdeltä nimensä lainannut ja mallien poseerausasentoja matkiva vogue-tanssi. Alkoi syntyä vogue houseja – rodullistettujen queer-ihmisten itse koollekutsumia perheitä ja yhteisöjä – jotka kilpailivat toisiaan vastaan Vogue Ball -tanssikilpailuissa. Houseja johtivat house motherit (tai fatherit), ja kunkin tanssijan housen nimi oli myös tämän vogue-identiteetti ja sukunimi. Esimerkiksi yksi kuuluisimmista vogue-tanssijoista, Willi Ninja, oli legendaarisen House of Ninjan perustaja ja mother. 1980-luvun AIDS-epidemia ajoi jo ennestään marginalisoidun ruskean LGBTQ-väestön äärimmäisen ahtaalle. Monille, erityisesti nuorille afrikkalaisamerikkalasille ja latinoille homomiehille ja transsukupuolisille henkilöille, ball-kulttuuri tarjosi ainoan turvallisen ympäristön New Yorkissa, missä homous oli vasta hiljalleen muuttumassa lailliseksi.

 

1990-luvun alkuun mennessä vogue balleihin oli syntynyt jo tuhoton määrä erilaisia kilpakategorioita, koska haluttiin että ketään ei syrjittäisi. Painopisteet liikkuivat maskuliinisuuden ja feminiinisyyden, tanssin ja poseeraamisen sekä sukupuoli-identiteetin ja sosiaalisen luokan välisenä leikkinä. Tanssitaitojen lisäksi olennaista oli asu, olemus ja asenne, tavoitteena oli tuoda kunniaa itselle ja omalle houselle. Vogue-tanssin eri muodoissa keskitytään joko koko kehon symmetriaan ja linjoihin (old way), sulavampaan, pantomiimimaiseen käsityöskentelyyn (new way) tai liioitellun naiselliseen kehonkieleen (vogue fem). Jako on karkea ja kullakin on lisäksi lukuisia alalajeja yhdistettynä lukuisiin eri kategorioihin. Aina ei voida puhua edes tanssista, sillä joskus kyse on pelkästä poseeraamisesta ja määrätyn identiteetin haltuun ottamisesta.

 

Vogue-tanssi ja sen säännöt ja kategoriat kehittyvät jatkuvasti, ja siinä piilee myös lajin (vai pitäisikö sanoa elämäntavan) kauneus. Periaate ja termistö ovat kuitenkin edelleen suurin piirtein samat. Vaikka vogueta tanssitaan nykyään ympäri maailman ja tanssijat ovat myös valkoihoisia tai heteroita, New York ja musta queer-kulttuuri oli ja on edelleen skenen sykkivä sydän.

 

Tanssija ja koreografi James Hall Solangen kanssa vuonna 1999. Hall on uskonnollinen, ja syystä:  minäkin kiittäisin Jeesusta, jos näyttäisin parikymmentä vuotta myöhemmin, nelikymppisenä yhä samalta.

Tanssija ja koreografi James Hall Solangen kanssa vuonna 1999. Hall on uskonnollinen, ja syystä:  minäkin kiittäisin Jeesusta, jos näyttäisin parikymmentä vuotta myöhemmin, nelikymppisenä yhä samalta.

 

James Hall on 1990-luvulta asti paikallisessa vogue-skenessä pyörinyt tanssija ja koreografi. Hän on mieletön: hauska, superfiksu, pohjattoman asiallinen ja vitsikkään uskonnollinen. Hall kolusi New Yorkin underground-klubeja läpi 1990-luvun ja ihaili erityisesti julkkistanssija Willi Ninjaa. Hän tanssi House of Ninjan jäsenten kanssa, muttei ollut virallinen jäsen.

 

”Voin kertoa, että meininki saattoi mennä todella nastyksi, jos palkinnot menivät väärille houseille”, Hall muisteli.  

 

”Nartut saattoivat käydä fyysisesti käsiksi. Kun se elämä on sinulle kaikki kaikessa – tanssiliikkeesi, Barney’silta pöllimäsi vaatteet, housesi, house-siskosi, house-veljesi, house-rakastajasi – otat sen todella vakavasti. Suurella osalla nuoria tanssijoita ei oikeastaan ollut vanhempia, houset olivat heidän perheensä. Vogueta tanssiessa liike ja olemus teki selväksi, että sinua tulee rakastaa ja sinua tulee kunnioittaa.”

 

008.jpg

 

Irving Plazan aula on taattua newyorkilaista köyhän miehen luksusta. Ronskilla kädellä punaiseksi maalattuja seiniä kehystävät paksut kultaiset katto- ja lattialistat. Seinät ovat täynnä keikkajulisteita ja nurkassa on söötti pieni lippuluukku, johon maksan sisäänpääsyn. Sisätila on onneksi ilmastoitu ja välitöntä tuleen syttymisen riskiä ei ole. Yläkerrasta kuuluu vaimea mutta armoton ysärihouse-biitti. Ystäväni ei ole vieläkään saapunut ja pohdin hetken jäänkö odottamaan häntä aulaan. Kai se mut sieltä löytää, mietin kun nousen ylös punaisella valolla valaistuja jyrkkiä portaita. Musiikki voimistuu joka askeleella. Minua jännittää, mutta enää en tiedä miksi. Ohitseni kirmaa ylös ja alas toinen toistaan upeampia tanssijoita ja juhlijoita. Yhdeltä tippuu juostessa peruukki joka takertuu hänen saappaidensa paljetteihin. Läikkyvä juoma kastelee lenkkarini.

 

”FUCK! Sorry! Love your shirt by the way!”

 

Pääsen ylätasanteelle ja edelleen tanssilattialle. Biitti hakkaa vasaran lailla tärykalvojani. Edessäni on vyötärön korkeudelle nouseva lava ja catwalk. Catwalkin päässä on portaat ja portaiden alapäässä parijonossa tanssijoita. MC huutaa mikkiin että on kauniiden kansikuvapoikien Butch Queen Face -kategorian aika ja käskyttää mannekiineja jonoon. Paikka on jo nyt tupaten täynnä ja lavan tuntumassa olevat katsojat odottavat nälkäisinä seuraavia kilpailijoita lavalle. Joku liimaa nurkassa housuihinsa joulukoristeita ja kehuu t-paitaani. Katselen ihmisiä idioottimainen virne kasvoillani. Tajuan, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilassa, jossa käytännössä kaikki henkilöt ovat rodullistettuja ja suurin osa jotakin seksuaalivähemmistöä. Sellaisia kuin minä. Siis ensimmäistä kertaa. Olen 29-vuotias.

 

010.jpg

 

Kun ystäväni vihdoin löytää minut, lavalla on meneillään OTA (Open To All) New Way vs. Legendary New Way -kategoria (Karkeasti käännettynä houseihin pyrkivät aloittelevat tanssijat vastaan kokeneet, housejen jäseninä jo olevat tanssijat). Kategorian pukukoodi on ”Black Catsuit” ja lavalla olevat naistanssijat näyttävät hikisen amiksen Matrix-seksifantasialta. Edessäni olevalle porukalle tulee riitaa siitä, pääsikö oikea tanssija jatkoon seuraavalle kierrokselle. Intohimoinen väittely etenee käsirysyksi ja MC pysäyttää tilanteen. Hän muistuttaa, että riidat on ratkaistava rakkaudella, koska yhteisöllämme ei ole varaa riidellä, kun ulkona marssivat kirjaimellisesti natsit. Se pitää paikkansa, sillä melko lähellä sijaitsevassa Washington Square Parkissa on samana iltana Charlottesville-kiimaisten äärioikeistolaisten mielenosoitus. MC:llä on teemaan sopiva riimikin kohta jatkuvan biitin rinnalle huudettavaksi:

 

”POP THAT PUSSY TO DEFEAT THE NAZIS, POP THAT PUSSY TO DEFEAT THE NAZIS!”

 

Ja kylläpä he poppaavatkin. Räsynukkemaisesti pyörivät raajat ohjaavat tarkoituksella katseen kohti naisten genitaalialuetta. Vasemmanpuolimmainen tanssija naulaa lattiaa haarovälillään ja oikeanpuolimmainen hieroo rintojaan tikkari suussa täydessä spagaatissa: Hetken verran yritän tehdä feminististä analyysia tilanteesta, mutta hylkään sen ja alan nauraa ja taputtaa. Vaikka tässäkin on pohjimmillaan voimaannuttava pointtinsa, joskus on vain pakko ottaa askel taaksepäin ja nauttia showsta.

 

”PUSSY, PUSSY, MEOW, MEOW!” MC räkii mikkiin.

 

Tuomaristolta pyydetään pisteet. Natsit saivat kuulla kunniansa, Tikkarityttö pääsee jatkoon, uusi pari aloittaa kaksintaistelun. Kategoria toisensa jälkeen erilaisia ruskeita ja mustia kehoja pursuaa lavalle ilmaisemaan itseään. Häkellyn siitä, miten monimuotoinen salissa oleva ihmisjoukko on. En saa selvää mikä seuraava kategoria on, mutta lava alkaa täyttyä isokokoisista, karvaisista mustista miehistä.

 

”Gimme that thug realness”, MC karjuu kun tämä stereotypiasinfonia käy vuoron perään esiintymässä tuomaristolle: on naamatatuointeja, övereitä räppiposeerauksia ja yhdet kultaiset grillsitkin. Lava näyttää Laura Huhtasaaren pahimmalta painajaiselta. Voittaja on pian selvillä, hän on arviolta nelikymppinen yleisön ennakkosuosikki ja näyttää nahkatakissaan ja kultakoruissaan kummasti lesbolta versiolta Notorious B.I.G.:stä. Pröystäilevä pokaali saa Kanadamaljan näyttämään halvalta oluttuopilta.

 

Kuulen lopulta kategorian nimen, se olikin ”Transman realness”.

 

Seison paikallani monttu auki. Kaikki lavalla pyörineet toistakymmentä kilpailijaa olivatkin transmiehiä. Käykin niin, etten syty spontaanisti tuleen, vaan murrun spontaanisti kyyneliin. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, mitään yhtä kaunista. En meinaa saada happea, kun vihdoin toden teolla ymmärrän, miten täydellisessä ihmisjoukossa seison. Queerit afrikkalaisamerikkalaiset palkitsemassa queereja afrikkalaisamerikkalaisia – ja vielä stereotypioita pilkaten.

 

 

Jonossa kokemastani hermostuneisuudesta ei ole merkkiäkään. Poukkoilemme yleisön joukossa permannolla ja parvella, riippuen mistä näkee parhaiten. Tila on turvallinen, tila on meidän. Loppupäässä olevassa Bizarre-kategoriassa on tavoitteena luoda mahdollisimman ennennäkemätön ja erikoinen asu, alusta loppuun itse tehtynä, totta kai. Meiningistä tulee mieleen länsiafrikkalaisten Yoruba-heimojen karnevaalit (ne samat, jotka ovat olleet lähtökohtana muun muassa Brasilian sambakarnevaaleille). Voittaja näyttää piripäisen homomiehen näkemykseltä Frozenin Elsasta. Nyt ainakin tiedän miksi Jari Sillanpää voisi pukeutua Halloweenina.

 

006.jpg

 

Poistun Irving Plazalta puolenyön maissa ja tuntuu, että voisin puhua kielillä. Valumme ystäväni kanssa euforisina kohti muutaman korttelin päässä sijaitsevaa luottopizzeriaa. Kadun toisella puolella Irving Plazaa kaksi naista kompuroi taksista ulos ja alkaa nykimään paitaani kehuen sitä vuolaasti.

 

 “Oh honey, how will I know!”  toinen naisista rääkkyy puristaen farkkuminihameensa läpi haarojaan.

 

Molemmat meinaavat kuolla jurriseen nauruunsa. Ymmärrän vitsin, kun huomaan heidän aataminomenansa. Ilta on täydellinen.

 

 

Teksti ja kuvat: Ervin Latimer

 

 

Lue myös: 

 

Q&A: Samira Elagoz

Performanssitaitelijasta tuli vuoden puhutuin dokumenttielokuvaohjaaja Craigslistin kautta.

Read More

Kirja-arvio: Angie Thomasin Viha jonka kylvät

 
 
 
 
9789511308874.jpg
 
Angela Thomas.jpg

Starrilla, 16, on ihan tavallinen perhe: elintarvikekauppaa pitävä isä Maverick, joka on entinen jengipomo ja linnakundi, sairaanhoitajaäiti Lisa ja kaksi veljeä, Seven ja Sekani sekä lemmikkikoira Brickz. Perhe sattuu asumaan köyhällä, mustien asuttamalla alueella, niin sanotussa ghettossa. Valkoisia ihmisiä näkyy vain grilliruokaa myyvässä kulttiravintolassa, muuten heillä ei ole asiaa tai mielenkiintoa kaupunginosaan.

 

Starr, Seven ja Sekani on siirretty yksityiskouluun läheiselle hienostoalueelle, jossa he puolestaan ovat lähes ainoat mustat oppilaat. Siirto tapahtui, kun Starrin paras ystävä Natasha ammuttiin kymmenvuotiaana kuoliaaksi keskellä kirkasta päivää jengiyhteenotossa. Muutama vuosi on kulunut, nuoren tytön elämään ovat tulleet pojat (valkoinen poikaystävä Chris) ja kotibileet, joista viimeisimmästä hän saa kyydin kotiin toiselta lapsuudenbestikseltään Khalililta. Matkalla valkoinen poliisi pysäyttää auton takavilkkuhäikän vuoksi ja päätyy ampumaan aseettoman Khalilin kuoliaaksi tämän tehdessä yhden pienen vikaliikkeen. Starr on ainoa silminnäkijä tapauksessa ja hänen täytyy valita, tuleeko hän julkisuuteen ja todistaako valamiehistön edessä. Asiaa ei auta se, että Khalil on myynyt silloin tällöin huumeita maksaakseen isoäitinsä syöpähoidot. Miten kotikulmien jengit, poliisi ja valkoiset ystävät suhtautuvat Starriin ja hänen perheeseensä jos hän lähtee oikeustaisteluun?

 

Tämä on Angie Thomas esikoisteoksen Viha jonka kylvät lähtökohta, mutta se on niin paljon muutakin. Kirjan kieli ja kerronta ovat yksinkertaisia ja suoraviivaisia ja helppolukuisia, mutta vain näennäisesti. Ensimmäiseltä sivulta lähtien on vaikea pitää mielessä, että kyseessä on nuortenkirja. Perinteisen nuortenkirjoista löytyvien teemojen kuten naiseksi kasvamisen, seksuaalisuuden ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuuden lisäksi Thomas kiteyttää Black Lives Matter -liikkeen koko olemuksen ja oikeutuksen, jengimaailman raakuudeen, markkinatalouteen perustuvan vankilajärjestelmän, mikroaggressiot ja muut mustia ihmisiä alistavat rakennelmat Starrin silmin kuvattuna.

 

Osallistu arvontaan ja voita itsellesi
Angie Thomasin Viha jonka kylvät!
Katso ohjeet jutun lopusta.

 

Kirja on muistokirjoitus tai pikemminkin elegia Oscar GrantilleTamir Ricelle, Eric Garnerille, Trayvon Martinille, Michael Brownille, Freddie Graylle ja lukuisille muille poliisin ja muiden auktoriteettien käsissä viime vuosina kuolleille mustille pojille ja miehille. Jos poliisiväkivaltaan ja yhdysvaltalaiseen rasismiin haluaa perehtyä enemmän, sopii rinnalle mainiosti myös esimerkiksi uusi Netflix-sarja Aika – Kalief Browderin tarina jossa valotetaan, millaista on kasvaa mustana poikana Amerikassa.

 

Viha jonka kylvät -teoksen alkuperäinen englanninkielinen nimi on The Hate U Give eli THUG. Se taas on viittaus Tupac Shakurin Thug Life -yhtyeeseen ja samannimiseen elämänfilosofiaan, joka oli tatuoitu myös räppärin vatsanahkaan. Huhutaan että kyseessä olisi lyhenne lauseesta: The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody. Kirjassa palataan tähän motiiviin pariinkiin otteeseen, ja juuri niin siinä yritetään sanoa: viha joka istutetaan jo pieniin lapsiin, tuhoaa yhteisön ympärillä.

 

Tupac-referenssi ei jää kirjan ainoaksi. Yhdeksänkymmentäluvun hiphop-maailmasta elämänhalunsa ammentaneelle nyt jo keski-ikäistyvälle ruskealle lukijalle, vaikka sitten suomalaiselle, on kaiken tuskan keskellä suorastaan ääneen nauramisen paikka, kun kirjassa vihjataan monista tuon ajan keskusteluista etenkin Starrin vanhempien ja heidän lähipiirinsä kautta: siinä fanitetaan Prince of Bel Air -tv-sarjaa, Air Jordan -lenkkareita ja onpa sivuhahmoja nimetty Aaliyahiksi ja Jodeci-yhtyeen jäsenteen mukaan.

 

Toinen popkulttuurimielleyhtymä, jonka kirja herättää välittömästi, ovat John Singletonin elokuvat, jotka nekin ovat olleet monelle mustalle ja ruskealle suomalaiselle henkireikä. Monet kirjan kohtaukset on rakennettu samanlaisen anteeksipyytelemättömän mutta mässäilemättömän draaman varaan, joka on Singletonillekin ominaista sellaisissa elokuvissa kuin Poetic Justice, Higher Learning, Baby Boy ja Boyz N The Hood. Ei ole ihmekään, että Viha jonka kylvät saa pian ensi-iltansa elokuvana, jossa Starria näyttelee Hollywoodin todellinen it girl Amandla Stenberg ja Starrin asianajajaa April Ofrahia Insecure-tv-sarjan luoja ja pääosanäyttelijä Issa Rae.

 

Mutta on kirjalla myös kirjallisia esikuvia. Se jatkaa selvästi 90-luvulla huippunsa saavuttanutta ja nyt jo hetken ajan suvantovaihetta elänyttä niin sanotun urbaanin fiktion, ghettokirjallisuuden tai street litin perinnettä, joista tärkeimpiä merkkiteoksia lienevät Sister Souljahin The Coldest Winter Ever ja Sapphiren Push, joka tunnetaan meillä paremmin elokuvana Precious. Lopulta Angie Thomasin kirjoitustavasta tulee kuitenkin kaikkein eniten mieleen Maya Angelou ja I know Why The Caged Bird Singsin kristallinkirkas kronologisuus ja kikkailemattomuus. Kaijamari Sivill on onnistunut kääntämään afrikkalaisamerikkalaisen puhekielen erinomaisesti, joskin paikoin slangi on käännetty hieman geneerisesti ja vanhanaikaisesti. Tämä kirja on klassikko, ei pelkästään nuortenkirjallisuuden vaan myös poliittisen ja ylipäätään kaunokirjallisuuden saroilla. Black girl magicia puhtaimmillaan.

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuva: Anissa Photography/Otava

 

 

Ruskeat Tytöt arpoo kolme kappaletta Angie Thomasin Viha jonka kylvät -kirjaa. Toimi näin: Mene Ruskeiden Tyttöjen instagramiin, seuraa meitä ja tykkää juttua koskevasta kuvasta. Arvonta on voimassa 29.9.2017 saakka. Juttu on toteutettu yhteistyössä kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa.

 

 

Lue myös:

 

Kirja-arvio: Adrian Pereran White Monkey

 
 
 
 
forlaget_adrian_perera_nsp_2017_highres-4.jpg
 
white_monkey_folie_dummy_rgb-640x1047.jpg

 

”Kaikki sanovat, että minulla on niin kauniit hiukset. ’Ne ovat niin paksut. Ei yhtään suomalaiset.’”

 

Kuulostaako tutulle? Ruotsiksi kirjoittava Adrian Perera käsittelee Förlagetin kustantamassa White Monkey
-runokokoelmassaan niitä tilanteita ja kipupisteitä, joita me ei-valkoiset suomalaiset kohtaamme arjessamme.

 

Vuonna 2016 Arvid Mörne -kirjallisuuspalkinnon runoillaan voittanut Perera onnistuu kokoelmassaan sanottamaan syvemmin miltä tuntuu, kun valkoiset ihmiset ihmettelevät ja koskevat erilaista tukkaamme. Sitä, kuinka eksotisoinnin näkyväksi tekemisen jälkeenkään he eivät ymmärrä, mistä saatamme loukkaantua. Valkoiset ystävämme eivät ymmärrä, millaista on elää rodullistettuna ihmisenä tämän päivän Suomessa. Heille rasismi näyttäytyy yksittäisinä huonokäytöksisyyden osoituksina. Lopuksi he toteavat, että he kyllä pitävät meitä suomalaisina tai valkoisina.

 

White Monkey puhuu myös katkeransuloisesti lapsuudesta. Sävy on kaipaava, vaikka muistot eivät olekaan iloisia. Runoja voisi ajatella jälkeenpäin kirjoitettuina tunnemuistoina lapsuuden ulkopuolisuuden kokemuksista. Kokoelmasta välittyy hyvin puhumattomuus vanhempien välillä, juuri niin sujuvasti rivien välistä kuin se arjessakin näkyy. Perera onnistuu asettamaan lukijan lyyrisen minän välityksellä kaiken keskelle. On kiinnostavaa, kun välillä äänen saa äiti ja sitten isä. Perera käsittelee myös monikulttuuristen perheen sisäistä dynamiikkaa – sitä kun vanhempien lapsi ei kuulu täysin kummankaan vanhemman maailmaan ja kulttuuriin. Isälle hän on srilankalainen ja äidilleen suomalainen.

 

forlaget_adrian_perera_nsp_2017_highres-1.jpg

 

Perhettä käsittelevien runojen rinnalla Perera kuljettaa mukana haastattelua toimittajan kanssa. Niissä runoissa pohditaan lapsuuden maailmassa tapahtuneita asioita tässä ajassa aikuisin silmin. Tavat ilmaista asiat ovat muuttuneet, monin paikoin maailma on muuttunut paremmaksi. Mutta silti perustanlaatuisesti ulkopuolisuuden kokemus ja valkoisuus suomalaisuuden peruspilarina ei ole muuttunut.

 

White Monkeyn keskeinen heikkous on samankaltaisuus materiaalin välillä. Runot kuvaavat aihetta koskettavasti, mutta yhdestä suunnasta ja tavalla. Lukija ei pääse yllättymään. Silti, Pereran runot ovat kauniita, ehyitä tarinoita. Muodostaan huolimatta ne ovat hyvin lähellä proosarunoja kerronnallisuutensa ja symbolisminsa vuoksi. Runoja on helppo ja miellyttävä lukea.

 

 

Teksti: Kyösti Hagert
Kuvat: Niklas Sandström / Förlaget

 

 

Ruskeat Tytöt arpoo kolme kappaletta Adrian Pereran White Monkey -kirjaa. Toimi näin: Mene Ruskeiden Tyttöjen instagramiin, seuraa meitä ja tykkää juttua koskevasta kuvasta. Arvonta on voimassa 1.9.2017 saakka.

 

 

Lue myös:

 

Q&A: Man Yau

 
 
 
 

Keraamisista skeittilaudoista ja marmoribongeista tunnettu kuvanveistäjä esittelee uudessa näyttelyssään muovisilta näyttäviä puuveistoksia, jotka kommentoivat luovan tekemisen paradoksaalisuutta.

 

man_yau_lores_06.jpg

Mennään suoraan asiaan. Olet niittänyt pienoista kulttimainetta, kun olet esitellyt viime vuosina teoksia, joihin on kuulunut marmorista ja hopeasta valmistettuja bongeja, luksus-nunchuckseja, dildoilta näyttäviä lasileluja, ja keraamisia skeittilautoja. Mikä oikein on sun taiteenalasi? 
Heh… kultti. Tavallaan ihan osuva kommentti, kun aiheenani on usein tällaiset alakulttuuriin liittyvät elementit. Mä olen kuvataiteilija, jonka työskentelytapa on kuvanveisto. Veistäjänä olen aika monipuolinen siinä mielessä, että käytän hyvin erilaisia materiaaleja. Usein teokset koostuvat materiaaliyhdistelmistä, harvoin siis teen teoksen, joka olisi vain yhdestä aineesta.

Työni ovat niin moninaisia, koska Aalto-yliopistossa, mistä olen valmistunut kandiksi keramiikka- ja lasitaiteesta ja mistä valmistun pian maisteriksi Product and Spatial Design -ohjelmasta, on superhyvät fasiliteetit toteuttaa teoksia lähes mistä tahansa materiaalista. Siellä olen oppinut työstämään keramiikan ja lasin lisäksi metallia, puuta, muoveja, silikoneja… vähän kaikenlaista. Kiveä taas olen opetellut oppipoika-tyylisesti. Joskus alle kaksikymppisenä vaan kävelin Tattarisuon kiviveistämölle, jossa työskentelee mahtavia kuvanveistäjiä, ja he ovat käytännössä opettaneet minulle kaiken mitä tiedän kivestä.

 

Moninaisuus on kyllä oikea sana kuvaamaan sun töitäsi. Eikä se näy vain materiaaleissa, mutta myös sisällöissä. Onko sulla jokin yhtenäinen ajatus, että mitä haluat töilläsi sanoa?
Jos yllämainittuja projekteja temaattisesti jokin yhdistää, niin ne kaikki ovat tavallaan jonkinlaista länsimaisen kapitalistisen kulttuurin tulkintaa/kritisointia/imitointia/vastakkainasettelua. Aiheena ne ovat tavallaan tosi arkisia juttuja myös (dildo à seksuaalisuus), eli kaikessa “tabumaisuudessaan” ne ovat huomioita omasta elämästäni.

 

Onko ihan hölmöä sanoa, että sun töistäsi tulee mieleen Jeff Koons? Paitsi että sun töissä pop-taide kohtaa jonkun paljon herkemmän ja ylellisemmän (hassua sanoa ylellinen kun on kyse niin arkisista esineistä ja teemoista) ja – feminiinisen? Vai onko nää "designia" eikä "taidetta"? Miten sä itse sanoisit, onko sulla genreä?
Ei se ole yhtään hölmöä, käytän samoja aiheita teoksissani, samoja värejä ja mielestäni Koonsin ja minun töitä myös yhdistää se, että teoksien muotokieli on jossain määrin “ällöttävä”. Värit ovat liian runsaat, tai liian kiiltävät… Mutten kutsuisi töitäni designiksi. Saatan referoida tai hyödyntää käyttöesineistä, mutta “funktionaalisuus" usein liittyy taiteelliseen ajatukseen. Lainaan vaikkapa vesipiipun funktionaalisuutta alleviivatakseni taidemarkkinoiden absurdiutta.

 

Kerroit että sun uuden näyttelysi "Delfun" valmistusprosessi oli kuin Sisyfoksen tarinasta. Siinä hän on joutunut ikiajoiksi manalaan ja saanut rangaistukseksi tehtävän vierittää loputtomasti yhtä ja samaa kiveä ylös mäkeä, vain jotta se voisi vieriä toista rinnettä pitkin alas ja Sisyfos joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Oliko prosessi todella näin kamala? Miksi? Ja miten tämä vertautuu aiempiin prosesseihisi? 
Kun me alettiin ystäväni Lauri Alaviitalan kanssa työstämään tekstiä, kerroin hänelle tarinan ihanasta Delfusta, jonka ympärillä on kauniita pintoja, ja jossa kaiken kestävä työ ja työstä syntyneet haaveet on piilotettu. Sillä ei ole enää mitään merkitystä mikä sen on tehnyt vaan mitä se edustaa. Halusin luoda illuusion, metaforan kaikelle sellaiselle tekemiselle, joka on minulle tärkeää. Mutta kun asiaa miettii rationaalisemmin, veistäminen on järjetöntä. Kaikki ne kulutetut työtunnit, ketä varten oikein teen niitä?

Lauri ymmärsi hyvin mun ajatukset ja halusikin viitata Albert Camusin tulkintaan Sisyfoksen myytistä: Camusin tulkinnassa meidän on oletettava, että Sisyfos on onnellinen. Laurin tekstissä Sisyfoksen työ on kuin taiteilijuus ja itse työprosessi. Sisyfos alistuu kohtaloonsa samalla tavalla kuin taiteilija alistuu tekemään sitä mikä tuntuu itsestään hyvältä, kaikesta järjettömyydestä ja kiven pyörityksestä huolimatta.

Tuo vertauskuva Sisyfoksen työstä kertoo myös nykyhetkestä, jatkuvasta työstä, jolle annamme, tai ehkä pikemminkin luomme merkityksiä. Sisyfoksen kohtalo on kaikkien ihmisten kohtalo.

 

emmasarpaniemi_manyau_delfu_exhibition_lores_30.jpg

 

Mun on tosi vaikea hahmottaa, että nämä teokset on puusta, ne on niin sulavia. On hämmästyttävää, että tämä oli eka kerta kun käytit puuta materiaalina. Kauanko sulla meni ottaa se haltuun? Mistä sait opin? Miten ylipäätään päädyit juuri puuhun kaiken jälkeen, se ei ole ihan samassa linjassa – ainakaan mun mielessäni – joko ylellisten tai hauraiden marmorin, lasin ja posliinin kanssa.
Olen käyttänyt ennenkin puuta projekteissa mutta puun käyttö nimenomaan Delfu-näyttelyssä on erilaista: Tällä kertaa olen käyttänyt uusia metodeja puun käsittelyyn, tällä kertaa todella veistän puuta, käytän rälläkkää ja moottorisahaa, työ on hyvin intuitiivista (tällä tarkoitan sitä etten pysty piirtämään teknisesti töitä ennen toteutusta vaan teos syntyy sitä tehdessä ). Käytän, niin kuin aikaisemmin totesin, niin monia erilaisia materiaaleja jo muutenkin, joten puu tuntuu olevan hyvin luonnollinen myös keramiikan tai marmorin ohella. Sen luonne on erilainen, mutta koen että jokaisella materiaalilla on oma luonteensa. 

Voi johtua ehkä myös siitä, että puu on minulle uudehko muihin materiaaleihin verrattuna, mutta sen veistäminen on niin paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi marmorin! Marmorissa voin laikalla uppoutua materiaaliin haluamastani kulmasta mutta puun kanssa joudun miettimään miten puun syyt menevät, missä kohti on ollut oksa tai koska puu on kaadettu. Puu on myös hyvin kevyt. Puulla ei ole samanlaista viskositeettia kuin vaikka keramiikalla tai lasilla. Puu myös tuoksuu hyvälle.

 

Mitä sun urallasi tapahtuu seuraavaksi? Mitä materiaalia tai vaikkapa yhteistöitä haluaisit vielä kokeilla?
Heti Delfu-näyttelyn jälkeen jatkan jo seuraavaa yhteistyöprojektia, joka tapahtuu Johannes Ekholmin kanssa Sinne-galleriassa. Näyttely tarkastelee nykyaikaa spekulatiivisen tulevaisuuden näkökulmasta. Avajaiset ovat 12.10.2017! 

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Emma Sarpaniemi

 

 

Man Yaun Delfu esillä Galleria Huudossa, Helsingissä, 5.-20.8.2017.

 

Lue myös:

 

 

 

 

 

 

Hiljainen rämäpää

 
 
 
 

Lauren Okadigbon tie on kulkenut suomalaisesta pikkukaupungista isoimpien Hollywood-tuotantojen stunt-näyttelijäksi. Viimeisimpänä hänet nähdään suurelokuva Wonder Womanin Amazon-soturina. 

 

IMG_5954.JPG

 

Astun luoteislontoolaiselta metroasemalta pääkadulle ja lähden luovimaan keväisestä helleaallosta hullaantuneen ihmisvilinän läpi kohti paikallista pubia. Olen matkalla tapaamaan haastateltavaa, jonka kanssa tiedän jakavani pienen palan yhteistä historiaa. Tyyppiä, jonka kuvittelin lapsena olevan Riihimäen ainoa toinen ruskea pikkutyttö lisäkseni. Kuinka hauska risteymä, että asumme jälleen samoilla kulmilla, vaikkakin eri maassa. Koetan miettiä, onko lapsuuden kotikulmiltamme ponnahtanut muita maailmanluokan elokuvavaikuttajia. Ai niin, Renny Harlin tietysti. Ja nyt myös Lauren Okadigbo, jonka ura kovan luokan stunt-näyttelijänä on ollut huimassa nousussa jo usean vuoden ajan.

 

Okadigbon viimeisimpiin elokuvaprojekteihin lukeutuvat Zack Snyderin ohjaama DC Comics Justice League (2017) ja Steven Spielbergin Ready Player One (2018). Isoin pesti tähän mennessä lienee rooli kaikkein vaativimpien ja vaarallisimpien kohtausten stunt-näyttelijänä Patty Jenkinsin ohjaamassa ja DC Comics -sarjakuviin perustuvassa hittielokuvassa Wonder Woman.

 

Wonder Woman on hieman yllättävästikin noussut eräänlaiseksi genrensä feministiseksi riemuvoitoksi. Kun texasilainen elokuvateatteri ilmoitti järjestävänsä elokuvasta yhden erityisnäytöksen, joka oli avoin vain naisille, se sai syytteen syrjinnästä sukupuolen perusteella. Myös Okadigbolle sekä elokuvan teko että lopputuloksen näkeminen oli voimaannuttava kokemus.

 

Wonder Woman on leffa, jonka olisin halunnut nähdä itse lapsena. Se on elokuva, joka jokaisen pikkutytön, jokaisen naisen, jokaisen pojan, miehen, ihan kaikkien tulisi nähdä.”

 

"Muistan ajatelleeni,
että antakaa Lolan olla Lola
ja minun olla minä.”

 

Okadigbon hurjapään ura alkoi aavistamatta klassisesta baletista. Hän aloitti lapsena opinnot Suomen kansallisoopperan balettikoulussa ja jatkoi nuorena aikuisena eri tanssikouluissa pääkaupunkiseudulla. Suomessa hän teki keikkaa taustanssijana erilaisissa tapahtumissa. Mutta se ei ollut helppoa.

 

”Tunsin aina Suomessa, että mitä tahansa teinkin, en ollut muiden mielestä tarpeeksi hyvä enkä saisi siellä sellaista tukea, jota tarvitsisin menestyäkseni. Kun Lola Odusoga aikoinaan valittiin Miss Suomeksi, minusta tuntui, että ihmiset huokaisivat helpotuksesta, että nyt vihdoin löytyi se ”lokero”, johon minä kuuluin. Se oli kauheaa. Muistan ajatelleeni, että antakaa Lolan olla Lola ja minun olla minä.”

 

Okadigbo kokee, että Lontoo, jonne hän lopulta päätti lähteä opiskelemaan ja jonka London Contemporary Dance Schoolista hän valmistui vuonna 2008, oli se paikka, joka antoi hänelle mahdollisuuden ja vapauden määritellä itsensä haluamallaan tavalla: esiintyjänä ja kokonaisvaltaisena taiteilijana.

 

”Se erilaisuus, joka Suomessa oli aina este, onkin täällä todellinen etu ja nimenomaan se, että olen poc, on täällä valttia kaikenlaisissa töissä.”

 

Okadigbo on ottanut kaiken irti eteen tulleista mahdollisuuksista. Hän on tanssinut myös brittiläisillä muusiikkivideoilla, esimerkiksi Alesha Dixonin ”Let’s Get Excitedilla” ja Duffyn ”My Boylla” sekä nykytanssijana muun muassa Salzburgin Oopperan Carmenissa ja The Royal Opera Housen Faustissa. Tanssijantöiden lisäksi Okadigbo on työskennellyt myös mm. koreografina ja mainosnäyttelijänä esimerkiksi Coca Colan ja Huawein isoissa kampanjoissa ja lopulta viime vuosina yhä enenevissä määrin näyttelijänä ja stunt-näyttelijänä.

 

Ensimmäisiä stunt-projekteja, joissa Lauren oli mukana, oli sekin baletti, nimittäin Bregenz Festspiele -festivaalin Taikahuilu Itävallassa. Lopullisen kimmokkeen uralle stunt-näyttelijänä Okadigbo kuitenkin sai, kun hänet pestattiin tanssijaksi ja liiketaiteilijaksi (Movement Artist) Marc Forsterin ohjaamaan ja Brad Pittin tähdittämään kauhuelokuvaan World War Z, jossa Okadigbo tutki ja loi elokuvan zombie-hahmoille ominaisen liikekielen. Elokuvaa kuvattiin Maltalla, ja hän pääsi ensimmäistä kertaa mukaan ison luokan elokuvatuotantoon, seuraamaan läheltä ja osallistumaan stunttien työskentelyyn. Se oli niin mullistava kokemus, että visio urasta stunt-näyttelijänä teroittui lopullisesti.

 

 

Taidot ratkaisevat ja sijaisnäyttelijän kasvot animoidaan joka tapauksessa näyttämään päänäyttelijän kasvoilta, mutta myös stunt-töissä Okadigbolle oli hyötyä etnisesti monitulkintaisesta ulkonäöstään.

 

Jos on hyvin samannäköinen kasvonpiirteiden, kehonrakenteen ja ihonvärin suhteen kuin näyttelijä jonka stunttina toimii, voi saada lisätöitä tämän sijaisnäyttelijänä muissakin kuin toimintakohtauksissa.

 

”Toimin Ready Player One -leffassa Hannah John-Kamen esittämän pääpahiksen, ainoana sijaisnäyttelijänä ja päästunt-näyttelijänä, koska ulkonäkömme ovat niin samanlaiset, ettei muita stuntteja tarvittu. Hauska yhteensattuma oli, että meillä molemmilla on pohjoismaalainen ja Nigerian Igbo-tausta.”

 

Okadigbo tunnustaa, että hänen tietynlainen suomalainen vaatimattomuutensa on tehnyt työnsaannista ja työskentelystä joskus hitusen hankalaa. Esimerkiksi ennen erästä Wonder Womanin taistelukohtausta koreografi piti häntä vähän hissukkana, kunnes taistelukohtausta kuvattaessa Okadigbo taklasi isokokoisen mies-stunttinäyttelijän suorilta maahan ja murskasi kertaheitolla vaikutelman hiljaisesta seinäruususta.

 

”Saatan olla hiljainen, mutta sisu gets the job done”, hän naurahtaa.

 

Spielbergin seurassa minusta tuntui
kuin olisin ollut oman pappani kanssa töissä.



Rämäpäisessä ammatissa toimivaksi supertähdeksi Okadigbo toden totta on rauhallinen tapaus, joka ei paljoa kehuskele. Hän on työskennellyt monien tunnettujen ja lahjakkaitten näyttelijöitten ja elokuvantekijöiden kanssa, ja tärkein inspiraation lähde on helppo nimetä: se on tietenkin Steven Spielberg. Ehkä elokuvan suurmiehessä viehättää samanlainen luonne.

 

”Spielberg on ’The Top Dog’, mutta siitä huolimatta hänellä ei ole mitään tarvetta vähätellä ketään. Hän saa ihmisistä kaikista eniten irti yksinkertaisesti olemalla oma itsensä. Hänen seurassaan minusta tuntui kuin olisin ollut oman pappani kanssa töissä.”

 

Seuraavaksi Okadigbo kertoo aloittavansa työskentelyn Star Wars Han Solo -spinoff-elokuvassa, joka tulee elokuvateattereihin vuonna 2018.

 

”Tiesin aina, että tulen elämässäni tekemään isoja juttuja”, Okadigbo toteaa äänessään vakaa varmuus, kuin tiedemiehellä joka kuvailee maapallon vetovoimaa.

 

 

Teksti: Janina Oddoye Davies
Kuvat: Lauren Okadigbon omat arkistot

 

 

Lue myös:

 

Omaperäisyys on uusi musta

 
 
 
 

 

Räppäri Biniyamin musiikilla ja räikeillä visuaaleilla ilotteleva teos Baby We Changing Culture on ennen kaikkea omaperäisyyden juhlistus.

 

Biniyam_finals-4.jpg


OnniBus, suuntana Kuopio. Kaksi tyyppiä, Biniyam ja Jaska istuvat kyydissä matkalla kohti seuraavaa keikkalokaatiotaan. Puheeksi tulee kolmas tyyppi, Jamppa, Biniyamia jonkin aikaa Instagramissa seurannut Kiasman valosuunnittelija. Hänen töitään esittelevä feedinsä on tehnyt Biniyamiin vaikutuksen. Jamppa sattuu olemaan Jaskan vanha tuttu, ”Huittisten miehiä”, ja tämä kannustaa Biniyamia laittamaan viestiä. Direct messageissa syntyy idea, jonka ensi-ilta nähdään elokuussa URB17-festivaaleilla.

 

”Royal Beggar” -biisistä tunnetun räppärin Biniyam Schellingin Baby We Changing Culture.horjuttaa perinteisen live-esityksen skeemaa kulkemalla jossakin keikan ja kotibileiden välimaastossa. Esityksen pääelementteinä ovat musiikki ja sen ympärille rakentuva visuaalinen maailma. Show ei kuitenkaan jää audiovisuaalisen tykityksen tasolle.

 

”Me halutaan tuoda toinen ulottuvuus, sellainen ihmisläheisyys ja kokemus siitä, että ollaan kaikki samassa tilassa. Tää ei oo nyt keikka Tavastialla tai Kutosella, vaan jotakin ihan muuta”, Biniyam kuvailee.

 

Kukaan muu kuin räppäri ja hänen työryhmänsä ei ole vielä nähnyt teosta. Ovet eivät avautuneet toimittajalle ja valokuvaajalle edes harjoituksiin, äänimaailman testauspäivänäkin vain lyhyesti.  Biniyam kertoo, että  tiedossa on yllätyksiä, ja senkin hän suostuu paljastamaan, että installaatiomainen kokonaisuus koostuu useista komponenteista. Biniyam on aina kokenut taiteen moniaistillisena asiana, ja Baby We Changing Culture avaa oven hänen maailmaansa, hänelle merkityksellisten ja inspiroivien asioiden kautta. Sekamelskaan mahtuu kaikkea aina ralliautoista kirkkaisiin väreihin ja futikseen sekä ysärigospelista Crash Bandicootiin ja Etiopian sukuloimismatkoihin, mutta kaikkea yhdistävä ja määrittävä tekijä on lempeys.

 

Visuaalisuus on yleensä kaiken alku: biisejä tehdessä hänellä on jonkin kuvan innoittama näkemys niiden värimaailmasta ja tunnelmasta.

 

”Mä olen jotenkin kasvanut piirrettyihin, katsonut sikana kaikkia Disneytä ja tollasia. Niissä on niin isossa osassa se musiikin ja visuaalisen kombo, ehkä se tulee osittain sieltä.”

 

90-luvun lapsuuden nostalgiasta ammentava produktio katsoo sekä taaksepäin hakien menneiden vuosikymmenten estetiikkaa että vankasti eteenpäin – siinä mielessä, ettei taakseen ja sivuilleen tarvitse pälyillä mallia muilta.

 

”Ajattelee silleen futuristisesti minkä tahansa asian kanssa, että entä jos tän tekis näin?” 

 

We Changing Culture -projektia on rakentamassa viisihenkinen työryhmä, johon kuuluu Biniyamin ja hänen tuottaja-DJ:nsä Jaska Stenrothin lisäksi tila- ja valosuunnittelusta vastaava Jani-Matti ”Jamppa” Salo, ääniteknikko Joonas Pehrsson ja visuaaleja taituroiva Dermot Gallagher. Gallagher ja Biniyam ovat aiemmin tehneet yhteistyötä toukokuussa julkaistun ”Watch Out” -musiikkivideon luomisessa.

 

 

Diggaan, että ulkomaalaistaustaset
suomalaiset juhlistaa sitä, keitä ne on.”

 

Vastaavalla konseptilla ei ole koskaan aikaisemmin järjestetty näytöksiä Kiasma-teatterissa. Tavalliselle keikalle ominainen kuilu katsojan ja esiintyjän välillä on poistettu Baby We Changing Culturessa, ja yleisöllä on olennainen osa produktion maailman luomisessa. Biniyam painottaa, että vaikka teos sijoittuu nykytaiteen museon teatteriin, se on kaukana monien pelkäämästä vaikeasti lähestyttävästä korkeataidepönötyksestä.

 

”Bottom line koko tässä hommassa on, et jengi tulee kuuntelee uusii biisei, tanssii ja pitää hauskaa, ja että ihmisille jää poistuessaan hyvä fiilis itsestään.”

 

Ihmisläheisen lähestymistavan takana on halu välittää viesti kuulijakunnalle. Biniyam haluaa vakuuttaa kuuntelijalle, että on siistiä olla oma itsensä. Myös taiteen tekemisessä aitous, rehellisyys ja tunteen säilyttäminen menevät teknisen suorituksen edelle.

 

”Miks pitää olla aina niin cool, aina niin tyylipuhdas? Mun mielestä tyylipuhdas on vähän tylsää välillä. Sellainen suorapuheisuus ja hiomattomuus on tosi hienoa.”

 

Hioessa alkaa helposti hioa pois myös tunnetta. Syksyllä julkaistavalla ja URB17-esityksen ensi-illassa nimensä saavalla räppärin kolmannella EP:llä on haettu arkista raakuutta. Siitä hyvä esimerkki on jo lohkaistun “Wave Back” -sinkun musiikkivideo, joka on kuvattu kokonaan ja spontaanisti käsikameralla kavereiden kesken. Videolla pelataan korista, hölmöillään ja pidetään hauskaa ilman, että yritetään näyttää erityisen coolilta.

 

Biniyam_finals-2.jpg

 

”Koko EP:n stoori ja tän keikan ydin on originaalisuuden juhlistaminen. Haluun sanoo, että omaperäisyys on tosi siisti ja hyvä juttu.”

 

Luonteva osa omaperäisyyden juhlistamista on monipuolisen kulttuuriperimän esiin nostaminen. Tapahtumakuvauksessa katsoja kutsutaan hieman provosoiden katsomaan, miten musta poika lentää. Ilmaisu tarkoittaa irtiottamista ja omien rajojen rikkomista, mutta Biniyam kertoo silti pohtineensa, kehtaako kirjoittaa kuvailuun niin.

 

Biniyam_finals.jpg

Sanoma on muutama vuosi sitten nuoria muusikoita tukevan BassCamp-projektin kautta levy-yhtiö Cocoan rosteriin päätyneelle Biniyamille erityisen tärkeä viedä läpi, sillä se on valikoitunut omien kokemusten kautta. Epävarmuus omasta erilaisuudesta on varjostanut nuoren räppärin lapsuusvuosia.

 

”Joskus neljävuotiaana aloitin suoristaa hiuksiani vedellä, koska halusin samanlaiset hiukset kuin tarhakavereillani. Yleisemmin ottaen olen aina ollut sellainen taiteellisempi ja herkempi verrattuna muihin jätkiin, vähän teatraalinen ja yliampuva. Sen kanssa on tullut kriiseiltyä, että pitääkö mun olla enemmän kuin muut”, Biniyam kertoo.

 

 

Biniyam vieroksuu sitä, miten monet väittävät olevansa värisokeita rotuun liittyen, etteivät näe värejä. Monipuolinen kulttuurinen tausta on asia, jota ei tule aristella.

 

”Nuorempana siitä tehtiin aina sellanen itelleen kiusallinen olo, saatiin tuntemaan että omasta taustastaan tekee liian ison diilin. Tän projektin kohdalla on halu rohkeesti tuoda esille myös sen, et tällasii minä ja mun frendit ollaan, tällasii juttuja meillä on, tällasii läppiä meillä on, tällästa musaa me kuunnellaan, tällee me ollaan kasvettu. Koska on siinä kuitenkin eroja – on se immigrant kid experience. Diggaan, että ulkomaalaistaustaset suomalaiset juhlistaa sitä, keitä ne on.”

 

 

Teksti: Victoria Odum
Kuvat: Noora Geagea

 

Juttu on toteutettu yhteistyössä URB17-festivaalin kanssa.

 

 

Lue lisää:

 

 

 

Q&A: SUAD

 
 
 
 

Monille eri kulttimusiikkiprojekteille äänensä lainannut laulaja-lauluntekijä käynnistelee soolouraansa hiljalleen mutta itsevarmasti.

 

SUAD1.jpg

 

Tiedätkö olevasi jokaisen toimittajan kauhu? Susta ei löydy googlettamalla kuin ihan oikeita biisejä ja biisintekokredittejä, ei sataa blogia eikä ylimääräistä hehkutusta. Onko se strategia? Miten sä esittelisit itse itsesi?
Mä olen muusikko, laulaja-lauluntekijä.

Mä olen luonteeltani introvertti. Ei ole mitenkään tietoista, etten mä kerro hirveästi itsestäni. Mä vaan olen sellainen. Enkä tiedä mitä mä edes kertoisin, mikä olisi mielenkiintoista. En tiedä olenko ikinä tehnyt Facebookiin tilapäivitystä.

 

Tuntuu että tässä someajassa on vähän sellanen ultimate cool girl -muuvi jos joku ei ole hirveästi esillä. Siinä on sellaista vanhan koulukunnan muusikkoutta, kun ei ole koko ajan saatavilla.
Voi olla että mä teen just toisinpäin kuin muut, että kolmen vuoden päästä musta ei löydy internetseistä enää edes sitä vähää mitä sieltä nyt löytyy. Että mä muutun vielä mystisemmäksi ja käännyn vielä enemmän sisäänpäin. (Nauraa.)

Ei vaan, voi se olla huonokin juttu, ettei osaa olla some-ihminen. Nyt mä olen vähän opetellut, että jos on keikka niin mä kerron siitä Facebookissa ja Instagramissa.

Ehkä mä en vaan ole kovin suunnitelmallinen ihminen. Mun uusi sinkku ”Caves and Blood Veins” on ollut jo jonkin aikaa olemassa, mä en vaan  ole julkaissut sitä. Siksi sen videolla näkyy neljä vuodenaikaa, hehe.

 

 

No mutta puhutaan nyt siitä ja laitetaan se tänne someen. ”Caves and Blood Veins” on vihdoin täällä, pari vuotta edellisen biisin, ”Blue Signin” jälkeen. Mitä sä haluat sanoa sun soolobiisien saundeista ja genreistä?
Mun pitäis varmaan tietää tää. Olen tosi huono genreissä enkä tykkää määritellä asioita. Mutta mun musiikki on varmaankin poppia, vähän rokkia, vähän progehtavaa. Siinä on vaikutteita länsirannikon klassisesta rokista. Olen kuunnellut Pink Floydia ja Fleetwood Macia.

 

Joo siis tiedätkö! Olen itse sellaisen progehullun miehen lapsi, ja koko mun lapsuus oli sitä että faija tiskaa lauantaiaamuna ja kuuntelee progelevyjä niin kovaa että se kuuluu pihalle asti. Mulla tuli heti se mieleen kun mä kuuntelin tätä biisiä! Samoin mulla tuli yläaste- ja lukiovuodet, Tehosekoitin, nuorten miesten tekemä suomirokki.
Mä otan ton suurena kohteliaisuutena! Mä tykkään myös tosi paljon Kate Bushista ja…

 

Mä kirjotin ylös itselleni kaikki jotka mulle tulee mieleen sun musiikista: Kate Bush, Björk…
Mulla on ollut Björk-vaihe! Ja sit oli Radiohead-vaihe…

 

Joo siis ihan oikeasti mulla lukee täällä Radiohead, Björk, Moloko, Tehosekoitin, Portishead, Patti Smith ja Bonnie Raitt.
Oooo, mulla menee ihan kylmät väreet. Mä oon tosi otettu tästä, kuulostaa ihanalta. Mulla on ollut myös Eppu Normaali -vaihe.

 

Mä ajattelin näistä biisien sanoituksista, että nyt tässä on tyyppi joka ei ole enää nuori tyttö joka tekee nyt omaa juttua. Joku itsevarmuus-teema, aikuiset kypsät naiset. Vähän niinku Kaija Koo, mutta vähän rauhallisemmin ja mystisemmin!
Toi on ihana, toi on tosi hyvä. Hyvä jos tulee se positiivisuus läpi, koska itse sitä aina miettii että onko mun musiikki vähän sellasta ”kaikki on ankeeta” -musiikkia.

 

Ei, vaan tässä on hyvä suomipop-viba, mutta sellainen mikä toimisi maailmalla. Kun mä kuuntelin tätä mä mietin että jos tätä ei lähdetä puskemaan ulkomaille, mulla menee usko Suomeen lopullisesti. Onko sulla sellaisia toiveita?
Kyllä mä haluaisin lähteä tuonne, olen aina ajatellut että toi on sen verran marginaalista musiikkia, että on ihan luonnollista ajatella että kuulijakuntaa on pitkin maailmaa. Mä oon esiintynyt omalla kokoonpanolla Lontoossa, Tallinnassa, Tartussa ja vastaanotto oli tosi ihana.

 

Tuleeko sulta pian oma sooloalbumi ulos?
EP olisi tarkoitus laittaa ulos nyt alkusyksyllä. Juuri nyt mä kuuntelen vikoja masterointeja ja laitan hommaa pakettiin. Levylle tulee varmaankin neljä biisiä, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta kokonaan mun kirjoittamia. Siinä on mukana pitkän linjan soittajia: Henri Lindström, Jimi Tenor, Vilunki3000, Petri Kautto, Joona Hasan, Tuomo Puranen, Eero Tikkanen.

 

Niin, sä oot tehnyt ennen tätä sooloprojektia musiikkia jo yli vuosikymmenen erilaisten kulttimainetta nauttivien muusikoiden ja bändien kanssa, esimerkiksi Uusi Fantasian, Op:l Bastardsin, Noah Kinin, Jaakko Eino Kalevin ja Cantoman albumeilla. Miten sä päädyit työskentelemään Phil Misonin kanssa Cantoman pariin, tekemään baleaarista saundia kaiken eri Suomi-meiningin lisäksi?  
Ymmärtääkseni Phil kuuli Uusi Fantasia -biisin jolla mä lauloin. Luulen, että on kyse kappaleesta, joka löytyy toisen Café del Mar -legendan, José Padillan kokoelmalevyltä. Phil tykkäsi mun äänensävystä ja otti yhteyttä. Se oli vähän hämmentävää, mä olin ihan että ”mikä shenanigan tää on”, että eikö sieltä Englannista löydy laulajaa. Mutta Phil tuli tänne ja me nauhoitettiin ja kirjoitettiin biisejä pari päivää. Sen jälkeen mä olen käynyt Lontoossa ja Amsterdamissa nauhoittamassa parille, kolmelle hänen albumilleen vokaaleja.

 

Sä oot tehnyt niin paljon yksittäisiä siistejä projekteja, että muistatko sä itsekään kaikkia? Tuleeko sulle ikinä sellaista tilannetta että sä menet vaikka baariin ja siellä soi joku biisi, ja sitten sä muistatkin että se on sun?
On mulle käynyt niin! Että kuulostaapa tämä biisi oudon tutulta, ja sitten tajuaa että se on oma ääni. Se on kyllä aina hämmentävää.

 

Millaisia sun biisientekoprosessit on?
Ne vaihtelee. Välillä voi olla vaan yksi sana, jonka mä kuulen tai näen jossakin. Se herättää tunteen tai muiston, ja koko biisi rakentuu sen ympärille. Tai sitten mä istun pianon ääreen soittelemaan ja sieltä tulee säveliä jotka herättää jotakin ja sitten tekstiä alkaa tulla. Mä koetan herätä aikaisin aamulla, seiskalta, ja kirjottaa ihan ensiksi tajunnanvirtaa kynällä paperiin, koska päiväsaikaan on aina niin paljon kaikkia hoidettavia asioita. Mä koetan päästä joka päivä luontoon, se on tärkeää mulle.

 

Onko tulevalla EP:llä jokin yhtenäinen teema, mistä sun biisit kertoo?
Mä en halua liikaa avata biisien merkityksiä, koska mulle on joskus käynyt niin, että mä oon lukenut jonkun artistin haastiksen missä se analysoi omia biisejään, ja mulla on ollut ihan eri käsitys niistä merkityksistä. Mä en olisi halunnut kuulla sitä sen omaa tulkintaa. Joten mä pelkään sanoa mitään. Mutta sen verran mä voin paljastaa, että ”Caves and Blood Veins” kertoo siitä kun tullaan valmiiksi kohtaamaan totuus. Yhteinen teema EP:lle on varmaan se, että vaikka mulla on surumielinen sävy siinä, niin taustalla on joku eteenpäin menemisen ja hyvän löytämisen teema.

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Meri Milash

 

 

Lue myös nämä:

 

 

 

 

Ruskeat Tytöt x AFROPUNK Lontoo: 5 kiinnostavinta artistia

 
 
 
 

Mistä AFROPUNKISSA on kyse ja kenen keikat siellä kannattaa katsastaa?

 

 

Ei-valkoisille suunnatusta turvallisesta tilastaan ja huikeista artisteistaan kuuluisa AFROPUNK tarjoaa kävijöilleen elämyksiä niin musiikin, ruuan, taiteen kuin ruskean yhteisöllisyyden parissa unohtamatta tietenkään muotia. Mukana raportoimassa vuoden 2017 Lontoon AFROPUNK-festivaalia tietenkin Ruskeat Tytöt.

 

Brooklynissä vuonna 2005 perustettu AFROPUNK ei ole tavanomainen kaupallinen festivaali, johon kuka tahansa meistä on tottunut. Alkuperäisen kipinän festivaalille antoi Yhdysvaltojen afrikkalaisamerikkalaisten punk-skeneä käsittelevä dokumentti AfroPunk.: The Rock ’n’ Roll N****r Experience, jonka ohjaaja James Spooner oli yksi tapahtuman alkuperäisistä pääjärjestäjistä. AFROPUNK-festivaalin perustaminen lähti Spoonerin ajatuksesta luoda punk-musiikkia kuunteleville afrikkalaisamerikkalaisille turvallinen tila, jossa he pystyivät kokoontumaan ja nauttimaan punkista ja rockista ilman syrjintää. Festivaalin mottoina kulkevat: ei seksismiä, ei rasismia, ei homofobiaa, ei transfobiaa, ei vihaa.

 

Nykyään AFROPUNKISSA kuullaan punkia laajempi kirjo genrejä. Esimerkiksi Brooklynissä järjestettävän tapahtuman lavalla on nähty muun muassa supertähdet Lenny Kravitz, Lauryn Hill ja Kelis. Tapahtuma suosii pitkälti afrikkalaistaustaisia esiintyjiä, mutta on nostanut lavoilleen myös muita etnisiin vähemmistöihin kuuluvia lahjakkuuksia. Viime vuonna järjestäjät joutuivat ikävään välikäteen, kun jo buukattu M.I.A. jouduttiin siirtämään pois pääesiintyjän pallilta. Srilankalais-brittiläinen artisti oli kommentoinut kiistanalaisesti Black Lives Matter -liikettä, mitä tapahtuman järjestäjät eivät voineet painaa villaisella.  

 

Alun perin Brooklynissä järjestetty tapahtuma on levittäytynyt muihin osavaltioihin ja Eurooppaan. Festivaalia on järjestetty vuodesta 2015 lähtien vuosittain myös Atlantassa, Pariisissa, Lontoossa. Tänä vuonna AFROPUNK järjestetään ensimmäistä kertaa myös Etelä-Afrikan Johannesburgissa.  

 

Tämän vuoden Lontoon AFROPUNK-festivaali tuo lavoilleen artisteja genreihin katsomatta. Tapahtumaviikonloppuun mahtuu niin hiphopia, soulia, elektronista popia kuin rokkia. Ruskeat Tytöt valikoi artistikattauksesta viisi keikkaa, joita ei kannata jättää väliin:

 

 

1. Little Simz

Nuori lontoolainen Simbiatu Ajikawo, tuttavallisemmin Little Simz, on tehnyt vaikutuksen musiikillaan ja presenssillään jopa isoihin rap-nimiin kuten Kendrick Lamariin ja Jay Z:hin. Little Simzin hitteihin kuuluvat kappaleet kuten ”Wings” ja ”Picture Perfect”, jotka ovat keränneet yli miljoona Spotify-kuuntelukertaa. Hänestä onkin povattu tulevaisuuden isoa nimeä. 23-vuotiaan Aijkawon viime vuonna ilmestynyt albumi Stillness in Wonderland on viittaus toisenlaiseen Liisaan ja Ihmemaahan, kun Little Simz purkaa tuntojaan rakkaudesta ja kasvusta albumille.

 

2. NAO

Sielukas, lahjakas ja nöyrä NAO yhdistelee musiikissaan soulia, elektroa ja R&B:tä. Paremman termin puutteessa NAO itse kuvailee musiikkiaan ’wonky funkiksi’, sillä hän ei halua nivoutua neo soul -genren alle. Artisti ammentaa 90-luvun musiikista ja pop-kulttuurista, ja viime vuonna julkaistu ensimmäinen pitkäsoitto For All We Know nousi nopeasti Amerikassa Billboard 200 -soittolistan kolmanneksi.

 

3. Petit Noir

Yannick Ilunga, eli belgialaiskongolainen indie rockia ja alternatiivista R&B:tä tuottava Petit Noir tunnetaan muun muassa kappaleistaan ”Chess” sekä ”Noirse”, joista jälkimmäinen päätyi Solange Knowlesin keräämälle Saint Heron-levylle vuonna 2013. Petit Noir julkaisi oman esikoisalbuminsa La vie est belle / Life Is Beautiful vuonna 2015. Albumi on tasapainoinen sekoitus taiteellista popia, post-punkia ja indie rockia sopivalla twistillä. Ensikertalaisenkin on helppo päästä tunnelmaan jo ensimmäisen kappaleen jälkeen.

 

4.Cosmo Pyke

Lontoon lupaus maailmalle, nimittäin sitä Cosmo Pyke on. Raikas tuulahdus vahvaa laulua ja melodista kitaraa, jotka tuovat mieleen kesäiset sunnuntait. Cosmo Pyke saa auringon paistamaan jopa harmaimpina päivinä bluesilla, jazzilla ja soulillaan. Vasta 18-vuotias Pyke tietää miten luoda mukavan letkeä tunnelma ja saada yleisö rentoutumaan. Viime helmikuussa ensimmäisen EP:nsä julkaissutta Pykeä fanittaa muun muassa Craig David.

 

5. Nadia Rose

Tammikuussa ensimmäisen EP:sä julkaissut Nadia Rose on lontoolainen räppäri, joka on jo ensimmäisillä julkaisuillaan vakuuttanut kuulijansa. Highly Flammable sisältää muun muassa listahitit ”Skwod” ja ”Tight Up”, jotka aiheuttavat välittömän pään nyökkäilyn. Sanomalehti The Guardian on povannut Rosesta ja hänen serkustaan Stormzystä uuden ajan MC:itä.

 

 

AFROPUNK Lontoo järjestetään 22.-23.7. The Printworksissa. Ruskeat Tytöt on paikan päällä seuraamassa viikonlopun tapahtumia, voit seurata meitä Facebookissa ja Instagramissa.

 

 

Teksti: Monica Gathuo
Kuvat: Driely S.

 

 

Lue myös nämä: