Silvia Hosseinin Pölyn ylistys

 
 
hosseini-pölyn-ylistys.jpg
 
silviahosseini3.jpg

Essee, etenkin henkilökohtainen ja kulttuurikritiikkinen sellainen, taitaa elää jonkinlaista uuden tulemisen aikaa. Maailmalla Joan Didionin 1970-luvun teokset Slouching Towards Bethlehem ja Where I Was From myyvät jälleen hunajaa, ja Lena Dunham on jatkanut Girls-tv-sarjasta tuttua, tunnustuksellista ja massoihin uppoavaa tyyliään Sellainen tyttö -esseekokoelmallaan. Meillä Suomessakin on julkaistu viime aikoina kiiteltyjä ja monipuolisia kokoelmia muun muassa Anteilta Arnkil ja Hurskainen. Eittämättä somella on ollut näppinsä pelissä. Sen myötä tiedetään, että mielipiteitä ja näkökulmia on vähintään yhtä paljon kuin pyllyreikiä, eikä sitä pelkästään tiedetä tässä maailmanajassa, vaan se on myös toivottavaa. Tämä jos mikä on otollista maaperää esseistiikalle.

 

Yhtäältä moni vanha kirjoittaja on saanut uuden elämän Tumblrin ja Instagramin neliön muotoisissa kuvissa, joihin mahtuu yksi pieni, päräyttävä sitaatti kerrallaan; toisaalta hyvin kirjoitetut blogit tulevat välillä lähelle esseen rakennetta koettaessaan yhdistää henkilökohtaisen ja yleisen leikkauspisteitä helposti omaksuttavaan muotoon. Somen myötä esseistä on hävinnyt niitä kenties aiemmin painanut elitistinen leima, pölyisyys. Olemme kansakuntana nyt valmiimpia esseille kuin koskaan aikaisemmin.

 

Tietysti sekin auttaa, että esseiden kirjoittaja on yksiselitteisen taitava. Sen taas tietää siitä, että kirjaan pystyy uppoutumaan täysin, olosuhteista huolimatta. Silvia Hosseinin esikoisteos, yhdeksän esseen kokoelma Pölyn ylistys veti toisen pääsiäispäivän täyteenpakkaamassa Hoplopissa, satojen kiljuvien, suklaamunaövereissään sekoilevien lasten keskellä mukaansa niin, että paikka, aika ja vanhemmuus unohtuivat täysin. Tekstit liikkuvat huonon ja ylevyyden sekä sivistyksen ja sivullisuuden käsitteiden äärellä ja välillä niin dynaamisesti, että kadotin lapseni tunniksi ilman että edes huomasin sitä.

 

Sillä aikaa kun kuusivuotias kenties roikkui pää alaspäin trampoliinista tai laski muovitulivuorta pitkin alas päin toisia, pienempiä lapsia, minulle selvisi Hosseinin kirkkaan ja hykerryttävän kirjallisen ilmaisun avulla, mikä yhteys on lifestyle-bloggareilla ja kaunokirjallisuuden dystopioilla, R. Kellyllä ja syyskuun 11. päivän terrori-iskuilla, tai 1700-lukulaisella filosofi Edmund Burkella ja Al Pacinon tavaramerkillä, huudolla. Yhtä lailla yllättävillä näkökulmaratkaisuilla Hosseini kirjoittaa myös Dubain arkkitehtuurista, Leonard Cohenin huonoimmasta levystä Death of a Ladies’ Manista, ja Keanu Reevesin ilmeistä.

 

Kulttuuriesseiden paras anti ja kenties tärkein tehtävä ylipäätään on, se että niiden kautta voi muistaa sellaisia asioita, jotka ovat joskus herättäneet arjen horroksesta ja tuottaneet nautintoa, mutta jotka ovat päässeet elämän liemissä lilluessa unohtumaan. Hosseini muistuttaa Davideista Grossman ja Mitchell, Susan Sontagista ja Miranda Julysta. Hän nostaa esiin myös jokaista valtiotieteilijätyttöä sykähdyttäneen Jorge Luis Borgesin kartta-tarinan ja Jean Baudrillardin sitä ruotivan Simulacrum and Simulation -teoksen, jota pohtii lyhyesti myös toinen kevään hittiesseisti Zadie Smith kokoelmassaan Feel Free – ja tulee kiinnittäneensä Pölyn ylistyksen osaksi orastavaa keskustelua tarpeesta uudelleentarkastella postmodernismin kykyä selittää aikakautta, jossa elämme.

 

Vaikka näkökulmat ovat ilahduttavia, Hosseinin esseet ovat rakenteeltaan ja kieleltään hyvinkin perinteisiä, silloinkin kun niitä rikkoo rivo seksihuumori. Siitäkin huolimatta, että välillä huomaa miettivänsä osan teksteistä olevan hieman liian kaukaa haettuja (onko aina pakko viitata Van Goghiin, Michelangeloon ja Medicien sukuun, kun kirjoittaa kulttuurista?), teos on tuore ja helppolukuinen.

 

Hosseini on ammatiltaan lukion äidinkielen opettaja, ja se näkyy. Hän on kuin rento mutta määrätietoinen sijaisope Michelle Pfeirrer elokuvassa Levottomat sielut, sillä erotuksella, että hän ei korvaa Dylan Thomasia Bob Dylanilla, vaan rohkaisee tarttumaan molempiin ja lisää päälle vielä David Humen. En pelkästään naura ääneen lukiessa, vaan myös huomaan selittäväni joka käänteessä ihmisille asioista, joista Hosseini kirjoittaa, kuin ihastunut teini. Tuntuu, että kaikki on hetken kirkasta. Olo on kuin juuri siivoamisen jälkeen, kun pyykkikori on tyhjä tasan niin kauan että sinne heitetään imuroimisesta hikeentyneet verkkarit ja aurinko seuraavana aamuna taas paljastaa pölyn ja kaiken merkityksettömyyden – tai kun muistaa olevansa äiti ja tajuaa kadottaneensa lapsensa.

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Savukeidas Kustannus

 

Essee: Itsepintainen Fatiman sormi

Alkuperäisen version piirtänyt Mona Eid kirjoittaa miten hamsa säilyi vuosituhansien ajan ja päätyi Ruskeiden Tyttöjen logoksi. Ja miten hän oppi samalla määrittelemään itse itsensä.

Read More

Silvana Imam: "Du kommer alltid vara annorlunda"

 
 

Rapparen efterlyser ett nytt "vi".

 

 

Senaste gången rapparen Silvana Imam kom till Finland var i samband med Flow festivalen förra sommaren, då stormen var som värst och blåste iväg halva Helsingfors. Nu är det februari och staden visar än en gång upp sin finaste sida med snökaoset: allt från metron, till bussarna och inte minst flyget från Stockholm är försenade. Bara några timmar innan kvällens konsert ankommer slutligen Imam till Tavastia. Allt ska gå fort, soundchecken borde redan har skett, matbrickan kommer in samtidigt som vi snabbt installerar oss i den mörka lilla logen och Imam har fortfarande sin dunjacka på när jag börjar antasta henne med mina frågor. Trots allt brådska är kontrasten stor: medan allt i situationen kallar på stress, sitter Imam lugn och trevlig. Hon passar på att hälsa på alla, visar uppmärksamhet och ler ljust.

 

Jag har hört i både hennes P1 Sommarprat silv och i den strålande dokumentären från 2017, Silvana - Väck mig när ni vaknat hur korkade frågor hon har fått av några finska journalister. Men jag är varken finsk eller journalist skyndar jag mig att specifisera, innan jag beskriver Ruskeat Tytöt som en feministisk plattform, av icke-vita, för icke-vita.

 

”Jag blev taggad av din inledning”, säger hon och skrattar:

 

”Jag tycker att det är alltid så svårt att introducera sig, särskilt då man tvingas svara på definierande frågor såsom varifrån man kommer”, tillägger hon och öppnar Pandoras ask.

 

 

Vad gäller definierande frågor och identitspredikater faller nämligen Silvana Imam offer för en hel del samhälleliga strukturer. I egenskap av bland annat kvinna, homosexuell och andra generationens invandrare kunde hon anses vara ett skolboksexempel på intersektionalitet. Ändå tar hon aldrig offrets roll och rappar i stället ”Tack Gud jag är Homo!”. Jag avundas hennes mäktighet och undrar om hon skulle ha ett tips för oss ruskeat tytöt, så att vi en dag kunde säga med lika övertygelse ”Tack Gud jag är Brun/Svart”?

 

”Hur du och jag pratar nu är framtiden.”

 

”Jag kan inte tala för någon annan som har ett annorlunda ursprung än jag, eller en annan sexualitet, någon annan än mig själv”, börjar hon och sveper bort det profetiska ansvaret jag just tungt placerade på hennes axlar.

 

”Jag har aldrig hittat någon som jag kunde identifiera mig med till hundra procent och jag har lärt mig att jag kommer alltid vara annorlunda. Du kommer alltid vara annorlunda. Jag är ogripbar för folk, och det är just hur de ser på mig som format mig. Dock vill jag inte se mig själv som ett offer, på ena sidan för att det finns andra som har det värre, men också för att jag inte vill se dem som offer heller. Vi är människor framför allt.”

 

En av de första gångerna som jag hörde talas om Silvana Imam var konstigt nog på en akademisk konferens för att par år sedan. Vi satt lite obekvämt i ett stelt seminarierum då en medelårders språkforskare i kostym bytte från sin finslipade PowerPoint till att visa Imams tacktal på Grammisgala då hon vann det prestigefyllda priset för Årets artist 2016. Det banbrytande med talet var nämligen att Imam höll det på arabiska och litauiska, innan hon avslutade med enbart fyra svenska ord: ”Jag är naturkraft” – titeln på albumet hon belönades för, och ”Tack”. Sedan detta har Imam även tagit hem flera andra priser, och inte minst en Guldbagge senast för den biografiska dokumentären Silvana - Väck mig när ni vaknat. Estetiskt, personligt och kärleksfullt får vi där tillgång till vad som sker bakom kulisserna, från hennes kärlekshistoria med popartisten Beatrice Eli, till resan till mammas hemland Litauen, hennes uppväxt, karriär som modell, och slutligen hennes musikaliska genom- och sammanbrott. Mycket om musik, mest om kärlek, men också, än en gång, en hel del om identitet.

 

Imam som har studerat psykologi på universitet tar sig an min akademiska jargong och bygger på idén om ”etniskt kapital”. Med samma logik som kulturellt kapital, kunde en exotisk etnicitet förvandlas till makt om man vet hur man kan äga den. Detta kapital använder Imam åtminstone då hon medverkar i antologin Third Culture Kids av Ra Hidaya Modig.

 

”Med åren har jag börjat se mitt mellanförskap som en styrka. [...] Jag är blond arab från Litauen, och jag är svensk”, skriver hon i kategorin ”Etnicitet”, innan hon fortsätter och på sitt sätt utmanar begreppen Genus, Klass, Religion och Sexualitet. Dessa kategorier hör till det förflutna, samtidigt som hon förstår att hemkänsla är viktigt för många i och med diskussionen om nationalitet, förtydligar hon i Tavastias loge.

 

”Det finns en fara i den diskursen och jag tycker att vi borde kunna vara hemma överallt. Att börja tala om ’vi och de’ riskerar att skapa krig.”

 

Men att identifiera sig som TCK är väl att skapa ett nytt ’vi’? försöker jag. Ja, medger hon:

 

”Men detta ’vi’ behövs så att vi kan jobba oss uppåt. Vi måste stärka dem som marginaliseras, men endast som ett steg mot jämlikhet. Sedan borde inte vi:et behövas.”

 

Jag kan inte hjälpa att fråga henne om hon skulle ha ett mirakelrecept till detta då, till vilket hon svarar optimistiskt:

 

”Hur du och jag pratar nu är framtiden. Den borde handla om att skapa ett tryggt rum.”

 

Medan jag tänker på hennes sista ord tar vår korta intervjustund slut, och jag hinner inte fråga hurudana tankar hon har kring rap-estetiken, hon som rappar om att få ”Champagne på [s]ina vita Nikes”. Eller skulle hon lika bra kunna vara en poet? När jag några timmar senare tränger mig in i den överfulla konsertsalen förstår jag att jag inte behövde ställa den frågan. Intensiteten som kommer från scen är oslagbar. Inga större artefakter dock. Bara ett stödande ljusspel och en energibomb i enkel svart träningsoverall som varken behöver definierande eller begränsande kategorier: Silvana Imam.

 

 

Text: Maïmouna Jagne-Soreau
Bilder: Caroline Suinner

 

Q&A: Jontti & Shaka

 

Rataräpin pioneeriduo Jontti & Shaka lähti viime vuoden lopulla edelleen kulttimainetta nauttivan Rata-äänite-albuminsa 10-vuotisjuhlakiertueelle. Merkkipaalun kunniaksi muistelemme Jontin ja Shakan kanssa levytyksen aikaisia tunnelmia.

 

 Jontti ja Shaka.

Jontti ja Shaka.

 

Lähdetään heti ajassa taaksepäin reilun vuosikymmenen taa. Ketkä olivat mukana Rata-äänitteen levytysprosessissa ja millaisia fiiliksiä siitä jäi?
 

Jontti: Levyä tehtiin intohimoisesti ja sydämellä, albumikokonaisuutta ajatellen. Me saatiin levy-yhtiöltämme 3rd Rail Musicilta tosi paljon apua. Mukana oli paljon tyyppejä, joita ilman levyä ei olisi välttämättä koskaan syntynyt. Hullukoira (nykyään Stig) oli silloin studiolla hommissa ja muitakin tyyppejä, jotka oikeasti panostivat tekniseen puoleen, tuotantoon ja promootioon.
 

Shaka: Kaiken kaikkiaan koko projektista ja siihen osallistuneista ihmisistä on tosi lämpimät muistot. Me vietiin kunnon studioon se tyyli, minkä Petos oli omakustanteillaan aloittanut.
 

Shaka: Tämä oli eka täyspitkä levy, jota olin tekemässä. Opin todella paljon kirjoittamisesta, tuottamisesta ja markkinoinnista tämän projektin aikana. Samalla tein jonkinlaisten retkuiluvuosien tilinpäätöksen, ja se aikakausi tulikin käsiteltyä niin tyhjentävästi, ettei ollut kiinnostusta lähteä tekemään uutta vastaavaa levyä heti perään.

 

 Tuottaja DJ Logout, Jontti ja Shaka.

Tuottaja DJ Logout, Jontti ja Shaka.

IMG_5171-1.jpg

 

Osasitteko odottaa, että kymmenen vuotta myöhemmin Rata-äänite on klassikkoalbumi? Mistä arvelette statuksen johtuvan?

Shaka: En mä usko ajatelleeni levyä tehdessä, että tehtäisiin kymmenen vuoden päästä juhlakiertuetta. Toisaalta ollaan pyritty tekemään sellaista musaa, joka kestää aikaa ja kuuntelua. Moni nuorena levyä kuunnellut on kertonut löytäneensä myöhemmin teksteistä uusia tasoja.
 

Jontti: Mä luulen, että levyllä käsitellyt teemat koskettivat monia ihmisiä paikkakunnasta riippumatta. Ihmiset ovat kertoneet, että levy on koskettanut henkilökohtaisesti, koska teemat ovat liipanneet niin läheltä. Levyn julkaisuaikaan ei myöskään ollut julkaistu kovin paljon näin realistista suomiräppiä.

 

Samaan aikaan kun rataelämään suhtaudutaan albumilla ihannoivasti, näytetään kolikon kääntöpuoli kaunistelematta. Tai kuten Jontti sanoit, realistisesti. Levyä kuunnellessa ei voi olla huomaamatta, että Rata-äänite on täynnä tarkkaan mietittyjä riimejä.  Esimerkiksi ”Tuttuun tapaan” -biisissä sä Shaka räppäät, että kelaa ite kumpi tuli eka, rata vai äänite / tai siis kumpi tuli eka, se fidi fidi -diili / vai hassunhauska super-ratanen suomiriimi / jonka suoltaminen vaatii tietyn elämäntavan.

 

Miten rikastutatte kieltänne?

IMG_5185-1.jpg

Shaka: Mä vietin muksuna paljon aikaa kirjojen parissa, istuin usein koulun jälkeen kirjastossa jumittamassa sarjiksia. Nuorena aikuisena olen viihtynyt yhteiskunnallisen kirjallisuuden parissa. Uskon, että lukemisesta on ollut paljon hyötyä. Jontilta olen oppinut mielikuvituksellisempaa kielenkäyttöä.


Jontti: Kieli kehittyi tosi paljon niiden vuosien aikana, kun rupesin kirjoittamaan riimejä. Mäkin luin paljon sarjakuvia. Tosin riimien kirjoittamisesta on tullut koko ajan enemmän ”nysväystä”. Vaadin itseltäni nykyään enemmän ja siksi kieltäydyn usein, kun jengi pyytää featteja. Ei mulla ole aikaa eikä kiinnostusta kirjoitella hätäisiä pätkiä. Pitää olla joku pointti tarttua kynään.

 

Sarjakuvien vaikutus tosiaan näkyy Rata-äänitteessä ainakin siinä, että sarjakuvahahmoihin, kuten Kapteeni Haddockiin, viitataan riimeissä. Ilmeisesti levynkansikin on saanut vaikutteita sarjakuvien kuvituksista. Mutta mitä ihmettä levynkannessa oleva varoitus uhkapelistä tarkoittaa?

Jontti: Siellä fyysisen kopion kansitaiteessa oli ihan oikea lautapeli ja Rata-äänite-tuplavinyylipainoksella peli on mukana entistä ehompana!

 

Shaka: Me tosiaan kehitettiin ihan oma lautapeli, jossa liikutaan kolikkoa heittämällä. Kelattiin, että nopan sijasta jengiltä löytyy taskun pohjalta kolikko. Pelissä liikutaan Rata-äänitteen maailmassa, ja tapahtumapaikkoja voi bongata suoraan biisien teksteistä.

 

 

”Kolmatta linjaa” oli levyn sinkku. Millaista oli tehdä sen musiikkivideo?

Shaka: Biisistä on tullut yllättävän tunnettu. Moni nuorempi räpin kuuntelija tunnistaa meidät lähinnä sen videosta. Biitin teki mun hyvä frendi Speakeasy, jonka kanssa oltiin tehty varhaisia englanninkielisiä demoja. Eero Lämsä ohjasi videon ja sitä kuvattiin Kolmannella linjalla niin kovilla pakkasilla, että meidän piti aina ottojen välissä paeta Pub Sirdieen lämmittelemään.

 

Kymmenen vuotta myöhemmin, mikä on muuttunut? Kuluvatko päivät edelleen murmelina kuten levyn samannimisessä biisissä?

Jontti: Mä käyn nyt neljättä vuotta koulua, ja on kyllä vaativaa kun on niin monta rautaa tulessa musaprojektien ja keikkailujen lisäksi. Ei tässä laiskistumaan ainakaan pääse. Terve elämä ja puhdas omatunto, vaikka alituisesta touhuamisesta ja kohkaamisesta voi tulla oma murmelikierteensä, jos ei ole tarkkana.

 

Shaka: Mun pitkitetty teini-ikä loppui Rata-äänitteen julkaisun aikoihin. Halusin käsitellä sen jälkeen syrjäytymisteemoja konkreettisemmin kuin vain biisien teksteissä. Nykyään toimin mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajana. Alakulttuuri kulkee kuitenkin aina mukana. Olenkin lähärin työn puitteissa päässyt tekemään musaa ja maalaamaan graffiteja huipputyyppien kanssa.

 

IMG_5167-1.jpg

 

Pystyttekö antamaan tietoa siitä, mitä teiltä on tulevaisuudessa tulossa? Kuullaanko teistä enää tämän kiertueen jälkeen?

Jontti: Kyllä meillä on suunnitelmissa julkaista lisää musiikkia. Alakulttuuri syö lapsensa -EP, joka ilmestyi vuonna 2015, tehtiin DJ Mäksterin kanssa. 2016 pukkasi ulos DJ Logoutin kanssa tuotettu sinkku ”Hyvitys/Hävitys”. Näistä julkaisuista saa osviittaa sen suhteen, minkälaista saundia on tulossa.
 

Shaka: Aikatauluista ei uskalla tässä vaiheessa sanoa kuitenkaan mitään.

 

 

Teksti: Vy Tram
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

jontti & shaka keikalla:

23.2. Totem, Lappeenranta
3.3. Torvi, Lahti
9.3. Grande, Rovaniemi
10.3. Wäinö, Oulu
9.4. Teatteriravintola, Joensuu
4.5. Gong, Turku  
8.–9.6. Aerodome Festival, Helsinki

 

Suomitrapin selvät sävelet

 
 

Vuosi sitten syntyi Mayham. Sekasortoa merkitsevä englannin kielen sana "mayhem" oli jo useamman yhtyeen käytössä ja niinpä yksi kirjain vaihtui toiseen.
 

mayhemshoot-13.jpg

 

”Voi olla, että joku päivä julkaistaan oopperabiisi”, Julian Riikonen, 18, virnistää.

 

Hänen tuottamiensa trap-vaikutteisten taustojen päälle räppäävät veljekset Brian Brown, 17, ja Kemar Salo, 20, eli Mayham. Porukkaan kuuluu myös lapsuudenystävä Malminkartanosta, Tuomas Pullinen, 19, joka kulkee yhtyeen tukena keikoilla ja studiossa.

 

Kokoonpanon kappaleissa toistuvat trapiin vakiintuneet elementit kuten autotune ja 808-rumpusamplet. Lyriikat rakentuvat genrelle ominaisen uhon ja toiston ympärille. Erityisesti uuden aallon suomitrapissä sanoituksia rakennetaan usein mieleenpainuva hokema edellä.

 

mayhemshoot-5.jpg

Parhaimmillaan kuulijan mieleen iskostuneesta lausahduksesta syntyy laajalle levinnyt hashtag, joka on ihmisten puheisiin ujuttautuessaan arvokasta markkinointia kappaleelle. JVG:llä on #tarkenee, Kingfishillä #tuntipalkkatonni ja Pastori Pikellä #aitog. Tämä on tyypillistä aikana, jona listahittikappaleet ovat usein samalla ilmentymiä viraali-ilmiöistä.

 

Räpin uusinta aaltoa ei kuitenkaan ole syytä yksinkertaistaa. Musiikki elää netissä, ja siellä vaikutteet leviävät nopeasti. Genret ja niitä erottavat rajat pirstaloituvat. Kuten monet nykypäivän musiikintekijät, ei Mayhamkaan halua rajoittaa itseään vain yhteen musiikkilajiin. Se johtuu osittain myös siitä, että Salon ja Brownin lapsuudenkodissa raikasi musiikki aina old school rapista rockiin.

 

Aivan vielä Mayham ei kuitenkaan keskity oopperaan. Pian on tulossa viisi trapista, hiphopista ja RnB:stä ammentavaa kappaletta sisältävä EP. Kappaleesta “Ota mun kuva” kuvataan parhaillaan musiikkivideota.

 

 

Kappaleen nimi toistetaan biisin aikana kaksikymmentä kertaa, aina muutaman hokeman rykelmissä.

 

“Haluun ottaa ihan rauhassa
ja katsoa mihin tää menee.

Askel kerrallaan.”
–Kemar Salo

 

mayhemshoot-9.jpg

 

Yhä useampi Mayhamin tapaan itseoppinut nuori on tehnyt läpimurron musiikkibisneksessä. Viimeisen vuoden aikana uuden sukupolven rap-tulokkaat kuten Cledos, Deezydavid ja IBE ovat singonneet ihmisten tietoisuuteen, räppäämään listahittibiiseille ja levy-yhtiöiden rostereihin.

 

Nuorten hiphop-villitystä selittää Mayhamin mukaan myös se, että moniin nuorisotaloihin on rakennettu studioita. Melkein kenellä tahansa kiinnostuneella on pääsy välineisiin, jolla musiikkia tuotetaan.

 

Vaatimattoman, mutta toimivan studion voi rakentaa myös kotiin. Muutama kuukausi sitten kolmikon ensimmäisellä äänityskerralla studio rakentui yhteisen tutun keittiöön ständistä, mikistä, kaiuttimista, tietokoneesta ja äänikortista.

 

”Musiikinteko on lopulta aika helppoa. Äänittää voi vaikka kadulla, ja paljon voi tehdä jälkeenpäin tietokoneella. Porukka kelaa, että ei voi olla räppäri tai muusikko, jos ei ole studiota. Se on vain tekosyy”, Riikonen sanoo.

 

Riikonen ja Salo arvioivat, että tällaiset vaivattomalta vaikuttavat läpimurrot ovat saaneet useat omakustanteista musiikkia tekevät haaveilemaan levytyssopimuksesta.

 

mayhemshoot-10.jpg

”On nähty, että porukka on räjähtänyt”, toteaa Salo.

  

Asetelma voi kuitenkin poikia kilpailua. Niin Mayhamissakin aluksi ajateltiin, kunnes musiikin tekemiselle löytyi oma tahti.

 

”Mä myönnän kyllä, että ajattelin aluksi vähän mustavalkoisesti tämän olevan yksi iso kilpailu. Mutta nyt olen tajunnut, että on monia eri reittejä menestyä. Haluun ottaa ihan rauhassa ja katsoa, mihin tää menee. Askel kerrallaan”, Salo sanoo.

 

Tuotannoltaan synkät, mutta lyriikoiltaan eloisat kappaleet syntyvät lähes aina valvottujen öiden ja improvisoinnin tuloksena. Studiopäivinä Mayham tapaa iltayhdeksältä, ja äänityksillä on tapana venyä aamukuuteen tai -seitsemään. Sen jälkeen kouluun mennään muutaman tunnin yöunilla.

 

”Yleensä se menee niin et mä väännän ensin himassa noin 60 biittiä. Sitten mennään studiolle ja soitan ne kaikki”, Riikonen kertoo.

 

Kun Riikonen soittaa biitin, Salo ja Brown räppäävät lennosta. Esimerkiksi “Ota mun kuva” -kappaleen kertosäe syntyi freestylenä.

 

”Hyräilen vain jotain randomia Jullen biittiin. Ja sitten ne biisit vain syntyy”, Salo kuvailee luomisprosessiaan.

 

Vaikka joissakin rapin koulukunnissa on erilainen näkemys sattumanvaraisuudesta sanoituksen tyylikeinona, Mayham tekee musiikkia omilla ehdoillaan.

 

”Jotkut sanovat, että musiikin pitäisi olla runollista. Mutta mun näkemys on se, että meidän musaa voi kuunnella, jos haluaa viihdyttää itseään ja saada hyvän fiiliksen”, Riikonen sanoo.  

 

Mayham on jo ehtinyt esittää kappaleitaan yleisölle. Tammikuiset keikat Nosturissa ja Nummelassa keräsivät paikalle tuttuja ja tuntemattomia ikätovereita. Monet lauloivat mukana ja muutamat osasivat jo sanat ulkoa.

 

“Vaikka mitään ei ole vielä ulkona”, Brown sanoo hieman epäuskoisena.

 

Se tuntui hyvältä.

 

Uuden aallon suomitrap on sukupolvikokemus. Ja kun monilla on sama tavoite, massasta erottuminen voi olla haastavaa. Siksi Salo mainitsee suurimmaksi vaikuttajakseen OutKastin, joka onnistui erottumaan joukosta gangstarapin kulta-aikana.

 

”Ja sitä mäki haluun, erottua joukosta.”

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Ousman Colley

 

Viisi Docpoint-leffaa, jotka eivät jätä kylmäksi

 

Ruskeat Tytöt jakaa dokumenttifestarisuosikkinsa.

 

 © Mantaray Film

© Mantaray Film

 

Silvana (Mika Gustafson, Olivia Kastebring ja Christina Tsiobanelis, 2017)

 

 © Mantaray Film

© Mantaray Film

Räppäri Silvana Imamin henkilökuva on kiinnostava, vaikka hänen musiikkinsa ei olisi ennestään tuttua. Siitä löytyy sanoma, rakkaustarina, voimakasta visuaalisuutta ja tiedostavaa musiikkia.

 © Mantaray Film

© Mantaray Film

 

Elokuva alkaa seurata Imamia aloittelevana artistina vuonna 2014. Ei ole ihan selvää, onko hänelle tässä vaiheessa tärkeämpää tulla kuuluisaksi vai sanoa jotakin. Räjähtävä itsevarmuus kuitenkin vie eteenpäin ja sanottavaa löytyy. Ihastus pop-tähti Beatrice Eliin muuttuu molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Iman tekee musiikkia rakkaudesta naiseen. Hänestä tulee ruotsin LGBTQ+-yhteisön ikoni. Feministinen, anti-rasistinen, anti-fasistinen taistelija. Roolimalli, supersankari. Ruotsiin neljävuotiaana muuttanut Imam pitää musiikkialan palkintoseremoniassa puheen toisilla äidinkielillään arabialla ja liettualla välittämättä siitä ettei kukaan ymmärrä. Vastaanottaessaan vuoden 2015 Årets Homo -palkintoa hän huutaa antirasistia iskulauseita nyrkki pystyssä.

 

Supersankarin viitta käy kuitenkin jossain vaiheessa liian painavaksi ja Imam joutuu ottamaan tauon roolista, keikoista ja Ruotsista. Silloin tapaamme maanläheisemmän Silvanan, joka haluaa kaikesta huolimatta olla ihan tavallinen ihminen. Onhan se absurdia, että elämme maailmassa, jossa tasa-arvon puolesta puhuminen on radikaalia.

 

Elokuva on kasvutarina ja Silvanan ja Beatricen rakkaustarina. Lisäksi se on kertomus tasa-arvotaistelusta henkilöbrändien aikakaudella. Mediaa tuntuu kiinnostavan Imamin sanoma vain suhteessa siihen, tekeekö se hänestä kiinnostavan brändinä.

 

 

5.jpg

 

Whose Streets? (Sabaah Folayan ja Damon Davis, 2017)

 

Whose Streets? -elokuvassa on kyse elämästä ja kuolemasta. Elokuussa 2014 valkoinen poliisi tappaa aseistamattoman, 18-vuotiaan Michael Brownin St. Louisin Fergusonissa. Kun järkyttyneet asukkaat kokoontuvat kaduille kunnioittamaan hänen muistoaan, tapahtumat eskaloituvat nopeasti. Poliisi reagoi aggressiivisesti täydessä mellakkavarustelussa, tankeilla, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla. Fergusonin asukkaat eivät luovuta katujaan sotaan varustautuneille poliisivoimille vaan protestoivat. Kuolonuhrit eivät jää yhteen.

 

6.jpg

Aktivistit ja elokuvantekijät Sabaah Folayan ja Damon Davis viettivät vuoden Fergusonin kaduilla, tarinan keskellä. Whose Streets? on dokumentti ytimestä. Elokuvassa ei ole yhtä päähenkilöä, vaan kaikilla tarinoilla on yhtä paljon väliä. Tarinankaari ei ole valmiiksi pureskeltu, vaan tallennus hetkestä jolloin tapahtuu paljon ja kukaan ei tiedä mihin se johtaa. Se on todistaja, silmät ja korvat siellä missä niitä tarvitaan. Se on ääni, joka yritetään hiljentää.

 

Poliisin ylimitoitettu väkivalta ei ole kaunista katsottavaa. “He eivät tiedä mitä he tekevät” ei näytä pätevän valkoisiin rivipoliiseihin, vaan toiminta vaikuttaa täysin tietoiselta ja tarkoitukselliselta. Elokuva ei kaunistele tai lupaile turhia, mutta toivoa on silti; se on itse taistelussa, ja siinä että tulevatkin sukupolvet vielä taistelisivat ja lopulta kaikki johtaisi johonkin. Ei nimittäin ole vielä realistista toivoa, ettei seuraavan sukupolven tarvitsisi taistella lainkaan. Elokuva ottaa tilaa Black Lives Matter -liikkeelle ympäri maailmaa, myös suomalaisella dokumenttielokuvafestivaalilla.

 

(Sisältövaroitus: Väkivaltaa ja rasismia koko elokuvan ajan.)

 

 

Osallistu arvontaan ja voita liput Docpoint-elokuvaan
itsellesi ja kaverille!
Katso ohjeet jutun lopusta.

 

INAATESE+2.jpg

 

Inaate/Se (Adam ja Zack Khalil, 2016)

 

Veljekset Adam ja Zack Khalil ovat tehneet elokuvan tämän päivän alkuperäiskansaidentiteetistä. Elokuvassa tavataan paljon erilaisia alkuperäisamerikkalaisia Upper Michiganin alkuperäiskansayhteisöstä, joilta kaikilta saadaan erilaisia näkökulmia identiteettiin ja historiaan. Nykysukupolven haastava tehtävä on jäljittää askeleita taaksepäin omaan kulttuuriin ja kysyä vanhimmilta neuvoa. Mutta ovatko jäljet kadonneet ja onko vanhimmilla vastauksia?

 

Khalilin veljekset käyttävät elokuvan pohjana vanhaa Ojibway -tarinaa nimeltään ”Seitsemän tulen ennuste”. Se on sikäli uskomaton, että se on ajalta ennen eurooppalaisia, mutta ennustaa heidän tulonsa. Ja oikeastaan ihan kaiken muunkin mitä sen jälkeen tapahtui, aina tähän päivään saakka.

 

INAATESE+6.jpg

Kaikki tässä elokuvassa on aika uskomatonta, eikä vähiten se, miten paljon yhteneväisyyksiä löytyy esimerkiksi suomalaiseen historiaan. On selvää, että siinä on paljon syvyyksiä ja nyansseja, joita ei-alkuperäisamerikkalainen voi vain ihailla kaukaa. Mutta myös täällä on pakkokirkotettu, kielletty kieli ja viety lapsia kodeistaan, sekä saamelaisten että romanien kohdalla. Myös täällä sukupolvet ylittävä trauma aiheuttaa jatkuvaa kipua. Ei voi kuin ihmetellä, mikä niin kutsutussa eurooppalaisessa kulttuurissa saa ihmiset toimimaan näin samankaltaisesti eri puolilla maailmaa. Yksi absurdeimmista kohtauksista on vierailu Tower of History -museossa, jossa yli-innokas valkoinen opas häpäisee sekä itsensä että museoon varastetut alkuperäisamerikkalaisten esineet.

 

Veljesten videotaidetausta on elokuvassa selkeästi läsnä, sillä perinteiset dokumenttielokuvan tyylikeinot sekoittuvat pelottomasti kokeellisempiin muotoihin.

 

RaghuRai2.jpg

 

Raghu Rai: An Unframed Portrait (Avani Rai, 2017)

 

RaghuRai3.jpg

Raghu Rai: An Unframed Portrait on tyttären tekemä henkilökuva maailmankuulusta valokuvaajaisästään. Alusta asti on selvää, että Raghu Rai suhtautuu työhönsä ihailtavalla antaumuksella. Hän etsii kamerallaan jotain niin vaikeasti saavutettavaa, että etsinnässä riittää hommaa koko iäksi. Ja sillä aikaa kun Raghu Rai etsii saavuttamatonta, tytär Avani etsii sekä omaa tietään että isäänsä. Tie ei kuitenkaan ole yksisuuntainen. Isä on ottanut tyttärestään lukemattomia kuvia siitä asti kun tämä syntyi. Se on hänen tapansa näyttää rakkautta, sanoo Avani. Isän ja tyttären suhde on paikoin symbioottinen, erityisesti kun he ovat kuvauspaikalla kahdestaan, etsien hiljaa suhdetta ympäristöön kameroidensa avulla.

RaghuRai1.jpg

 

Avani Rai kysyy elokuvassa, yhdistääkö vai eristääkö kamera. Hän tarkkailee isäänsä tarkkailemassa muita. Hän seuraa. Muttei ikuisesti. Elokuva on yritys tulla lähemmäksi isää, ja rakkaudenosoitus. Samalla se on myös kuvaus irtaantumisprosessista, ja kaunis ensiaskel omalle polulle.

 

Raghu Rain mustavalkokuvat kertovat omaa tarinansa hänen poikkeuksellisesta silmästään ja Intian historiasta. Elokuvassa on sekä runollisen kuvameditaation hetkiä että huumoria, erityisesti kun Raghu Rai opastaa tytärtään suorasanaisesti kameran käytössä. Äiti vierailee ruudussa niin nopeasti, että häntä jää kaipaamaan, mutta hänestä ei taida tässä tarinassa olla kyse. Avani ei selitä kaikkea puhki vaan jättää katsojalle tilaa täyttää tarinan aukot.

 

(Sisältövaroitus: Elokuvan alussa on Raghu Rain Bhopalin kaasuonnettomuuden jälkeen ottamia mustavalkokuvia ja niissä on kuolleita lapsia.)

 

 

Family in the Bubble (Minji Ma, 2017)

 

Minji Ma:n Family in the Bubble on sukellus sekä ohjaajan perheen että Etelä-Korean talouden lähihistoriaan. Minji vietti varhaislapsuutensa kauniissa ja tilavassa asunnossa lelupaljouden keskellä. Hänen vanhempansa keräsivät varallisuutta kiinteistökaupoilla talousbuumin aikana. Äiti kuvasi innokkaasti kotivideoita, joissa pikku-Minji esiintyy söpöissä röyhelömekoissa. Perhe menetti kaiken Aasian talouskriisissä vuonna 1997, ja kotivideoiden tekeminen loppui.

 

Minji on muuttanut pois kotoa aloittaessaan opiskelut ja asuu eri puolella jokea kuin vanhempansa. Äiti ja isä eivät suostu muuttamaan pois rikkaiden puolelta vaikka heillä  ei enää ole varaa elää siellä. Hän törmää isäänsä metrossa ja huomaa ettei oikein enää tunne tätä. Elokuvaopiskelijana Minji alkaa jäljittää tietään takaisin perheensä luo kameralla. Hän sukeltaa takaisin perhesuhteisiin ja vanhempien kiinteistökauppapakkomielteen alkulähteille.

 

FamilyBubble_still2.png

Family in the Bubble on tutkielma perhesuhteista, suhteestamme rahaan ja siitä miten nämä suhteet menevät sekaisin. Aihetta käsitellään harvoin näin rehellisesti, koska se on aika vaikeaa. Rahaan liittyy suuria tunteita, mutta sitä voi olla vaikeaa myöntää. Minji ei pelkää lähestyä vaikeaa aihetta. Hän on turhautunut sekä vanhempiensa taloudenpitoon että omaan velkaantumiseensa, mutta lopulta suuttumus suuntautuu oikeaan osoitteeseen: järjestelmään. Talous muuttuu arvaamattomasti kuin sää ja riepottelee ihmisiä mukanaan. Raha hallitsee meitä ja rahaa hallitsevat isot herrat. Tämä elokuva on toivon elementti, todiste siitä, että Minji pääsee tekemään itselleen mielekkäitä asioita epäreilussa systeemissä. Sekään ei ole mahdollista ihan kaikille.

 

 

Teksti: Carmen Baltzar
Kuvat: Docpointin arkisto

 

 

 Ruskeat Tytöt arpoo kaksi kahden lipun settiä Docpoint-elokuvafestivaaleille seuraaviin elokuviin: Raghu Rai: an Unframed Portrait ke 31.1. klo 17.30, Savoy-teatteri ja Family in the Bubble la 3.2. klo 20.15, Korjaamo / Kulmasali. Toimi näin: Mene Ruskeiden Tyttöjen instagramiin seuraa meitä ja tykkää juttua koskevasta kuvasta. Arvonta on voimassa 26.1.2018 saakka. Juttu on toteutettu yhteistyössä Docpoint-festivaalin kanssa.  

 

 

Q&A: Leiomy Maldonado

 
 

Vogue-legenda haluaa tehdä ballroom-kulttuuria tunnetuksi niin maailmalla kuin omassa latinoyhteisössään. Tärkeintä on tunneilmaisu.

 

IMG_4189-1.jpg

 

On lokakuinen sunnuntai Aleksanterin teatterilla Helsingissä. “Voguen Wonder Womaniksi” kutsuttu Leiomy Maldonado, puertoricolaisnewyorkilainen tanssija ja koreografi, on saapunut opettamaan Suomen tanssiskenessä vastikään jätti-ilmiöksi räjähtänyttä vogueaamista. Maldonado tuli suuren yleisön tietoisuuteen esiintyessään America’s Best Dance Crew -tosi-tv-ohjelmassa vuonna 2009. Sen jälkeen hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Willow Smithin ja Icona Popin kanssa, lainannut tavaramerkkitanssiliikkeensä ”The Leiomy Lollyn” Beyoncélle, Lady Gagalle ja Britney Spearsille sekä suunnitellut pride-viikon kunniaksi Nikelle Maldonado-lenkkarin. Nyt hän kertoo mistä vogueaamisessa on oikeasti kyse.

 

No niin… Leiomy “Amazon” Maldonado…
Sano vain “Amazon”. Minun houseni on vähän erilainen kuin monet muut houset, Amazon on etunimeni. Voit sanoa Amazon Leiomy Maldonado.

 

Selvä! Voitko määritellä vogueaamisen yhdellä lauseella jollekin joka ei ole kuullut siitä koskaan ennen?
Vogueaaminen on tanssityyli johon tanssija voi tuoda omaa persoonaansa paremmin kuin mihinkään toiseen tanssiin. Vogueaaminen on jännittävää, sensuellia, se voi olla mitä vain. Mikä tahansa tunnetila, jota sattuu tuntemaan. Toisin kuin muut tanssityylit, joissa on useimmiten kyse liikkeestä, vogueaamisessa on kyse tunteista ja siitä miten ne saadaan näkyviin.

 

IMG_4230-1.jpg

Miten tutustuit vogueaamiseen alunperin?
Kuulin voguesta Kips Bay Boys & Girls Club -nuorisotalolla New Yorkissa ollessani viisitoistavuotias. Tapasin ensimmäisen mentorini ja hän näytti minulle videoita joilla ihmiset vogueasivat. Menin kotiin, laitoin VHS-kasetin soittimeen ja katselin kun transnaiset tanssivat. Rakastuin saman tien. Kaikkeen siihen, energiaan ja itsetuntoon ja mukavuuteen ja hauskanpitoon. Innostuin automaattisesti ja aloin opettaa itse itseäni. Aloin käydä toisilla nuorisotaloilla joissa tapasin muita vogue-tanssijoita, jotka olivat jo käyneet klubeilla ja osallistuneet kilpailuihin.

 

Miten löysit alussa tarpeeksi varmuutta mennä tanssimaan yleisön eteen? Olitko luonteva alusta asti?
Aluksi kaikki oli tietenkin vaikeaa. Mutta intohimoni vogueaamista kohtaan piti minut liikkeessä ja hioin pikkuhiljaa ajatusta siitä mitä vogue merkitsi minulle.  En välittänyt siitä mitä muut ajattelevat. Monet halusivat siihen aikaan tehdä vaikutuksen toisiin ihmisiin, mutta minä halusin vain tanssia ja sanoa että tanssin. Halusin puskea itseäni. Mutta ei se ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Minua kohdeltiin vähän huonosti aluksi, koska tyylini oli niin erilainen. Voi sanoa, että tein vogueaamisesta sellaista kuin miten se tänä päivänä mielletään. Ennen minua se ei ollut niin akrobaattista, niin uskaliasta tai ulospäinsuuntautunutta kuin nyt.

 

Puhutaan siitä, miten olet vaikuttanut vogue-tanssin kehittymiseen. Jos katsoo Paris is Burning -dokumenttielokuvaa (1990), siinä vogueaaminen määritellään täydellisiksi kuvakulmiksi ja Vogue-lehdessä esiintyneiden mallien imitoimiseksi. Sinun aikanasi ollaan menty fluidimpaan ja akrobaattisempaan suuntaan. Mihin nyt ollaan menossa? 
Nykyään on enemmän ja enemmän tanssijoita, jotka tuovat eri tanssilajeja ja sekoittavat niitä vogueaamiseen. Voguesta on nyt tulossa monimuotoisempaa, mikä on okei… ainakin joskus. Kuten aiemmin sanoin, vogueaaminen on tunteiden ilmaisemista. Joskus, jos on pitkälle muodollisesti oppinut tanssija ja tottunut menemään lavalle ja tekemään tietyt liikkeet tietyllä tavalla, voi olla vaikea ottaa kiinni tunteista. Se ei ole huono asia, mutta se on asia jota täytyy treenata, oppia pois. Vogueaamista ei oikein voi aloittaa ilman että tutkii asiaa.

 

IMG_4157-1.jpg
IMG_4175-1.jpg

 

Matkustelet paljon opettamassa ja esiintymässä. Onko eri kaupungeissa erilaiset vogue-tyylit?
Kyllä, vaikuttaa siltä että joissakin kaupungeissa tanssijat kallistuvat tanssimaan monenlaisia eri tyylejä, mikä on ihan okei. Jotkut ihmiset taas tanssivat vain tiettyjä tyylejä. Jotkut eivät ole saanet tanssia oikeanlaisten mentoreiden kanssa, joten he tanssivat sitä minkä osaavat ja mikä on helppoa. Tunnen ylpeyttä kun näen kuinka monessa maassa ympäri maailman ballroom-kulttuuri on noussut suosioon. Ei pelkästään vogue-tanssi, vaan koko kulttuuri. Se on minusta tärkeintä, että monet ihmiset eivät vain ota tanssia ja hyväksikäytä sitä niin kuin välillä tapahtuu. Se on kunnioitettavaa, koska se antaa takaisin kulttuurille, se tuo ihmisiä yhteen ja oikea tapa tehdä ja tanssia pysyy elossa.

 

Millaista on ollut opettaa vogueaamista Helsingissä?
Voi, täällä on ihanaa! Tuntuu että kaikki olivat itsevarmoja ja käyttivät tanssilattiaa parhaan taitonsa mukaan ja tykkäsivät olla valokeilassa ja osasivat antaa mennä. Siitä voguessa on kyse.

 

Se kai on vogueaamisen kauneus, että se on kaikille, se on demokraattista.
Aivan! Se ei ole tietämätön eikä sisäänpäinkääntynyt tanssilaji. Ihminen voi tehdä täydellisen spagaatin mutta hänen ei tarvitse näyttää balleriinalta. Vogue-tansseissa voi nähdä kaikenlaisia muotoja ja kehoja.

 

IMG_4181-1.jpg

Kuinka suosittua vogueaaminen on latinoyhteisössä? Muistan itse kun äitini katsoi latino-tv-sarjoja kun olin pieni, ja minä suorastaan rukoilin, että niissä olisi ruskeita tai LGBT-yhteisöön kuuluvia hahmoja.
Yleisesti ottaen latinomedia keskittyy vaaleaihoisiin latinoihin, ja tekee mieli huutaa että “haloo, myös ruskeat latinot ovat olemassa oleva asia!”. Olisi ihanaa jos vogueaaminen olisi suositumpaa latinojen keskuudessa! Olen varma että se vain etsii polkuaan latinojen luokse. Koska kyllä, olen Latina, mutta usein se on viimeinen asia jonka ihmiset minusta näkevät, koska olen ruskea. On tärkeä ymmärtää, että minulla on latinajuuret ja että suurin osa Yhdysvaltojen ballroom-tansseihin osallistuvista ihmisistä on ei-valkoisia. Kaikki tapahtuu pikkuhiljaa, esimerkiksi latinomediat ovat alkanet tehdä juttuja minusta, mikä on ihan mieletöntä! 

 

Onko New Yorkissa kasvaminen, etenkin latinoyhteisössä ja puertoricolaisena, kuitenkin vaikuttanut tanssiisi?
En sanoisi ihan niin. Sanoisin, että persoonani, minä kokonaisuutena ja myös latina-naisena, newyorkilaisena, selviytyjänä, vahvana naisena, on vaikuttanut siihen miten tanssin. Kun vogueaan, kerron kuka olen ihmisenä, kerron tarinani. Vogueaaminen on elämäntapa.

 

 

Teksti: Diana Sanchez
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

 

 

 

Kirja-arvio: Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa

 
 
 
 
Maitoa ja hunajaa kansikuva.jpg
 
RupiKaur.jpg

sinä käsket minua olemaan hiljaa koska

mielipiteeni tekevät minusta vähemmän kauniin

minua ei ole tehty sellaiseksi

että vatsani liekit voi sammuttaa

minua ei ole tehty sellaiseksi

että kielelläni olisi keveys

jotta minut voisi helposti niellä

minut on tehty raskaaksi

puoliksi teräksi ja puoliksi silkiksi

vaikeaksi unohtaa ja hankalaksi

mielen seurata

 

Rupi Kaur tietää mistä kirjoittaa runokokoelmassaan maitoa ja hunajaa ja sen parissa sadassa vähäeleisessä runossa, jotka on jaettu neljän eri teeman alle. Niitä ovat satuttaminen (joissa käsitellään misogyniaa, seksuaalista väkivaltaa, traumaa), rakastaminen (seksuaalisuutta, parisuhdetta), hajoaminen (sydänsuruja) ja paraneminen (itsensä rakastamista, ihokarvoja, onnea).

 

Myös lukija tietää, liiankin hyvin, mistä Kaur kirjoittaa, ja se puolestaan tekee Kaurista kirjoittamisesta lähes mahdotonta. Jokaiseen runoon, joista monet ovat muutaman sanan pituisia, tiivistyy kaikki se, mitä jokainen ruskea tyttö on koskaan ajatellut itsestään ja olemisestaan maailmassa. Kokoelma vastaa piinaavaan, ikiaikaiseen kysymykseen: onko vika minussa? Kaurin vastaus on vankka, herkkä, samaan aikaan lohduttoman suorasukainen ja toiveikkaan anteeksipyytelemätön ei. Mitä siitä sen enempää.

 

Ei ole montaa runoteosta viime vuosilta tai vuosikymmeniltäkään, jotka nauttisivat samanlaista suosiota kuin maitoa ja hunajaa. Ja on nauttinut sitä jo kolmisen vuotta, siitä saakka kun Kaur julkaisi kokoelman ensin omakustanteena, jonka jälkeen maineikas Simon & Schuster -kustantamo nappasi sen rosteriinsa: syyskuuhun mennessä sen alkuperäistä englanninkielistä laitosta oli myyty Yhdysvalloissa 700 000 kappaletta, ja se on pysynyt New York Timesin bestseller-listalla yli viidenkymmenen perättäisen viikon ajan. Menneenä keväänä liput hänen esiintymisiinsä myivät loppuun alle kymmenessä minuutissa. Kun hän aikanaan ilmoitti julkaisevansa toisen kokoelmansa, juuri englanniksi ilmestyneen the sun and her flowersin, hän sai yli 100 000 instagram-tykkäystä muutamien tuntien sisällä.

 

Osallistu arvontaan ja voita itsellesi
Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa!
Katso ohjeet jutun lopusta.

Tai osta kirja.

 

Rupi Kaurin tarina on digitaalisen ajan tie tähtiin. 25-vuotias punjabilaiskanadalainen retoriikan opiskelija nousi maailmanmaineeseen kun Instagram poisti vuonna 2015 hänen kuvansa. Siinä hän makaa sängyllä kuukautisveritahraisissa housuissa, mikä on yhteisösääntöjen vastaista, mutta Kaur ei siitä piitannut vaan postasi kuvan uudelleen ja uudelleen. Samoihin aikoihin myös esimerkiksi Rihanna lähti Instagramista joksikin aikaa, protestina toiselle yhteisösäännölle, joka kieltää naisen nännien näkymisen kuvissa.

 

Tuo keskustelu oli yksi ensimmäisistä, joiden yhteydessä alettiin puhua, että se oli niin suosittu ja kiihkeä, että se ”broke the internet”, rikkoi internetin. Ainakin se johdatti valtavan määrän ihmisiä Kaurin tilille. Pian hänellä oli yli puolitoista miljoonaa seuraajaa, myös monia julkkiksia.

 

Ei pelkästään meille arkiset, itsestäänselvät aiheet kaartelematta käsiteltynä, vaan myös ilmaisukanava eli sosiaalinen media tekivät Kaurin runoudesta esteetöntä, helposti lähestyttävää ja liittivät hänet muiden instan it-runotyttöjen kuten Beyoncén Lemonade-albumillaan lainaamaan Warshan Shiren, Yrsa Daley Wardin, Elisabeth Velasquezin ja Yesika Salgadon joukkoon. Tästä kehkeytyi puolestaan taas uutta draamaa. Nayyirah Waheed, yksi tämän hetken suurimmista somerunoilijoista, syytti Kauria plagioinnista (syytökset on sittemmin poistettu tämän Tumblr-tililtä) niin aiheiden kuin minimalistisen, isot alkukirjaimet ja pilkutuksen pois jättävän tyylin osalta. Kaur vastasi kirjoittavansa juuri niin kuin kirjoittaa siksi, koska haluaa kunnioittaa toisen äidinkielensä punjabin kirjoitusasua eikä matkiakseen Waheedin keinoja, mutta hän ei myöskään kieltänyt inspiraatiota.

 

Teksteillä on muitakin selkeitä esikuvia. Mieleen tulevat Patti Smithin Woolgathering-teoksen tekstit, ja, oli stereotyyppistä tai ei, myös Khalil Gibranin rakkaudenjano. Riikka Majasen onnistunut suomennos vaatii lukemaan uudelleen niin ikään somea ja rakkautta käsittelevän Paperi-T:n Post Alfa -kokoelman. maitoa ja hunajaa liikkuu jossakin facebook-päivitysten, (semisalaisten, löytämistään malttamattomana odottavien netti)päiväkirjamerkintöjen, rock-lyyriikoiden ja ironian välimaastossa, niin kuin sukupolvemmekin. Se on juuri niin ikiaikainen, syvällinen nopea ja yleinen kuin jokainen meistä kuvittelee olevansa – ja siksi pakollista luettavaa.

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Baljit Singh, Rupi Kaur

 

Ruskeat Tytöt arpoo kaksi kappaletta Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa-runokokoelmaa. Toimi näin: Mene Ruskeiden Tyttöjen instagramiin, seuraa meitä ja tykkää juttua koskevasta kuvasta. Arvonta on voimassa 12.11.2017 saakka. Kirjaa saa myös nettikaupastamme. Juttu on toteutettu yhteistyössä Sammakko-kustannuksen kanssa.

 

Artist at Work, jakso 4: Caroline Suinner (Video)

 
 
 
 

Artist at Work -videosarjan neljännessä ja viimeisessä osassa nähdään Ruskeiden Tyttöjen Art Director.

 

Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Sarjan viimeisessä jaksossa tapaamme Caroline Suinnerin, Ruskeiden Tyttöjen Art Directorin, joka on myös itsestäänselvyyksistä kiinnostunut kuvataiteilija.

 

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.

 

 

Toimitus

 

Artist at Work, jakso 3: Vidha Saumya (Video)

 
 
 
 

Artist at Work -videosarjan kolmannessa osassa nähdään piirroksia.


Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Kaikkia taiteilijoita ei paljasteta etukäteen, mutta kolmannessa jaksossa tapaamme kuvataiteilija Vidha Saumyan, jonka tärkein työkalu on kuulakärkikynä.
 

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.




Toimitus
 

 

Shabazz Palaces tekee progeräppiä vauvojakin koskettavasta teknologisesta murroksesta

 

Seattlelainen duo inspiroituu myös luonnosta ja ihmissuhteiden rytmistä.

 

 Kuvassa vasemmalla Tendai "Baba" Maraire ja oikealla Ishmael Butler a.k.a. Palaceer.

Kuvassa vasemmalla Tendai "Baba" Maraire ja oikealla Ishmael Butler a.k.a. Palaceer.

 

Kosminen rap-duo Shabazz Palaces eli mc ja tuottaja Ismael Butler a.k.a Palaceer Lazaro sekä multi-instrumentalisti Tendai ”Baba” Maraire istuskelevat odottamassa keikkansa alkamista lokakuisena iltana yökerho Kuudennen linjan takahuoneesssa. Butler toppatakissaan ja Maraire värikkäässä puserossaan vaikuttavat järisyttävän siisteiltä. Kun Butler puhuu, jokainen sana on samettia. Hän käyttää pitkiä lauseita, joiden rytmi vie mukanaan ja sanoo haastattelun aikana sellaisia asioita kuin:

 

“Me teemme musiikkia perustuen vaistoihimme. Sen takia elämä virtaa musiikkiimme, eikä pelkästään elämän sisältö, vaan myös elämän rytmi tulee osaksi sitä.”

 

Ja:

 

“Musiikin vaikutus on kuin piirakka. Ihmissuhteet, ihmissuhteen rytmi, ääni, väri ja tunne. Kaikki elämän aistilliset aspektit vaikuttavat musiikkiin enemmän kuin se mitä kuuntelet”, hän sanoo.

 

Ja:

 

“Esimerkiksi luonto on taidetta. Se on itse asiassa paljon taiteellisempaa kuin mitä meille on opetettu ihmisten tekemän taiteen olevan. Se tekee koko ajan jotakin ilmaisevaa, tappavaa, elämää vahvistavaa, väkivaltaista ja rauhallista.”

 

 

Shabazz Palaces on uhanalainen laji musiikkibisneksessä. Päinvastoin kuin menestys yleensä määritellään etenkin hiphopissa, sen suosio ja kuuntelijamäärä eivät ole räjähtäneet missään vaiheessa, vaan erikoisiin saundeihin ja laatuun keskittynyt kuulijakunta on löytänyt sen ja pitänyt siitä kiinni. Duo aloitti musiikin tekemisen yhdessä jo vuonna 2009 ja on julkaissut ennen tänä vuonna ilmestyneitä, kahta toisiinsa yhdistyvää albumia, Quazarz: Born on a Gangster Staria ja Quazarz vs. the Jealous Machinesia kaksi muutakin studioalbumia, Black Upin vuonna 2011 ja Lese Majestyn vuonna 2014. Niitä edelsi vielä kaksi itsenäistä EP:tä.

 

Ennen sitä, 90-luvulla, Ismael Butler tunnettiin nimellä Butterfly ja hän oli mukana marxistisessa jazz- ja rap-yhtye Digable Planetsissa. Maraire puolestaan on edesmenneen zimbabwelaismuusikko Dumisami Marairen poika ja työskennellyt perkussioiden parissa aina.

 

shabb-2.jpg

Shabazz Palaces tulee Washingtonin Seattlesta, joka tunnetaan hiphop-skeneään paremmin grungebändeistään; Nirvanasta, Alice in Chainsista ja Pearl Jamista. Seattlen musiikkiskene on kuitenkin Marairen sanojen mukaan aina ollut monipuolinen ja kansainvälinen. Ympäristö on vaikuttanut myös Shabazz Palacesin saundiin, jota voisi kuvata progressiiviseksi, afrofuturistiseksi, avant garde ja  scifi hip -hiphopiksi.  Shabazz Palaces ei tee musiikkia rahan ja maineen takia, vaan heille on tärkeintä pysyä omaperäisenä.

 

Kappaleiden aiheet tulevat tosielämästä, eli avaruudesta, eläimistä, sekä teknologian ja koneiden aiheuttamista tuntemuksista. Näin on etenkin toisen uutuusalbumin, Quazarz vs. the Jealous Machinesin kohdalla.

 

 

“Se tunne, kun puhelimesi akku on loppu tai et löydä sitä. Siitä tuli osa albumiamme”, Butler sanoo.

 

 

Ei ikinä arvaisi, muuten kuin ehkä hänen partaansa osittain peittävästä elegantista harmaasta väristä ja tietenkin mittavan diskografian perusteella, että hän on 48-vuotias. Molemmat artistit ovat ikänsä puolesta eläneet teknologisen murroksen läpi. Lapsena heillä oli lankapuhelin ja kolme kanavaa televisiossa. Nykyään vastasyntynytkin saa ensimmäiseksi nähdä kännykän.

 

Marairella ei ollut puhelinta viime vuoteen asti mutta hänen puolitoistavuotias lapsensa osaa avata puhelimen ja mennä YouTubeen itsenäisesti.

 

“Kun huomasin, että hän osasi ohittaa mainoksen ja siirtyä suoraan videoon – silloin todellisuus ja pelko laitteiden vaikutuksista iskivät”, hän sanoo.

 

Butler jatkaa:

 

“Vaikka olemme edenneet teknologisessa kehityksessä, olemme menneet myös taaksepäin. Luotamme koneisiin ja kohtelemme heitä kuin ihmisiä, joilla on persoonallisuudet. Vietämme niiden kanssa enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.”

 

Kun Kuudennen linjan keikka alkaa, päästään todistamaan kuuntelemisen ja muun aistimisen voimaa. Yleisö on aluksi melko hiljainen ja jähmeä kunnes, basson jyllätessä yhä korkeammalle, duo alkaa ottaa lavaa haltuunsa ja lopulta koko huone sykkii ja alkaa ottamaan kännykkäkuvia lavalla heiluvista artisteista.

 

 

Teksti: Akunna Onwen
Kuvat: Ousman Colley

 

Artist at Work, jakso 2: Sasha Huber (Video)

 
 
 
 

Artist at Work -videosarjan toisessa osassa nähdään mustuuden kokemuksen käsittelyä nitojalla.

 

Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Kaikkia taiteilijoita ei paljasteta etukäteen, mutta toisessa jaksossa tapaamme muun muassa nitojaa työkalunaan käyttävä kuvataiteilija Sasha Huberin.

 

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.

 

 

Toimitus

 

 

 

 

Menovinkki: FemF ART -näyttely

 
 
 
 

Vuosittain järjestettävä FemF-tapahtuma laajenee tänä vuonna historialliseksi Femf ART -ryhmänäyttelyksi, jossa suurin osa taiteilijoista on poc-naisia ja muunsukupuolisia, ei-valkoisia taiteilijoita. Tällaista näyttelyä ei ole nähty koskaan ennen Suomessa. Kuraattorit Ramina Habibollah ja Nayab Ikram kertovat millaista sitä on ollut rakentaa.

 

 Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

 

Kertokaa ihan ensiksi, että mikä on FemF ART?
Ramina: FemF ART on jokavuotisen Feministisen foorumin eli paremmin FemFinä tunnetun tapahtuman taideosasto. FemFissä on tarjolla keskusteluja, työpajoja, teatteria, musiikkia, luentoja ja performansseja kaikenlaisista feminismiin liittyvistä aiheista, ja me tuomme rinnalle taidenäyttelyn.

 

Mikä tekee tästä vuodesta erityisen?
Ramina: Tänä vuonna Nayab ja minä liityimme joukkoon luomaan tilan, jossa esitellään poc-taiteilijoiden töitä. Tänä vuonna sattuu myös olemaan Feministisen foorumin viisivuotisjuhlat. Foorumi on aina järjestetty työväenopisto Arbiksessa Töölössä, mutta tänä vuonna näyttelymme levittäytyy Kaapelitehtaalle, joten olemme kasvaneet.

 

Sekä FemFin et FemF ARTin tämän vuoden teema on liike. Miksi?
Ramina: Feministisellä foorumilla on joka vuosi eri teema ja oli luonnollista ottaa sama aihe myös FemF ARTin ohjenuoraksi. Se sopii täydellisesti meille, koska liikumme ja luomme liikettä yhdessä.

 

Keitä taiteilijoita näyttelyssä pääsee näkemään?
Ramina: On vaikea nimetä yksittäisiä taiteilijoita, sillä heitä on yhteensä 27. Näyttelyssä voi esimerkiksi lukea grönlantilaisen Aka Niviânan runoja, mikä on poikkeuksellista kuvataidenäyttely-ympäristössä. Maalausten ja valokuvien lisäksi avajaisissa nähdään myös performanssi Vishnu Vardhanilta ja ääniperformanssi Ana Gutieszcalta. Myöskään Mahoyon videoteosta ei kannata missata! Lauantain aikana Valssaamossa järjestetään Artist talk -keskusteluja ja mukana on mm. ruotsalainen, digitaalinen meiltä meille -galleria Koltuor. (Katso tarkka ohjelma alta.)

 

 Nayab Ikram, valokuvaaja ja kuraattori. (Omakuva.)

Nayab Ikram, valokuvaaja ja kuraattori. (Omakuva.)

 Ramina Habibollah, performanssitaiteilija ja kuraattori. Kuva: Fredrik Enges

Ramina Habibollah, performanssitaiteilija ja kuraattori. Kuva: Fredrik Enges

 

Olette molemmat nuoria taiteilijoita, Ramina sinä olet performanssitaiteilija ja Nayab sinä valokuvaaja. Tällä kertaa kuitenkin toimitte näyttelyn kuraattoreina. Millaista se oli? Muuttiko taidekuraattorina oleminen teitä taiteilijoina?
Nayab: On ollut mahtava kokemus kuratoida tämä näyttely Raminan kanssa. Työskentely toisen poc-taiteilijan kanssa on antanut minulle ihan toisenlaisen perspektiivin tutkia ja luoda näyttelyä. Olemme voineet jakaa ajatuksia yhteisistä arvoista ja ajatuksista, eikä tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi taidepiireissä. 

Vaikeinta on ollut työskennellä etänä, sillä me asumme Turussa ja Espoossa. Olemme työskennelleet paljon verkossa, avoimen haun järjestämisestä lopputuottamiseen saakka, mikä on ollut hauskaa, mutta aikaa vievää. Olemme tehneet tätä yömyöhään. Minusta on tullut tosi hyvä tietokoneen käyttäjä!

 

Ramina: Olen esimerkiksi nauttinut kirjoittamisesta enemmän kuraattorina kuin taiteilijana. Taiteilijana oivalsin, miten kuratointi auttoi minua oman taiteeni kanssa monella tavalla. Otin tämän projektin myötä etäisyyttä omaan taiteeseeni, mikä on tosi hyvä, koska myös kriisit loppuivat ja nyt voin toivottavasti palata takaisin puhtaan mielen kanssa. On kuitenkin liian aikaista sanoa, onko tämä muuttanut minua taiteilijana, se on vielä tulossa.

 

 Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné".

Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné".

 Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné" 

Jon Ely: "People who deserved to be on the Swedish hundred-crown bank note instead of Carl von Linné" 

 

Millaista oli etsiä poc-taiteilijoita? Oliko se vaikeaa vai tiesittekö heti mistä hakea?
Nayab: Meillä molemmilla on hyvät kontaktit pohjoismaisiin kollegoihin, joten oli hyvin helppo aloittaa tämä prosessi kutsumalla heitä mukaan. Meille oli omien verkostojen lisäksi hyvin tärkeää järjestää avoin haku, jolloin tutustuimme muihin taiteilijoihin ja heidän töihinsä. Se on ollut suuri kunnia, vaikkemme valitettavasti voineet ottaa kaikkia mukaan näyttelyyn.

 

 Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

Nora Sayyad: "Finding Forgiveness".

 

Millaisia kriteerejä teillä oli?
Ramina: Minulle kuratoinnissa on ollut tärkeätä kattava ja monipuolinen perspektiivi. En tarkoita sitä pelkästään esimerkiksi sukupuolten ja iän suhteen, vaan myös eri medioiden ja kohteiden, joiden parissa taiteilija työskentelee. Mukaan on otettu urallaan eri vaiheissa olevia taiteilijoita.

 

 

Teksti: Vy Tram

 

 

FemF ART -näyttelyn avajaiset ovat perjantaina 20.10.2017 klo 18.00–23.00 ja se on nähtävissä vielä seuraavana päivänä Kaapelitehtan Valssaamossa. FemF järjestetään 21.10.2017 työväenopisto Arbiksessa Töölössä. 

 

Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja nostaa esiin kiinnostavia nykytaiteilijoita

 
 
 
 

Videosarja Artist at Work esittelee neljä nykytaiteilijaa ja heidän menetelmänsä.

 

Artist at Work on neliosainen, kerran viikossa ilmestyvä videosarja, jonka ovat toteuttaneet valo- ja videokuvaaja Uwa Iduozee yhdessä toimittaja Monica Gathuon kanssa. Sarjassa esitellään neljä kiinnostavinta nykytaiteilijaa ja heidän poikkeukselliset menetelmänsä ja temaattiset lähtökohtansa. Kaikkia taiteilijoita ei paljasteta etukäteen, mutta ensimmäisessä jaksossa tapaamme kuvanveistäjä Man Yaun.

 

Artist at Work on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen videosarja, ja osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta. Ensi vuonna luvassa on sarjoja ainakin muodista ja arabinaiseudesta. Kaikki videot löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Vimeosta.

 

 

Toimitus

 

 

 

 

Valkoisia valheita

 
 
 
 

Suomen, Euroopan ja maailman taidemuseoissa ja oikeastaan kaikissa julkisissa tiloissa näkyy lähes yksinomaan valkoisten ihmisten tekemää taidetta. Miksi? Miksi sekin taide, jossa kuvataan ei-valkoisia ihmisiä, on yhä tänä päivänäkin pääasiassa valkoisten ihmisten tekemää? Ja jos länsimaisuus on niin paljon parempaa, niin miksi ei-valkoisia ihmisiä näkyy valkoisten tekemissä taideteoksissa yllättävän paljon? Ja miten kulttuurinen omiminen liittyy tähän kaikkeen? Ruskeat Tytöt selvitti asian.

 

antinoos2.jpg

 

Kaikille toimittajille, tutkijoille ja lukiolaisille opetetaan, ettei juttuja saa aloittaa antiikin Kreikasta ja Roomasta, vaan hyvä kirjoittaja menee suoraan asiaan. Mutta tehdään nyt kuitenkin ensiksi harjoitus: laita silmät kiinni. Paina sormesi minkä tahansa länsimaisen museon kohdalle maailmankartalla. Avaa sitten silmäsi. Seisoskeleeko museossa (tai jossakin muussa julkisessa paikassa kaupungissa jossa museo sijaitsee) vitivalkoisia nuorukaisia aatamin asuissa, lihakset pullottaen ja jokainen viitan laskos täydellisesti kaiverrettuna marmoriin? Jos sormesi osui esimerkiksi Lontooseen (British Museum), New Yorkiin (Metropolitan Museum of Art) Pariisiin (Louvre), Wieniin (Kunsthistoriches Museum) tai Kööpenhaminaan (Nationalmuseet), vastaus on kyllä. Kipsisiä kopioita erilaisista jumalista löytyy myös esimerkiksi Helsingin Yliopiston päärakennuksesta.

 

Nämä patsaat, joita löytyy myös antiikkia käsittelevistä elokuvista ja videopeleistä, mielletään rodultaan valkoisiksi, vaikka nykyisen historiatiedon ja teknologian valossa tiedetään etteivät kaikki niissä esiintyvistä hahmoista tietenkään olleet valkoisia. Historioitsija Sarah Bondin mukaan olemme unohtaneet polykromian, eli sen että etenkin antiikin aikana taloja, esineitä ja patsaita maalattiin valkoisen sijaan itse asiassa kaikilla sateenkaaren väreillä. Bond joutuikin melkoiseen pyöritykseen kun hän julkaisi Forbesissa artikkelin Whitewashing Ancient Statues: Whiteness, Racism and  Color in the Ancient World, missä hän kysyi, miksi yhä pidämme kiinni ajatuksesta valkoisista patsaista, vaikka tiedämme, että antiikin Rooman ja Kreikan patsaat edustivat monia erivärisiä ihmisiä ja hyvinkin monietnistä yhteiskuntaa? Hänen mielestään haluttomuutemme värittää antiikkia takaisin sellaiseksi kuin se oikeasti oli, heijastaa kulttuurisia arvojamme.

 

Bondin mukaan yksi keskeinen hahmo, joka on edistänyt käsitystä valkoisista patsaista ja valkoisuuden ylivertaisuudesta taiteessa, on Johan Joachim Winckelmann (synt. 1768), jonka kaksiosainen, antiikin Kreikkaa käsittelevä teos Geschichte der Kunst des Alterthums määrittää taidehistoriaa sellaisena kuin me sen nyt tunnemme. Alunperin roomalaiset alkoivat käyttää marmoria pronssin sijaan sen helpomman saatavuuden vuoksi, mutta Winckelmann, joka oli vannoutunut eurosentristi (katso käsitteen määritelmä edempänä jutussa), näki marmorin puhtaan valkoisen kauneusideaalin ilmentymänä. Myös Princetonin yliopiston emeritaprofessori Nell Irvin Painter kirjoittaa teoksessaan The History of White People, että veistosten värillisyys alkoi hiljalleen merkitä barbaarisuutta, koska kreikkalaisten oletettiin olleen liian sivistyneitä värittääkseen taidettaan. Tämä sama narratiivi vaikuttaa edelleen käsityksiimme siitä, mitä hyvä taide on ja mikä on kaunista.

 

”Puhuisin ihan suoraan valkopesusta, varsinkin näiden uusklassisten marmoripatsaiden kohdalla”, kiteyttää helsinkiläinen taidekuraattori Giovanna Esposito Yussif.

 

Hän muistuttaa, että taideteosten lisäksi myös taiteilijoita on valkopesty. Tunnetuin lienee Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Puškin, jonka sukujuuret ulottuivat Etiopiaan, mutta joka silti yleensä aina kuvataan valkoisena miehenä.

 

Taide oli merkittävä työkalu
kun rakennettiin kuvaa
oppineesta ja johtavasta Euroopasta.   

 

Vaikka eurosentrismi käsitteenä, eli ajatus Eurooppa-keskeisyydestä ja eurooppalaisuuden asettamisesta normiksi samalla kun kaikki Euroopan ulkopuolinen määritellään alkukantaiseksi ja vähemmän arvokkaaksi, kehitettiin vasta 1970-luvulla osana antikolonialistista yhteiskuntatutkimusta, Esposito Yussifin mukaan korkeakulttuurin ja taiteen eurosentrisyys on peruja 1700–1800-luvun Keski-Euroopasta. Silloin eurooppalaiset kansat heräsivät haluun luoda itselleen historiallisen kontekstin ja liittää itsensä tietynlaiseen tietoon ja perimään. Syntyi nationalismi, kansallisvaltioajattelu. Eurooppalaisuus, nimenomaan länsimaisen eurooppalainen myytti, alkoi rakentua uusklassisen ihmiskuvan ympärille. Marmoripatsaiden kreikkalaisia ja  roomalaisia ihailtiin, ja heidän tietotaitonsa ja sivistyksensä haluttiin yhdistää keskieurooppalaisiin ihmisiin. Taide oli merkittävä työkalu kun rakennettiin kuvaa oppineesta ja johtavasta Euroopasta.   

 

Statue_on_Roman_bridge.jpg

 

Paradoksaalista kyllä, vaikka Eurooppa oli ihanne, taiteilijat hakivat jo 1000–1700-luvuilla, eli myös aikana ennen kolonialismia, inspiraatiota työskentelylleen kaukaisista maista, vieraista kulttuureista ja ruskeista kehoista. Ei-valkoisia ihmisiä on näkynyt jo keskiaikaisessa kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi Paris Bordonin teoksessa “Portrait of a Man in Armor with Two Pages” (n. 1530) nähdään musta poika aseenkantajana. Myös Piero di Cosimon maalauksessa Perseus Freeing Andromeda (1513) nähdään kavalkadi erivärisiä ihmisiä, ja niitä löytyy vaikka millä mitalla esimerkiksi silmiäavaavasta People of Color in European Art History -Tumblrista.

 

Kun siirtomaa-aika lopulta alkoi toden teolla 1500-luvulla läntisen Euroopan maiden alkaessa valloittaa itselleen  maa-alueita esimerkiksi Australiassa, Afrikassa ja molemmissa Amerikoissa, astui kuvaan entistä vahvempi käsitys eurooppalaisesta ylivertaisuudesta. Eurooppalaiset lähtivät sivistämään “toisia” kansoja, koska heillä oli siihen jumalan asettama velvollisuus. Eksoottisia kohdemaita ja niiden asukkaita pidettiin alkukantaisina, mutta samalla niitä romantisoitiin ja eksotisoitiin. Näillä käsitteillä tarkoitetaan vierauden sekä sen tiettyjen – positiiviseksi katsottujen – ominaisuuksien ihailua, eritoten kun se kohdataan kaukana omasta lähiympäristöstä.

 

Lähetyssaarnaajien ja kauppamiesten lisäksi liikkuivat myös taiteilijat, ja syntyi kokonaan oma taiteenlajinsa, orientalismi. Sillä tarkoitetaan länsieurooppalaisten tekemästä 1800-luvun taidetta, joka sai inspiraationsa itäisestä kulttuuriperinteestä. Orientalismista ammentavia taiteilijoita on loputtomalta tuntuva lista, mutta tunnettuja tekijöitä ovat esimerkiksi Napoleon-maalari Antoine Jean Gros, Jean-Léon Gérôme ja Eugène Delacroix. Myöhemmin esimerkiksi Henry Matisse keräsi Pohjois-Afrikan artefakteja taiteensa inspiraatioksi. Valokuvaamisen yleistyessä osana teollista ja teknologistakin vallankumousta alkoi syntyä myös orientalistisen valokuvan genre. Myöhemmin on todettu, että valkoisille silmille tarkoitetut kuvat vaikkapa pohjoisafrikkalaisten naisten “päivittäisestä elämästä” olivat lavastettuja.

 

Myös Suomi, rakentaessaan omaa kansallisidentiteettiään, käytti samoja työkaluja kuin muut länsimaat. Itse Akseli Gallén-Kallela metsästi Kenian savanneilla ’muistoesineitä’; Ateneumin kokoelmista löytyy muun muassa Gunnar Berndtsonin teos nimeltä Almèe, egyptiläinen tanssijatar (1883), joka edustaa puhdasta orientalismia. Berndtson opiskeli Albert Edelfeltin kanssa Pariisissa edellä mainitun Jean-Léon Gérômen opeissa 1800-luvulla ja matkusti esimerkiksi Egyptiin hakemaan innoitusta työlleen. Salon taidemuseosta puolestaan löytyy Martha Lagercrantzin työ Nainen haaremipuvussa (1928-1937), joka edustaa vielä 1900-luvunkin puolella kovassa huudossa ollutta orientalismia.

 

Olennaista on siis valta,
ei varsinaisesti lainaaminen, 
varastaminen tai kulttuurinvaihto.



Taidesuuntauksen lisäksi orientalismilla tarkoitetaan myös kriittistä jälkikolonialistista kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaa, jonka kehitti palestiinalainen sosiologi Edward W. Said teoksessaan Orientalismi. Siinä hän käsittelee länsimaihin syvään juurtunutta ajatusta koko itäisen ja eteläisen maailman toiseudesta, vaikkei, suoraan lainattuna, sanalla ’orientti’ tai käsitteellä ’länsi’ ole mitään olemuksellista pysyvyyttä. Molemmat ovat ihmisten tuottamia kategorioita, joilla pyritään yhtäältä vahvistamaan ja toisaalta tunnistamaan ’toinen’. Näitä viime kädessä fiktiivisiä luomuksia voidaan helposti käyttää yhteisöjen intohimojen manipuloimiseen ja tuottamiseen. Tämä ei ole koskaan ollut yhtä ilmeistä kuin omana aikanamme, jolloin lietsotaan laajasti pelkoa, vihaa, inhoa sekä päätään taas nostavaa omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä. Kaikessa tässä on paljolti kysymys islamista ja arabeista toisella puolella ja ’meistä’ länsimaalaisista toisella puolella.” Saidin mukaan itäiset ja eteläiset maat ensin valloitettiin ja tyhjennettiin luonnonvaroista, ja sitten siirryttiin kulttuuripääomaan, minkä riisto jatkuu yhä.

 

171159132.jpg
171159132.jpg
171159132.jpg

 

Kulttuurisesta appropriaatiosta tai omimisesta on puhuttu viime vuosina niin maailmalla kuin Suomessa vilkkaasti monilla eri kulttuurin kentillä: niin muodissa, kirjallisuudessa kuin vaikkapa kuvataiteissa. Keskustelu on pyörinyt paljon sen ympärillä, mitä valkoiset taiteilijat saavat tehdä ja mitä eivät, vaikka oikeastaan kyse kai on vallan ja historian olemassaolon ja vaikutusten tunnistamisesta.  Esimerkiksi kirjoittaja Maisha Z. Johnson määrittelee kulttuurisen appropriaation työskentelemiseksi “sellaisen valtadynamiikan sisältä käsin, jossa valtaapitävään kulttuuriin kuuluvat henkilöt tai instituutiot ottavat elementtejä kulttuureista joiden jäseniä on järjestelmällisesti syrjitty”. Olennaista on siis valta, ei varsinaisesti lainaaminen, varastaminen tai kulttuurinvaihto.

 

Taidekuraattori Giovanna Esposito Yussif myös muistuttaa, ettei valkoisuus varsinkaan Suomen kontekstissa aina liity ihonväriin, vaan ennemminkin valtarakennelmaan:

 

“Suomessa on vähemmistöjä, jotka eivät valkoisesta ihonväristään huolimatta nauti samanlaista etuoikeutta kun valtaväestön valkoihoinen. Valtarakenteet liittyvät siihen kenellä on valtaa sanoa ja päättää, ja kuka on sen päätöksen alla. Se myös liittyy siihen, miten valta Suomen taidekentässä toimii.”

 

Keskustelua kulttuurisesta omimisesta on käyty eniten kaupallisten tuotteiden kuten (käyttö)muodin kontekstissa. Viime vuonna Marc Jacobs aiheutti kohun laittamalla näytöksessään kaikenväriset mallit kävelemään dreadlocksit päässä catwalkille; katumuodin jättibrändi Urban Outfitters puolestaan joutui oikeuteen ‘Navajo’ -termin (suojeltu nimi jonka käyttöä valvoo Navajo Nation -alkuperäiskansa) käytöstä luvattomasti. Jokainen Chanelin valmistama, Australian aboriginaaleilta luvatta muotonsa lainattu luksusbumerangi – hinta lähes 2000 euroa – on noin seitsemän prosenttia Australian alkuperäisväestöön kuuluvan työikäisen henkilön keskiarvoisesta vuositulosta.

 

Myös Suomessa kulttuurinen omiminen on puhuttanut muun kuin taiteen asiayhteydessä. Viime viikolla nähtiin kun YLEn Pressiklubin toimittaja Sanna Ukkola veti suorassa lähetyksessä naureskellen päähänsä sulkapäähineen. Se oli luettavissa kannanotoksi ja tueksi syyskuun lopussa ilmestyneille Miss Helsinki -kilpailijoiden promokuville, joissa ehdokkaat kuvattiin Amerikan alkuperäisväestön pyhissä päähineissä. Kuvien stailauksesta vastuussa ollut Martina Aitolehti vähätteli tapahtunutta  Nyt-liitteen haastattelussa kyseenalaistettaessa ja sanoi etteivät päähineet olleet oikeita Amerikan alkuperäisväestön päähineitä vaan muotiliikkeestä ostettuja makeita fantasiapäähineitä. Jatkoa seurasi pahimmalla mahdollisella tavalla, kun Suomen Saamelaisnuoret ry:n ja monien yksityishenkilöiden kirjoittama kritiikki poistettiin Miss Helsinki -kilpailun sosiaalisesta mediasta. Nämä kuvat ja ongelmallisten kuvastojen käyttö aiemminkin (tapaus missi Carola Miller ja pilailupuodista hankittu “saamenpuku” vuonna 2015) herättävät kysymyksen siitä, onko toiminta sittenkin tahallista, kun se kaiken keskustelun jälkeen yhä jatkuu.

 

Hän ymmärsi omien sanojensa mukaan
Mamie Till-Mobleytä äitinä,
vaikkei olekaan menettänyt lasta
tai kokenut rasismia.


Samaa kysyy myös helsinkiläinen taidekuraattori Ahmed Al-Nawas, jonka mukaan kulttuurinen omiminen on yksi osa eurooppalaisen ylivertaisuuden ja orientalistisen ihannoinnin paradoksaalista suhdetta.

 

“Siinä otetaan aspekteja kulttuurista ja taiteesta, joka istuu omiin mieltymyksiin – niin sanotusti viedään kermat kakun päältä – mutta loppu tuomitaan primitiiviseksi tai barbaariseksi säännöttömyydeksi”, Al-Nawas sanoo.

 

Hän ymmärtää, että aika oli toinen 1800-luvulla, mutta nykyään taiteilijan rooli on olla kriittinen ajattelija, ei hyväksikäyttäjä. Hän peräänkuuluttaa taiteilijoiden epäoikeudenmukaisuuteen tarttumista, jotta historia ei toistaisi itseään.

 

Myös positiivisia uutisia on kuultu viime aikoina, sillä YK on tehnyt aloitteen alkuperäiskansoja ja -kulttuureja suojelevasta laista. Aloitteessa muun muassa käsitellään vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta kulttuuriinsa sekä erilaisten sanktioiden ja rikkeiden asettamista appropriaatiotapauksissa. Tämän lisäksi alkuperäiskansat ja vähemmistöryhmät ovat ottaneet itse asiakseen tuoda julkiseen tietoisuuteen sekä yrityksiä että yksilöitä, jotka yrittävät hyötyä taloudellisesti kulttuurin omimisella. Esimerkiksi Guatemalan käsityöläisten oikeuksien puolesta töitä tekevä projekti Ethical Fashion Guatemala pyrkii ilmiantamaan Etsy.comissa ja muissa verkkokaupoissa guatemalalaisten tuotteiden luvattomia jälleenmyyjiä.

 

On myönnettävä, että niin monimutkainen asia kuin kulttuurinen omiminen onkin, on siitä jokseenkin helpompaa puhua kaupallisten tuotteiden yhteydessä kuin kuvataiteessa. Taiteella ei ole samanlaista tuottoperiaatetta kuin kaupallisilla tuotteilla. Silti ei voi kieltää, etteikö se operoisi samalla eurosentrismin ja vallan kentällä kuin kaikki muukin yhteiskunnallinen toiminta.

 

Keskustelua on kuitekin käyty ja käydään koko ajan niin esimerkiksi kirjallisuuden kuin kuvataiteen puolella. Vuoden 2016 suurin omimisdebatti koski valkoisen kuvataiteilija Dana Schutzin tekemää öljyvärityötä Open Casket. Se on kuva Emmett Tillistä, afrikkalaisamerikkalaisesta pojasta joka lynkattiin vuonna 1955 Mississippissä, mikä sysäsi liikkeelle koko kansalaisoikeustaistelun sellaisena kuin sen tunnemme, makaamassa avoimessa arkussa. Teos aiheutti kohun tullessaan valituksi Whitney Museum of American Artin vuoden 2016 biennaleen. Teoksen aihe ja tekijän etnisyyden ristiriita aiheutti keskustelun, joka ei koskettanut ainoastaan näitä kysymyksiä, mutta myös Whitney-biennalen valinnallaan tekemää lausuntoa ja arvomaailmaa. Osa keskusteluun osallistuneista taiteilijoista, esimerkiksi afrikkalaisamerikkalainen Parker Bright, pitivät teosta asiattomana ja mustien tuskasta hyötyvänä. Bright protestoi seisomalla näyttelyn avajaispäivänä teoksen edessä lähes peittäen sen, osallistamalla katsojia keskusteluun yllään paita, johon oli kirjoitettu teksti “Black Death Spectacle”. Teosta kritisoi myös avoimen kirjeen Whitney-biennalelle lähettänyt brittitaiteilija ja
-kirjailija Hannah Black, joka pyysi kovaäänisesti ei ainoastaan teoksen poistoa näyttelystä vaan sen totaalista tuhoamista.

 

Toiset taiteilijat kritisoivat Schutzia appropriaatiosta sen vuoksi että tämä oli tarttunut  aiheeseen, jonka identiteettiä hän ei jaa eikä myöskään voi siksi ymmärtää. Schutzin puolustus oli se, että äitinä hän samastui Tillin äidin kohtaloon. Hän ymmärsi omien sanojensa mukaan Mamie Till-Mobleytä äitinä,  vaikkei olekaan menettänyt lasta tai kokenut rasismia. Lisäksi puolustuksena käytettiin argumenttia taiteen tarpeesta herättää tunteita. Taiteilija ja kirjailija Coco Fusco rinnasti Blackin avoimen kirjeen sensuuriksi, jolle ei hänen mukaansa ole sijaa taidemaailmassa.

 

Suomalaiseen julkiseen keskusteluun kulttuurisen omimisen käsitteen toivat pari vuotta sitten Ruskeiden Tyttöjen päätoimittaja ja kirjailija Koko Hubara, Noble Savage -teoksesta tunnettu koreografi ja taiteellinen johtaja Sonya Lindfors sekä saamelaistaiteilijat Outi Pieski ja Marja Helander. Hubaran kritiikki ( täällä ja täällä ) Laura Lindstedtin Finlandia-palkinnon voittanutta Oneiron-teosta ja siinä esitettyjä stereotyyppisiä ei-valkoisisa naishahmoja kohtaan nostatti kohun siitä kuka saa kirjoittaa ja mistä. Myös Hubaran kohdalla puhuttiin sensuurivaatimuksesta, vaikka hän oikeastaan vain kysyi, mikä on kulttuurisen omimisen määritelmä silloin kun puhutaan korkeakulttuurista, erityisesti kirjallisuudesta.

 

Suomen kontekstissa puhutuin kuvataiteeseen liittyvä kulttuurisen omimisen tapaus oli pari vuotta sitten Jenni Hiltusen Kiasmassa esitetty Grind-videoteos, jossa taiteilija on pukenut twerkkaajan feikkisaamenpukuun. Saamelaiset kuvataiteilijat Pieski ja Helander ottivat kantaa teoksen ongelmallisuuteen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksella, jossa he kritisoivat sekä Hiltusen teoksen tapaa halventaa pyhiä kulttuurielementtejä että Kiasman hankintalautakuntaa siitä ettei se kyseenalaistanut teosta ja sen hankkimista. Kiasman ostopäätös oli Pieskin ja Helanderin julkinen kannanotto siitä, mitä valtion omistama taideinstituutio oli valmis tukemaan. Kiasma ei pyörtänyt päätöstään ja teos on edelleen sen kokoelmissa.

 

“Systeemiin ei pääse sisälle,
jollei ole resursseja päästä sisälle.”
–Ahmed Al-Nawas, taidekuraattori

 

Nyt Kiasman museonjohtaja Leevi Haapala näkee instituutioiden aktiivisuudella olevan merkitystä laajan taiteilijakirjon esittelemiseksi. Kiasman näyttelyt perustuvat pääsääntöisesti kutsuihin ja Haapala näkee, että ongelmallisuuksiin voitaisiin puuttua jo valintatilanteissa, esimerkiksi jos taiteilijan kokoelmassa löytyy approprioivia teoksia tai muuta moitittavaa.

 

“Tärkeää on myös seurata ja tutustua sekä maailmalla että Suomessa asuviin ei-valkoisiin taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa sekä aihepiiristä tällä hetkellä käytävään keskusteluun sekä suhteuttamalla se aiempaan alkuperäiskansoista, kulttuurisista lainoista ja omimisesta käytyyn postkolonialistiseen keskusteluun.”

 

Lisäksi Haapala painottaa, että taiteilijoiden ja teosten asioiden asettaminen taide- ja kulttuurihistorialliseen kontekstiin ja historialliseen jatkumoon auttaa näkemään asioiden yhteyksiä ja ymmärtämään tällä hetkellä käytävää keskustelua.

 

2.jpg

 

Kuten todettu, taiteilijat ja taideinstituutiot ovat aina rakastaneet kansainvälisyyttä ja eksoottisia aiheita. Samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 80 prosenttia taidekouluista valmistuneista ja itsensä taiteellaan elättämistä taiteilijoista on valkoisia, vaikka koko väestöstä lähes 40 prosenttia on ei-valkoisia ihmisiä.

 

Suomessa ihmisiä ei tilastoida etnisyyden tai niin sanotun rodun mukaan, joten on mahdotonta sanoa, kuinka paljon meillä on ei-valkoisia taiteilijoita suhteessa ei-valkoiseen väestöön. Se kuitenkin tiedetään, että täällä on ollut saamelaisia, romaneja, juutalaisia ja muslimeja vuosisatojen ajan – ensimmäiset afrikkalaistaustaiset henkilöt saivat Suomen kansalaisuuden jo 1800-luvulla. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen tekemä selvitys tavoitti lähes 70 Lähi-idästä tullutta turvapaikkaa hakevaa taiteilijaa, joista kuvataiteilijoita oli yli 30. Miksei heitä näy laajemmin taiteen kentällä? Missä ovat näiden taiteilijoiden näyttelyt, nyt ja ennen?

 

“Suomessa on todella vähän kaupallisia gallerioita, mutta lähes kaikki galleriat, esimerkiksi yhdistysten tai ammattiliittojen galleriat, maksavat. Ekosysteemi on sellainen, että taiteilijan pitää hakee apurahaa sekä omaan työskentelyyn että galleriavuokraan. Museoihin taas on vaikea päästä näyttämään, jollei ole ollut soolonäyttelyä ensin muualla, yleensä galleriassa. Systeemiin ei pääse sisälle, jollei ole resursseja päästä sisälle”, taidekuraattori Ahmed Al-Nawas sanoo.  

 

Taiken kartoituksessakin esille nousi nimenomaan taiteilijoiden puute resursseista: rahoituksen ja sosiaalisen tuen lisäksi myös korkeakoulututkinnon puute nähtiin esteenä. Suomen Kuvataideakatemian lehtorit Irmeli Kokko-Viikka ja Lea Kantonen näkevät pohjimmaisena ongelmana taiteen koulutusinstituution, joka on valkoinen.

 

“Koulutukseen on vaikea päästä käsiksi ulkopuolisena, varsinkin ei-valkoisena, kun vallalla olevat valkopestyt diskurssit ohjaavat laatukriteereitä sisäänpääsylle. Diskursseihin sisällytetään eurosentrinen kaanon, ja sisäänhakevien opiskelijoiden täytyy tuntea ne. Jos opiskelija tulee toisenlaisen kaanonin vaikutuspiiristä eikä tiedä muusta, ei häntä mitä suurimmalla todennäköisyydellä valita”, Kokko-Viikka ja Kantonen toteavat ykskantaan.

 

Al-Nawas puolestaan on eri mieltä siitä ettei eurooppalaista kaanonia jaettaisi tai opetettaisi Euroopan ulkopuolella. Taidetta hänen mukaansa opetetaan samalla eurosentrisellä ja valkoisella paradigmalla ympäri maailmaa.

 

“Vaikka kuinka tulisi jostakin muualta, otetaan esimerkiksi me Irakista tulevat taideopiskelijat, niin kaikkialla aloitetaan länsimaisesta taiteesta ja Euroopan taidehistoriasta. Se ei ole selitys.”  

 

 

Teksti: Monica Gathuo


 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta ja siihen haastateltiin myös Suomen Saamelaisnuorten (SSN) puheenjohtaja Petra Laitia.

 

 

 

 

 

Essee: Elokuun numero

 
 
 
 

Millaista on New Yorkin mustan queer-skenen vogue balleissa vuonna 2017? Vaatesuunnittelija Ervin Latimer raportoi kulttuurin synnyinkaupungista.

 

001.jpg

 

Myönnetään: olen hermostunut. New Yorkissa on meneillä uutisissakin summer of helliksi tituleerattu kesän loppu, elokuinen lauantai. Se on ollut armoton eikä tämä ilta ole poikkeus: kello on puoli kuusi ja Etelä-Manhattanilla on lämpöä noin kolmekymmentäviisi astetta. Ilmankosteus on realistisen maallikkoarvioni mukaan noin neljäsataa prosenttia.

 

NYC Black Pride -viikonloppu on huipentumaisillaan ja edessäni oleva jono Irving Plazaan, Union Squaren kyljessä sijaitsevaan historialliseen ballroomiin, on todella pitkä. En selvästikään ole ainoa, joka on keksinyt yrittää sisään ennen kello kuutta kun sisäänpääsy on vain viisi dollaria. Seison jonossa yksin, sillä ystäväni on myöhässä. Jännitän (ihan turhaan), kerkeänkö sisään ennen kuin sisäänpääsy pomppaa muka-korkeaan kymmeneen dollariin. Pelkään (täysin aiheellisesti), ettei sisällä ole ilmastointia ja että sytyn kuumuuden takia spontaanisti tuleen. Olen hermostunut myös siksi, että ympärilläni olevat henkilöt ovat selvästi skenessä. Let’s face it, näytän ulkopuoliselta, hukassa olevalta RuPaul’s Drag Race -fanilta tai niiltä Herculeksen homoilta jotka kävivät katsomassa Frank Oceania Flowssa vain siksi että se kuulemma imee nykyään munaa.

 

Myönnetään: ulkopuolisuuden tunteessani on myös haasteellisia, kolorismiin liittyviä nyansseja. Olen huomattavasti vaaleampi kuin muut. Oloni on epämukava, kun kirjoitan näitä tunteita auki. On niin monta kokemusta, jotka jaan näiden ihmisten kanssa, mutta niin monta enemmän, joista minulla ei ihoni vaaleuden ja sukupuoleni normatiivisuuden vuoksi ole aavistustakaan.

 

Itsevarmuuteni saa kuitenkin pian boostia, kun vieressäni seisova kaksimetrinen kanssajonottaja koputtaa olkaani ja kehuu t-paitaani. Siinä on nuoren Whitney Houstonin kuva ja alla lukee pinkein kasarikirjaimin ”How Will I Know”. Tuijotan ällistyneenä hänen täydellistä silmämeikkiään; paksu musta parta on trimmattu täydellisesti eikä kasvoilla näy hikipisaraakaan.

 

”Thank you! I had to dress up for church, you know”, sanon virnistäen ja osoitan Irving Plazan hämärässä hohtavaa lippaa. Ojentaessani käteni ylös tunnen alppihiihtäjän lailla rintakarvojeni läpi kohti napaa puikkelehtivan hikivanan. Whitney-raukka on jo ihan märkä.

 

“I LOVE IT! ARE YOU ALONE? HAVE YOU BEEN TO A BALL BEFORE? NO?! IT. IS. GOING. TO. BE. AMAZING! SEE YOU! BYE!!” uusi tuttavuuteni vastaa silmää iskien, kääntyy ovimiehen puoleen ja kysyy missä tanssijoiden sisäänkäynti on ja katoaa Ikean (vai olikohan se Balenciaga) kassinsa kanssa sisälle.

 

007.jpg

 

Takaapäin häntä katsellessa tajuan ettei hän ollutkaan erityisen pitkä, hänellä vain oli ihan helvetin korkeat korot. Heti perään joku kävelee ohitseni pikkuletit ilmaa piiskaten niin fiercesti, että koko jono haukkoo mylvien henkeään ja napsuttaa sormiaan. Kun poke taputtelee kehoani turvatarkastuksessa, katson perässäni olevaa korttelin mittaista jonoa ja siinä poseeraavia ihmisiä. Takanani vuoroaan odottava kundiporukka vaihtaa Air Jordaneitaan reisimittaisiin kiiltonahkasaappaisiin. Ne on hankittu kuulemma Forever 21:sta.

 

Olen taivaassa.

 

002.jpg

 

Kuten esimerkiksi legendaarisessa Paris Is Burning (1990) -dokumentissa kerrotaan, vogue-skene syntyi 1960-luvun Harlemin afrikkalaisamerikkalaisesta ballroom-kulttuurista, jossa drag queenit esiintyivät tuomariston edessä ja threw shade eli kilpavittuilivat toisilleen. Skenen kehittyessä keskiöön nousi muotilehdeltä nimensä lainannut ja mallien poseerausasentoja matkiva vogue-tanssi. Alkoi syntyä vogue houseja – rodullistettujen queer-ihmisten itse koollekutsumia perheitä ja yhteisöjä – jotka kilpailivat toisiaan vastaan Vogue Ball -tanssikilpailuissa. Houseja johtivat house motherit (tai fatherit), ja kunkin tanssijan housen nimi oli myös tämän vogue-identiteetti ja sukunimi. Esimerkiksi yksi kuuluisimmista vogue-tanssijoista, Willi Ninja, oli legendaarisen House of Ninjan perustaja ja mother. 1980-luvun AIDS-epidemia ajoi jo ennestään marginalisoidun ruskean LGBTQ-väestön äärimmäisen ahtaalle. Monille, erityisesti nuorille afrikkalaisamerikkalasille ja latinoille homomiehille ja transsukupuolisille henkilöille, ball-kulttuuri tarjosi ainoan turvallisen ympäristön New Yorkissa, missä homous oli vasta hiljalleen muuttumassa lailliseksi.

 

1990-luvun alkuun mennessä vogue balleihin oli syntynyt jo tuhoton määrä erilaisia kilpakategorioita, koska haluttiin että ketään ei syrjittäisi. Painopisteet liikkuivat maskuliinisuuden ja feminiinisyyden, tanssin ja poseeraamisen sekä sukupuoli-identiteetin ja sosiaalisen luokan välisenä leikkinä. Tanssitaitojen lisäksi olennaista oli asu, olemus ja asenne, tavoitteena oli tuoda kunniaa itselle ja omalle houselle. Vogue-tanssin eri muodoissa keskitytään joko koko kehon symmetriaan ja linjoihin (old way), sulavampaan, pantomiimimaiseen käsityöskentelyyn (new way) tai liioitellun naiselliseen kehonkieleen (vogue fem). Jako on karkea ja kullakin on lisäksi lukuisia alalajeja yhdistettynä lukuisiin eri kategorioihin. Aina ei voida puhua edes tanssista, sillä joskus kyse on pelkästä poseeraamisesta ja määrätyn identiteetin haltuun ottamisesta.

 

Vogue-tanssi ja sen säännöt ja kategoriat kehittyvät jatkuvasti, ja siinä piilee myös lajin (vai pitäisikö sanoa elämäntavan) kauneus. Periaate ja termistö ovat kuitenkin edelleen suurin piirtein samat. Vaikka vogueta tanssitaan nykyään ympäri maailman ja tanssijat ovat myös valkoihoisia tai heteroita, New York ja musta queer-kulttuuri oli ja on edelleen skenen sykkivä sydän.

 

  Tanssija ja koreografi James Hall  Solangen  kanssa vuonna 1999. Hall on uskonnollinen, ja syystä:  minäkin kiittäisin Jeesusta, jos näyttäisin parikymmentä vuotta myöhemmin, nelikymppisenä yhä samalta.

Tanssija ja koreografi James Hall Solangen kanssa vuonna 1999. Hall on uskonnollinen, ja syystä:  minäkin kiittäisin Jeesusta, jos näyttäisin parikymmentä vuotta myöhemmin, nelikymppisenä yhä samalta.

 

James Hall on 1990-luvulta asti paikallisessa vogue-skenessä pyörinyt tanssija ja koreografi. Hän on mieletön: hauska, superfiksu, pohjattoman asiallinen ja vitsikkään uskonnollinen. Hall kolusi New Yorkin underground-klubeja läpi 1990-luvun ja ihaili erityisesti julkkistanssija Willi Ninjaa. Hän tanssi House of Ninjan jäsenten kanssa, muttei ollut virallinen jäsen.

 

”Voin kertoa, että meininki saattoi mennä todella nastyksi, jos palkinnot menivät väärille houseille”, Hall muisteli.  

 

”Nartut saattoivat käydä fyysisesti käsiksi. Kun se elämä on sinulle kaikki kaikessa – tanssiliikkeesi, Barney’silta pöllimäsi vaatteet, housesi, house-siskosi, house-veljesi, house-rakastajasi – otat sen todella vakavasti. Suurella osalla nuoria tanssijoita ei oikeastaan ollut vanhempia, houset olivat heidän perheensä. Vogueta tanssiessa liike ja olemus teki selväksi, että sinua tulee rakastaa ja sinua tulee kunnioittaa.”

 

008.jpg

 

Irving Plazan aula on taattua newyorkilaista köyhän miehen luksusta. Ronskilla kädellä punaiseksi maalattuja seiniä kehystävät paksut kultaiset katto- ja lattialistat. Seinät ovat täynnä keikkajulisteita ja nurkassa on söötti pieni lippuluukku, johon maksan sisäänpääsyn. Sisätila on onneksi ilmastoitu ja välitöntä tuleen syttymisen riskiä ei ole. Yläkerrasta kuuluu vaimea mutta armoton ysärihouse-biitti. Ystäväni ei ole vieläkään saapunut ja pohdin hetken jäänkö odottamaan häntä aulaan. Kai se mut sieltä löytää, mietin kun nousen ylös punaisella valolla valaistuja jyrkkiä portaita. Musiikki voimistuu joka askeleella. Minua jännittää, mutta enää en tiedä miksi. Ohitseni kirmaa ylös ja alas toinen toistaan upeampia tanssijoita ja juhlijoita. Yhdeltä tippuu juostessa peruukki joka takertuu hänen saappaidensa paljetteihin. Läikkyvä juoma kastelee lenkkarini.

 

”FUCK! Sorry! Love your shirt by the way!”

 

Pääsen ylätasanteelle ja edelleen tanssilattialle. Biitti hakkaa vasaran lailla tärykalvojani. Edessäni on vyötärön korkeudelle nouseva lava ja catwalk. Catwalkin päässä on portaat ja portaiden alapäässä parijonossa tanssijoita. MC huutaa mikkiin että on kauniiden kansikuvapoikien Butch Queen Face -kategorian aika ja käskyttää mannekiineja jonoon. Paikka on jo nyt tupaten täynnä ja lavan tuntumassa olevat katsojat odottavat nälkäisinä seuraavia kilpailijoita lavalle. Joku liimaa nurkassa housuihinsa joulukoristeita ja kehuu t-paitaani. Katselen ihmisiä idioottimainen virne kasvoillani. Tajuan, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilassa, jossa käytännössä kaikki henkilöt ovat rodullistettuja ja suurin osa jotakin seksuaalivähemmistöä. Sellaisia kuin minä. Siis ensimmäistä kertaa. Olen 29-vuotias.

 

010.jpg

 

Kun ystäväni vihdoin löytää minut, lavalla on meneillään OTA (Open To All) New Way vs. Legendary New Way -kategoria (Karkeasti käännettynä houseihin pyrkivät aloittelevat tanssijat vastaan kokeneet, housejen jäseninä jo olevat tanssijat). Kategorian pukukoodi on ”Black Catsuit” ja lavalla olevat naistanssijat näyttävät hikisen amiksen Matrix-seksifantasialta. Edessäni olevalle porukalle tulee riitaa siitä, pääsikö oikea tanssija jatkoon seuraavalle kierrokselle. Intohimoinen väittely etenee käsirysyksi ja MC pysäyttää tilanteen. Hän muistuttaa, että riidat on ratkaistava rakkaudella, koska yhteisöllämme ei ole varaa riidellä, kun ulkona marssivat kirjaimellisesti natsit. Se pitää paikkansa, sillä melko lähellä sijaitsevassa Washington Square Parkissa on samana iltana Charlottesville-kiimaisten äärioikeistolaisten mielenosoitus. MC:llä on teemaan sopiva riimikin kohta jatkuvan biitin rinnalle huudettavaksi:

 

”POP THAT PUSSY TO DEFEAT THE NAZIS, POP THAT PUSSY TO DEFEAT THE NAZIS!”

 

Ja kylläpä he poppaavatkin. Räsynukkemaisesti pyörivät raajat ohjaavat tarkoituksella katseen kohti naisten genitaalialuetta. Vasemmanpuolimmainen tanssija naulaa lattiaa haarovälillään ja oikeanpuolimmainen hieroo rintojaan tikkari suussa täydessä spagaatissa: Hetken verran yritän tehdä feminististä analyysia tilanteesta, mutta hylkään sen ja alan nauraa ja taputtaa. Vaikka tässäkin on pohjimmillaan voimaannuttava pointtinsa, joskus on vain pakko ottaa askel taaksepäin ja nauttia showsta.

 

”PUSSY, PUSSY, MEOW, MEOW!” MC räkii mikkiin.

 

Tuomaristolta pyydetään pisteet. Natsit saivat kuulla kunniansa, Tikkarityttö pääsee jatkoon, uusi pari aloittaa kaksintaistelun. Kategoria toisensa jälkeen erilaisia ruskeita ja mustia kehoja pursuaa lavalle ilmaisemaan itseään. Häkellyn siitä, miten monimuotoinen salissa oleva ihmisjoukko on. En saa selvää mikä seuraava kategoria on, mutta lava alkaa täyttyä isokokoisista, karvaisista mustista miehistä.

 

”Gimme that thug realness”, MC karjuu kun tämä stereotypiasinfonia käy vuoron perään esiintymässä tuomaristolle: on naamatatuointeja, övereitä räppiposeerauksia ja yhdet kultaiset grillsitkin. Lava näyttää Laura Huhtasaaren pahimmalta painajaiselta. Voittaja on pian selvillä, hän on arviolta nelikymppinen yleisön ennakkosuosikki ja näyttää nahkatakissaan ja kultakoruissaan kummasti lesbolta versiolta Notorious B.I.G.:stä. Pröystäilevä pokaali saa Kanadamaljan näyttämään halvalta oluttuopilta.

 

Kuulen lopulta kategorian nimen, se olikin ”Transman realness”.

 

Seison paikallani monttu auki. Kaikki lavalla pyörineet toistakymmentä kilpailijaa olivatkin transmiehiä. Käykin niin, etten syty spontaanisti tuleen, vaan murrun spontaanisti kyyneliin. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, mitään yhtä kaunista. En meinaa saada happea, kun vihdoin toden teolla ymmärrän, miten täydellisessä ihmisjoukossa seison. Queerit afrikkalaisamerikkalaiset palkitsemassa queereja afrikkalaisamerikkalaisia – ja vielä stereotypioita pilkaten.

 

 

Jonossa kokemastani hermostuneisuudesta ei ole merkkiäkään. Poukkoilemme yleisön joukossa permannolla ja parvella, riippuen mistä näkee parhaiten. Tila on turvallinen, tila on meidän. Loppupäässä olevassa Bizarre-kategoriassa on tavoitteena luoda mahdollisimman ennennäkemätön ja erikoinen asu, alusta loppuun itse tehtynä, totta kai. Meiningistä tulee mieleen länsiafrikkalaisten Yoruba-heimojen karnevaalit (ne samat, jotka ovat olleet lähtökohtana muun muassa Brasilian sambakarnevaaleille). Voittaja näyttää piripäisen homomiehen näkemykseltä Frozenin Elsasta. Nyt ainakin tiedän miksi Jari Sillanpää voisi pukeutua Halloweenina.

 

006.jpg

 

Poistun Irving Plazalta puolenyön maissa ja tuntuu, että voisin puhua kielillä. Valumme ystäväni kanssa euforisina kohti muutaman korttelin päässä sijaitsevaa luottopizzeriaa. Kadun toisella puolella Irving Plazaa kaksi naista kompuroi taksista ulos ja alkaa nykimään paitaani kehuen sitä vuolaasti.

 

 “Oh honey, how will I know!”  toinen naisista rääkkyy puristaen farkkuminihameensa läpi haarojaan.

 

Molemmat meinaavat kuolla jurriseen nauruunsa. Ymmärrän vitsin, kun huomaan heidän aataminomenansa. Ilta on täydellinen.

 

 

Teksti ja kuvat: Ervin Latimer