Q&A: Man Yau

 
 
 
 

Keraamisista skeittilaudoista ja marmoribongeista tunnettu kuvanveistäjä esittelee uudessa näyttelyssään muovisilta näyttäviä puuveistoksia, jotka kommentoivat luovan tekemisen paradoksaalisuutta.

 

man_yau_lores_06.jpg

Mennään suoraan asiaan. Olet niittänyt pienoista kulttimainetta, kun olet esitellyt viime vuosina teoksia, joihin on kuulunut marmorista ja hopeasta valmistettuja bongeja, luksus-nunchuckseja, dildoilta näyttäviä lasileluja, ja keraamisia skeittilautoja. Mikä oikein on sun taiteenalasi? 
Heh… kultti. Tavallaan ihan osuva kommentti, kun aiheenani on usein tällaiset alakulttuuriin liittyvät elementit. Mä olen kuvataiteilija, jonka työskentelytapa on kuvanveisto. Veistäjänä olen aika monipuolinen siinä mielessä, että käytän hyvin erilaisia materiaaleja. Usein teokset koostuvat materiaaliyhdistelmistä, harvoin siis teen teoksen, joka olisi vain yhdestä aineesta.

Työni ovat niin moninaisia, koska Aalto-yliopistossa, mistä olen valmistunut kandiksi keramiikka- ja lasitaiteesta ja mistä valmistun pian maisteriksi Product and Spatial Design -ohjelmasta, on superhyvät fasiliteetit toteuttaa teoksia lähes mistä tahansa materiaalista. Siellä olen oppinut työstämään keramiikan ja lasin lisäksi metallia, puuta, muoveja, silikoneja… vähän kaikenlaista. Kiveä taas olen opetellut oppipoika-tyylisesti. Joskus alle kaksikymppisenä vaan kävelin Tattarisuon kiviveistämölle, jossa työskentelee mahtavia kuvanveistäjiä, ja he ovat käytännössä opettaneet minulle kaiken mitä tiedän kivestä.

 

Moninaisuus on kyllä oikea sana kuvaamaan sun töitäsi. Eikä se näy vain materiaaleissa, mutta myös sisällöissä. Onko sulla jokin yhtenäinen ajatus, että mitä haluat töilläsi sanoa?
Jos yllämainittuja projekteja temaattisesti jokin yhdistää, niin ne kaikki ovat tavallaan jonkinlaista länsimaisen kapitalistisen kulttuurin tulkintaa/kritisointia/imitointia/vastakkainasettelua. Aiheena ne ovat tavallaan tosi arkisia juttuja myös (dildo à seksuaalisuus), eli kaikessa “tabumaisuudessaan” ne ovat huomioita omasta elämästäni.

 

Onko ihan hölmöä sanoa, että sun töistäsi tulee mieleen Jeff Koons? Paitsi että sun töissä pop-taide kohtaa jonkun paljon herkemmän ja ylellisemmän (hassua sanoa ylellinen kun on kyse niin arkisista esineistä ja teemoista) ja – feminiinisen? Vai onko nää "designia" eikä "taidetta"? Miten sä itse sanoisit, onko sulla genreä?
Ei se ole yhtään hölmöä, käytän samoja aiheita teoksissani, samoja värejä ja mielestäni Koonsin ja minun töitä myös yhdistää se, että teoksien muotokieli on jossain määrin “ällöttävä”. Värit ovat liian runsaat, tai liian kiiltävät… Mutten kutsuisi töitäni designiksi. Saatan referoida tai hyödyntää käyttöesineistä, mutta “funktionaalisuus" usein liittyy taiteelliseen ajatukseen. Lainaan vaikkapa vesipiipun funktionaalisuutta alleviivatakseni taidemarkkinoiden absurdiutta.

 

Kerroit että sun uuden näyttelysi "Delfun" valmistusprosessi oli kuin Sisyfoksen tarinasta. Siinä hän on joutunut ikiajoiksi manalaan ja saanut rangaistukseksi tehtävän vierittää loputtomasti yhtä ja samaa kiveä ylös mäkeä, vain jotta se voisi vieriä toista rinnettä pitkin alas ja Sisyfos joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Oliko prosessi todella näin kamala? Miksi? Ja miten tämä vertautuu aiempiin prosesseihisi? 
Kun me alettiin ystäväni Lauri Alaviitalan kanssa työstämään tekstiä, kerroin hänelle tarinan ihanasta Delfusta, jonka ympärillä on kauniita pintoja, ja jossa kaiken kestävä työ ja työstä syntyneet haaveet on piilotettu. Sillä ei ole enää mitään merkitystä mikä sen on tehnyt vaan mitä se edustaa. Halusin luoda illuusion, metaforan kaikelle sellaiselle tekemiselle, joka on minulle tärkeää. Mutta kun asiaa miettii rationaalisemmin, veistäminen on järjetöntä. Kaikki ne kulutetut työtunnit, ketä varten oikein teen niitä?

Lauri ymmärsi hyvin mun ajatukset ja halusikin viitata Albert Camusin tulkintaan Sisyfoksen myytistä: Camusin tulkinnassa meidän on oletettava, että Sisyfos on onnellinen. Laurin tekstissä Sisyfoksen työ on kuin taiteilijuus ja itse työprosessi. Sisyfos alistuu kohtaloonsa samalla tavalla kuin taiteilija alistuu tekemään sitä mikä tuntuu itsestään hyvältä, kaikesta järjettömyydestä ja kiven pyörityksestä huolimatta.

Tuo vertauskuva Sisyfoksen työstä kertoo myös nykyhetkestä, jatkuvasta työstä, jolle annamme, tai ehkä pikemminkin luomme merkityksiä. Sisyfoksen kohtalo on kaikkien ihmisten kohtalo.

 

emmasarpaniemi_manyau_delfu_exhibition_lores_30.jpg

 

Mun on tosi vaikea hahmottaa, että nämä teokset on puusta, ne on niin sulavia. On hämmästyttävää, että tämä oli eka kerta kun käytit puuta materiaalina. Kauanko sulla meni ottaa se haltuun? Mistä sait opin? Miten ylipäätään päädyit juuri puuhun kaiken jälkeen, se ei ole ihan samassa linjassa – ainakaan mun mielessäni – joko ylellisten tai hauraiden marmorin, lasin ja posliinin kanssa.
Olen käyttänyt ennenkin puuta projekteissa mutta puun käyttö nimenomaan Delfu-näyttelyssä on erilaista: Tällä kertaa olen käyttänyt uusia metodeja puun käsittelyyn, tällä kertaa todella veistän puuta, käytän rälläkkää ja moottorisahaa, työ on hyvin intuitiivista (tällä tarkoitan sitä etten pysty piirtämään teknisesti töitä ennen toteutusta vaan teos syntyy sitä tehdessä ). Käytän, niin kuin aikaisemmin totesin, niin monia erilaisia materiaaleja jo muutenkin, joten puu tuntuu olevan hyvin luonnollinen myös keramiikan tai marmorin ohella. Sen luonne on erilainen, mutta koen että jokaisella materiaalilla on oma luonteensa. 

Voi johtua ehkä myös siitä, että puu on minulle uudehko muihin materiaaleihin verrattuna, mutta sen veistäminen on niin paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi marmorin! Marmorissa voin laikalla uppoutua materiaaliin haluamastani kulmasta mutta puun kanssa joudun miettimään miten puun syyt menevät, missä kohti on ollut oksa tai koska puu on kaadettu. Puu on myös hyvin kevyt. Puulla ei ole samanlaista viskositeettia kuin vaikka keramiikalla tai lasilla. Puu myös tuoksuu hyvälle.

 

Mitä sun urallasi tapahtuu seuraavaksi? Mitä materiaalia tai vaikkapa yhteistöitä haluaisit vielä kokeilla?
Heti Delfu-näyttelyn jälkeen jatkan jo seuraavaa yhteistyöprojektia, joka tapahtuu Johannes Ekholmin kanssa Sinne-galleriassa. Näyttely tarkastelee nykyaikaa spekulatiivisen tulevaisuuden näkökulmasta. Avajaiset ovat 12.10.2017! 

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Emma Sarpaniemi

 

 

Man Yaun Delfu esillä Galleria Huudossa, Helsingissä, 5.-20.8.2017.

 

Lue myös:

 

 

 

 

 

 

Hiljainen rämäpää

 
 
 
 

Lauren Okadigbon tie on kulkenut suomalaisesta pikkukaupungista isoimpien Hollywood-tuotantojen stunt-näyttelijäksi. Viimeisimpänä hänet nähdään suurelokuva Wonder Womanin Amazon-soturina. 

 

IMG_5954.JPG

 

Astun luoteislontoolaiselta metroasemalta pääkadulle ja lähden luovimaan keväisestä helleaallosta hullaantuneen ihmisvilinän läpi kohti paikallista pubia. Olen matkalla tapaamaan haastateltavaa, jonka kanssa tiedän jakavani pienen palan yhteistä historiaa. Tyyppiä, jonka kuvittelin lapsena olevan Riihimäen ainoa toinen ruskea pikkutyttö lisäkseni. Kuinka hauska risteymä, että asumme jälleen samoilla kulmilla, vaikkakin eri maassa. Koetan miettiä, onko lapsuuden kotikulmiltamme ponnahtanut muita maailmanluokan elokuvavaikuttajia. Ai niin, Renny Harlin tietysti. Ja nyt myös Lauren Okadigbo, jonka ura kovan luokan stunt-näyttelijänä on ollut huimassa nousussa jo usean vuoden ajan.

 

Okadigbon viimeisimpiin elokuvaprojekteihin lukeutuvat Zack Snyderin ohjaama DC Comics Justice League (2017) ja Steven Spielbergin Ready Player One (2018). Isoin pesti tähän mennessä lienee rooli kaikkein vaativimpien ja vaarallisimpien kohtausten stunt-näyttelijänä Patty Jenkinsin ohjaamassa ja DC Comics -sarjakuviin perustuvassa hittielokuvassa Wonder Woman.

 

Wonder Woman on hieman yllättävästikin noussut eräänlaiseksi genrensä feministiseksi riemuvoitoksi. Kun texasilainen elokuvateatteri ilmoitti järjestävänsä elokuvasta yhden erityisnäytöksen, joka oli avoin vain naisille, se sai syytteen syrjinnästä sukupuolen perusteella. Myös Okadigbolle sekä elokuvan teko että lopputuloksen näkeminen oli voimaannuttava kokemus.

 

Wonder Woman on leffa, jonka olisin halunnut nähdä itse lapsena. Se on elokuva, joka jokaisen pikkutytön, jokaisen naisen, jokaisen pojan, miehen, ihan kaikkien tulisi nähdä.”

 

"Muistan ajatelleeni,
että antakaa Lolan olla Lola
ja minun olla minä.”

 

Okadigbon hurjapään ura alkoi aavistamatta klassisesta baletista. Hän aloitti lapsena opinnot Suomen kansallisoopperan balettikoulussa ja jatkoi nuorena aikuisena eri tanssikouluissa pääkaupunkiseudulla. Suomessa hän teki keikkaa taustanssijana erilaisissa tapahtumissa. Mutta se ei ollut helppoa.

 

”Tunsin aina Suomessa, että mitä tahansa teinkin, en ollut muiden mielestä tarpeeksi hyvä enkä saisi siellä sellaista tukea, jota tarvitsisin menestyäkseni. Kun Lola Odusoga aikoinaan valittiin Miss Suomeksi, minusta tuntui, että ihmiset huokaisivat helpotuksesta, että nyt vihdoin löytyi se ”lokero”, johon minä kuuluin. Se oli kauheaa. Muistan ajatelleeni, että antakaa Lolan olla Lola ja minun olla minä.”

 

Okadigbo kokee, että Lontoo, jonne hän lopulta päätti lähteä opiskelemaan ja jonka London Contemporary Dance Schoolista hän valmistui vuonna 2008, oli se paikka, joka antoi hänelle mahdollisuuden ja vapauden määritellä itsensä haluamallaan tavalla: esiintyjänä ja kokonaisvaltaisena taiteilijana.

 

”Se erilaisuus, joka Suomessa oli aina este, onkin täällä todellinen etu ja nimenomaan se, että olen poc, on täällä valttia kaikenlaisissa töissä.”

 

Okadigbo on ottanut kaiken irti eteen tulleista mahdollisuuksista. Hän on tanssinut myös brittiläisillä muusiikkivideoilla, esimerkiksi Alesha Dixonin ”Let’s Get Excitedilla” ja Duffyn ”My Boylla” sekä nykytanssijana muun muassa Salzburgin Oopperan Carmenissa ja The Royal Opera Housen Faustissa. Tanssijantöiden lisäksi Okadigbo on työskennellyt myös mm. koreografina ja mainosnäyttelijänä esimerkiksi Coca Colan ja Huawein isoissa kampanjoissa ja lopulta viime vuosina yhä enenevissä määrin näyttelijänä ja stunt-näyttelijänä.

 

Ensimmäisiä stunt-projekteja, joissa Lauren oli mukana, oli sekin baletti, nimittäin Bregenz Festspiele -festivaalin Taikahuilu Itävallassa. Lopullisen kimmokkeen uralle stunt-näyttelijänä Okadigbo kuitenkin sai, kun hänet pestattiin tanssijaksi ja liiketaiteilijaksi (Movement Artist) Marc Forsterin ohjaamaan ja Brad Pittin tähdittämään kauhuelokuvaan World War Z, jossa Okadigbo tutki ja loi elokuvan zombie-hahmoille ominaisen liikekielen. Elokuvaa kuvattiin Maltalla, ja hän pääsi ensimmäistä kertaa mukaan ison luokan elokuvatuotantoon, seuraamaan läheltä ja osallistumaan stunttien työskentelyyn. Se oli niin mullistava kokemus, että visio urasta stunt-näyttelijänä teroittui lopullisesti.

 

 

Taidot ratkaisevat ja sijaisnäyttelijän kasvot animoidaan joka tapauksessa näyttämään päänäyttelijän kasvoilta, mutta myös stunt-töissä Okadigbolle oli hyötyä etnisesti monitulkintaisesta ulkonäöstään.

 

Jos on hyvin samannäköinen kasvonpiirteiden, kehonrakenteen ja ihonvärin suhteen kuin näyttelijä jonka stunttina toimii, voi saada lisätöitä tämän sijaisnäyttelijänä muissakin kuin toimintakohtauksissa.

 

”Toimin Ready Player One -leffassa Hannah John-Kamen esittämän pääpahiksen, ainoana sijaisnäyttelijänä ja päästunt-näyttelijänä, koska ulkonäkömme ovat niin samanlaiset, ettei muita stuntteja tarvittu. Hauska yhteensattuma oli, että meillä molemmilla on pohjoismaalainen ja Nigerian Igbo-tausta.”

 

Okadigbo tunnustaa, että hänen tietynlainen suomalainen vaatimattomuutensa on tehnyt työnsaannista ja työskentelystä joskus hitusen hankalaa. Esimerkiksi ennen erästä Wonder Womanin taistelukohtausta koreografi piti häntä vähän hissukkana, kunnes taistelukohtausta kuvattaessa Okadigbo taklasi isokokoisen mies-stunttinäyttelijän suorilta maahan ja murskasi kertaheitolla vaikutelman hiljaisesta seinäruususta.

 

”Saatan olla hiljainen, mutta sisu gets the job done”, hän naurahtaa.

 

Spielbergin seurassa minusta tuntui
kuin olisin ollut oman pappani kanssa töissä.



Rämäpäisessä ammatissa toimivaksi supertähdeksi Okadigbo toden totta on rauhallinen tapaus, joka ei paljoa kehuskele. Hän on työskennellyt monien tunnettujen ja lahjakkaitten näyttelijöitten ja elokuvantekijöiden kanssa, ja tärkein inspiraation lähde on helppo nimetä: se on tietenkin Steven Spielberg. Ehkä elokuvan suurmiehessä viehättää samanlainen luonne.

 

”Spielberg on ’The Top Dog’, mutta siitä huolimatta hänellä ei ole mitään tarvetta vähätellä ketään. Hän saa ihmisistä kaikista eniten irti yksinkertaisesti olemalla oma itsensä. Hänen seurassaan minusta tuntui kuin olisin ollut oman pappani kanssa töissä.”

 

Seuraavaksi Okadigbo kertoo aloittavansa työskentelyn Star Wars Han Solo -spinoff-elokuvassa, joka tulee elokuvateattereihin vuonna 2018.

 

”Tiesin aina, että tulen elämässäni tekemään isoja juttuja”, Okadigbo toteaa äänessään vakaa varmuus, kuin tiedemiehellä joka kuvailee maapallon vetovoimaa.

 

 

Teksti: Janina Oddoye Davies
Kuvat: Lauren Okadigbon omat arkistot

 

 

Lue myös:

 

Omaperäisyys on uusi musta

 
 
 
 

 

Räppäri Biniyamin musiikilla ja räikeillä visuaaleilla ilotteleva teos Baby We Changing Culture on ennen kaikkea omaperäisyyden juhlistus.

 

Biniyam_finals-4.jpg


OnniBus, suuntana Kuopio. Kaksi tyyppiä, Biniyam ja Jaska istuvat kyydissä matkalla kohti seuraavaa keikkalokaatiotaan. Puheeksi tulee kolmas tyyppi, Jamppa, Biniyamia jonkin aikaa Instagramissa seurannut Kiasman valosuunnittelija. Hänen töitään esittelevä feedinsä on tehnyt Biniyamiin vaikutuksen. Jamppa sattuu olemaan Jaskan vanha tuttu, ”Huittisten miehiä”, ja tämä kannustaa Biniyamia laittamaan viestiä. Direct messageissa syntyy idea, jonka ensi-ilta nähdään elokuussa URB17-festivaaleilla.

 

”Royal Beggar” -biisistä tunnetun räppärin Biniyam Schellingin Baby We Changing Culture.horjuttaa perinteisen live-esityksen skeemaa kulkemalla jossakin keikan ja kotibileiden välimaastossa. Esityksen pääelementteinä ovat musiikki ja sen ympärille rakentuva visuaalinen maailma. Show ei kuitenkaan jää audiovisuaalisen tykityksen tasolle.

 

”Me halutaan tuoda toinen ulottuvuus, sellainen ihmisläheisyys ja kokemus siitä, että ollaan kaikki samassa tilassa. Tää ei oo nyt keikka Tavastialla tai Kutosella, vaan jotakin ihan muuta”, Biniyam kuvailee.

 

Kukaan muu kuin räppäri ja hänen työryhmänsä ei ole vielä nähnyt teosta. Ovet eivät avautuneet toimittajalle ja valokuvaajalle edes harjoituksiin, äänimaailman testauspäivänäkin vain lyhyesti.  Biniyam kertoo, että  tiedossa on yllätyksiä, ja senkin hän suostuu paljastamaan, että installaatiomainen kokonaisuus koostuu useista komponenteista. Biniyam on aina kokenut taiteen moniaistillisena asiana, ja Baby We Changing Culture avaa oven hänen maailmaansa, hänelle merkityksellisten ja inspiroivien asioiden kautta. Sekamelskaan mahtuu kaikkea aina ralliautoista kirkkaisiin väreihin ja futikseen sekä ysärigospelista Crash Bandicootiin ja Etiopian sukuloimismatkoihin, mutta kaikkea yhdistävä ja määrittävä tekijä on lempeys.

 

Visuaalisuus on yleensä kaiken alku: biisejä tehdessä hänellä on jonkin kuvan innoittama näkemys niiden värimaailmasta ja tunnelmasta.

 

”Mä olen jotenkin kasvanut piirrettyihin, katsonut sikana kaikkia Disneytä ja tollasia. Niissä on niin isossa osassa se musiikin ja visuaalisen kombo, ehkä se tulee osittain sieltä.”

 

90-luvun lapsuuden nostalgiasta ammentava produktio katsoo sekä taaksepäin hakien menneiden vuosikymmenten estetiikkaa että vankasti eteenpäin – siinä mielessä, ettei taakseen ja sivuilleen tarvitse pälyillä mallia muilta.

 

”Ajattelee silleen futuristisesti minkä tahansa asian kanssa, että entä jos tän tekis näin?” 

 

We Changing Culture -projektia on rakentamassa viisihenkinen työryhmä, johon kuuluu Biniyamin ja hänen tuottaja-DJ:nsä Jaska Stenrothin lisäksi tila- ja valosuunnittelusta vastaava Jani-Matti ”Jamppa” Salo, ääniteknikko Joonas Pehrsson ja visuaaleja taituroiva Dermot Gallagher. Gallagher ja Biniyam ovat aiemmin tehneet yhteistyötä toukokuussa julkaistun ”Watch Out” -musiikkivideon luomisessa.

 

 

Diggaan, että ulkomaalaistaustaset
suomalaiset juhlistaa sitä, keitä ne on.”

 

Vastaavalla konseptilla ei ole koskaan aikaisemmin järjestetty näytöksiä Kiasma-teatterissa. Tavalliselle keikalle ominainen kuilu katsojan ja esiintyjän välillä on poistettu Baby We Changing Culturessa, ja yleisöllä on olennainen osa produktion maailman luomisessa. Biniyam painottaa, että vaikka teos sijoittuu nykytaiteen museon teatteriin, se on kaukana monien pelkäämästä vaikeasti lähestyttävästä korkeataidepönötyksestä.

 

”Bottom line koko tässä hommassa on, et jengi tulee kuuntelee uusii biisei, tanssii ja pitää hauskaa, ja että ihmisille jää poistuessaan hyvä fiilis itsestään.”

 

Ihmisläheisen lähestymistavan takana on halu välittää viesti kuulijakunnalle. Biniyam haluaa vakuuttaa kuuntelijalle, että on siistiä olla oma itsensä. Myös taiteen tekemisessä aitous, rehellisyys ja tunteen säilyttäminen menevät teknisen suorituksen edelle.

 

”Miks pitää olla aina niin cool, aina niin tyylipuhdas? Mun mielestä tyylipuhdas on vähän tylsää välillä. Sellainen suorapuheisuus ja hiomattomuus on tosi hienoa.”

 

Hioessa alkaa helposti hioa pois myös tunnetta. Syksyllä julkaistavalla ja URB17-esityksen ensi-illassa nimensä saavalla räppärin kolmannella EP:llä on haettu arkista raakuutta. Siitä hyvä esimerkki on jo lohkaistun “Wave Back” -sinkun musiikkivideo, joka on kuvattu kokonaan ja spontaanisti käsikameralla kavereiden kesken. Videolla pelataan korista, hölmöillään ja pidetään hauskaa ilman, että yritetään näyttää erityisen coolilta.

 

Biniyam_finals-2.jpg

 

”Koko EP:n stoori ja tän keikan ydin on originaalisuuden juhlistaminen. Haluun sanoo, että omaperäisyys on tosi siisti ja hyvä juttu.”

 

Luonteva osa omaperäisyyden juhlistamista on monipuolisen kulttuuriperimän esiin nostaminen. Tapahtumakuvauksessa katsoja kutsutaan hieman provosoiden katsomaan, miten musta poika lentää. Ilmaisu tarkoittaa irtiottamista ja omien rajojen rikkomista, mutta Biniyam kertoo silti pohtineensa, kehtaako kirjoittaa kuvailuun niin.

 

Biniyam_finals.jpg

Sanoma on muutama vuosi sitten nuoria muusikoita tukevan BassCamp-projektin kautta levy-yhtiö Cocoan rosteriin päätyneelle Biniyamille erityisen tärkeä viedä läpi, sillä se on valikoitunut omien kokemusten kautta. Epävarmuus omasta erilaisuudesta on varjostanut nuoren räppärin lapsuusvuosia.

 

”Joskus neljävuotiaana aloitin suoristaa hiuksiani vedellä, koska halusin samanlaiset hiukset kuin tarhakavereillani. Yleisemmin ottaen olen aina ollut sellainen taiteellisempi ja herkempi verrattuna muihin jätkiin, vähän teatraalinen ja yliampuva. Sen kanssa on tullut kriiseiltyä, että pitääkö mun olla enemmän kuin muut”, Biniyam kertoo.

 

 

Biniyam vieroksuu sitä, miten monet väittävät olevansa värisokeita rotuun liittyen, etteivät näe värejä. Monipuolinen kulttuurinen tausta on asia, jota ei tule aristella.

 

”Nuorempana siitä tehtiin aina sellanen itelleen kiusallinen olo, saatiin tuntemaan että omasta taustastaan tekee liian ison diilin. Tän projektin kohdalla on halu rohkeesti tuoda esille myös sen, et tällasii minä ja mun frendit ollaan, tällasii juttuja meillä on, tällasii läppiä meillä on, tällästa musaa me kuunnellaan, tällee me ollaan kasvettu. Koska on siinä kuitenkin eroja – on se immigrant kid experience. Diggaan, että ulkomaalaistaustaset suomalaiset juhlistaa sitä, keitä ne on.”

 

 

Teksti: Victoria Odum
Kuvat: Noora Geagea

 

Juttu on toteutettu yhteistyössä URB17-festivaalin kanssa.

 

 

Lue lisää:

 

 

 

Q&A: SUAD

 
 
 
 

Monille eri kulttimusiikkiprojekteille äänensä lainannut laulaja-lauluntekijä käynnistelee soolouraansa hiljalleen mutta itsevarmasti.

 

SUAD1.jpg

 

Tiedätkö olevasi jokaisen toimittajan kauhu? Susta ei löydy googlettamalla kuin ihan oikeita biisejä ja biisintekokredittejä, ei sataa blogia eikä ylimääräistä hehkutusta. Onko se strategia? Miten sä esittelisit itse itsesi?
Mä olen muusikko, laulaja-lauluntekijä.

Mä olen luonteeltani introvertti. Ei ole mitenkään tietoista, etten mä kerro hirveästi itsestäni. Mä vaan olen sellainen. Enkä tiedä mitä mä edes kertoisin, mikä olisi mielenkiintoista. En tiedä olenko ikinä tehnyt Facebookiin tilapäivitystä.

 

Tuntuu että tässä someajassa on vähän sellanen ultimate cool girl -muuvi jos joku ei ole hirveästi esillä. Siinä on sellaista vanhan koulukunnan muusikkoutta, kun ei ole koko ajan saatavilla.
Voi olla että mä teen just toisinpäin kuin muut, että kolmen vuoden päästä musta ei löydy internetseistä enää edes sitä vähää mitä sieltä nyt löytyy. Että mä muutun vielä mystisemmäksi ja käännyn vielä enemmän sisäänpäin. (Nauraa.)

Ei vaan, voi se olla huonokin juttu, ettei osaa olla some-ihminen. Nyt mä olen vähän opetellut, että jos on keikka niin mä kerron siitä Facebookissa ja Instagramissa.

Ehkä mä en vaan ole kovin suunnitelmallinen ihminen. Mun uusi sinkku ”Caves and Blood Veins” on ollut jo jonkin aikaa olemassa, mä en vaan  ole julkaissut sitä. Siksi sen videolla näkyy neljä vuodenaikaa, hehe.

 

 

No mutta puhutaan nyt siitä ja laitetaan se tänne someen. ”Caves and Blood Veins” on vihdoin täällä, pari vuotta edellisen biisin, ”Blue Signin” jälkeen. Mitä sä haluat sanoa sun soolobiisien saundeista ja genreistä?
Mun pitäis varmaan tietää tää. Olen tosi huono genreissä enkä tykkää määritellä asioita. Mutta mun musiikki on varmaankin poppia, vähän rokkia, vähän progehtavaa. Siinä on vaikutteita länsirannikon klassisesta rokista. Olen kuunnellut Pink Floydia ja Fleetwood Macia.

 

Joo siis tiedätkö! Olen itse sellaisen progehullun miehen lapsi, ja koko mun lapsuus oli sitä että faija tiskaa lauantaiaamuna ja kuuntelee progelevyjä niin kovaa että se kuuluu pihalle asti. Mulla tuli heti se mieleen kun mä kuuntelin tätä biisiä! Samoin mulla tuli yläaste- ja lukiovuodet, Tehosekoitin, nuorten miesten tekemä suomirokki.
Mä otan ton suurena kohteliaisuutena! Mä tykkään myös tosi paljon Kate Bushista ja…

 

Mä kirjotin ylös itselleni kaikki jotka mulle tulee mieleen sun musiikista: Kate Bush, Björk…
Mulla on ollut Björk-vaihe! Ja sit oli Radiohead-vaihe…

 

Joo siis ihan oikeasti mulla lukee täällä Radiohead, Björk, Moloko, Tehosekoitin, Portishead, Patti Smith ja Bonnie Raitt.
Oooo, mulla menee ihan kylmät väreet. Mä oon tosi otettu tästä, kuulostaa ihanalta. Mulla on ollut myös Eppu Normaali -vaihe.

 

Mä ajattelin näistä biisien sanoituksista, että nyt tässä on tyyppi joka ei ole enää nuori tyttö joka tekee nyt omaa juttua. Joku itsevarmuus-teema, aikuiset kypsät naiset. Vähän niinku Kaija Koo, mutta vähän rauhallisemmin ja mystisemmin!
Toi on ihana, toi on tosi hyvä. Hyvä jos tulee se positiivisuus läpi, koska itse sitä aina miettii että onko mun musiikki vähän sellasta ”kaikki on ankeeta” -musiikkia.

 

Ei, vaan tässä on hyvä suomipop-viba, mutta sellainen mikä toimisi maailmalla. Kun mä kuuntelin tätä mä mietin että jos tätä ei lähdetä puskemaan ulkomaille, mulla menee usko Suomeen lopullisesti. Onko sulla sellaisia toiveita?
Kyllä mä haluaisin lähteä tuonne, olen aina ajatellut että toi on sen verran marginaalista musiikkia, että on ihan luonnollista ajatella että kuulijakuntaa on pitkin maailmaa. Mä oon esiintynyt omalla kokoonpanolla Lontoossa, Tallinnassa, Tartussa ja vastaanotto oli tosi ihana.

 

Tuleeko sulta pian oma sooloalbumi ulos?
EP olisi tarkoitus laittaa ulos nyt alkusyksyllä. Juuri nyt mä kuuntelen vikoja masterointeja ja laitan hommaa pakettiin. Levylle tulee varmaankin neljä biisiä, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta kokonaan mun kirjoittamia. Siinä on mukana pitkän linjan soittajia: Henri Lindström, Jimi Tenor, Vilunki3000, Petri Kautto, Joona Hasan, Tuomo Puranen, Eero Tikkanen.

 

Niin, sä oot tehnyt ennen tätä sooloprojektia musiikkia jo yli vuosikymmenen erilaisten kulttimainetta nauttivien muusikoiden ja bändien kanssa, esimerkiksi Uusi Fantasian, Op:l Bastardsin, Noah Kinin, Jaakko Eino Kalevin ja Cantoman albumeilla. Miten sä päädyit työskentelemään Phil Misonin kanssa Cantoman pariin, tekemään baleaarista saundia kaiken eri Suomi-meiningin lisäksi?  
Ymmärtääkseni Phil kuuli Uusi Fantasia -biisin jolla mä lauloin. Luulen, että on kyse kappaleesta, joka löytyy toisen Café del Mar -legendan, José Padillan kokoelmalevyltä. Phil tykkäsi mun äänensävystä ja otti yhteyttä. Se oli vähän hämmentävää, mä olin ihan että ”mikä shenanigan tää on”, että eikö sieltä Englannista löydy laulajaa. Mutta Phil tuli tänne ja me nauhoitettiin ja kirjoitettiin biisejä pari päivää. Sen jälkeen mä olen käynyt Lontoossa ja Amsterdamissa nauhoittamassa parille, kolmelle hänen albumilleen vokaaleja.

 

Sä oot tehnyt niin paljon yksittäisiä siistejä projekteja, että muistatko sä itsekään kaikkia? Tuleeko sulle ikinä sellaista tilannetta että sä menet vaikka baariin ja siellä soi joku biisi, ja sitten sä muistatkin että se on sun?
On mulle käynyt niin! Että kuulostaapa tämä biisi oudon tutulta, ja sitten tajuaa että se on oma ääni. Se on kyllä aina hämmentävää.

 

Millaisia sun biisientekoprosessit on?
Ne vaihtelee. Välillä voi olla vaan yksi sana, jonka mä kuulen tai näen jossakin. Se herättää tunteen tai muiston, ja koko biisi rakentuu sen ympärille. Tai sitten mä istun pianon ääreen soittelemaan ja sieltä tulee säveliä jotka herättää jotakin ja sitten tekstiä alkaa tulla. Mä koetan herätä aikaisin aamulla, seiskalta, ja kirjottaa ihan ensiksi tajunnanvirtaa kynällä paperiin, koska päiväsaikaan on aina niin paljon kaikkia hoidettavia asioita. Mä koetan päästä joka päivä luontoon, se on tärkeää mulle.

 

Onko tulevalla EP:llä jokin yhtenäinen teema, mistä sun biisit kertoo?
Mä en halua liikaa avata biisien merkityksiä, koska mulle on joskus käynyt niin, että mä oon lukenut jonkun artistin haastiksen missä se analysoi omia biisejään, ja mulla on ollut ihan eri käsitys niistä merkityksistä. Mä en olisi halunnut kuulla sitä sen omaa tulkintaa. Joten mä pelkään sanoa mitään. Mutta sen verran mä voin paljastaa, että ”Caves and Blood Veins” kertoo siitä kun tullaan valmiiksi kohtaamaan totuus. Yhteinen teema EP:lle on varmaan se, että vaikka mulla on surumielinen sävy siinä, niin taustalla on joku eteenpäin menemisen ja hyvän löytämisen teema.

 

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Meri Milash

 

 

Lue myös nämä:

 

 

 

 

Ruskeat Tytöt x AFROPUNK Lontoo: 5 kiinnostavinta artistia

 
 
 
 

Mistä AFROPUNKISSA on kyse ja kenen keikat siellä kannattaa katsastaa?

 

 

Ei-valkoisille suunnatusta turvallisesta tilastaan ja huikeista artisteistaan kuuluisa AFROPUNK tarjoaa kävijöilleen elämyksiä niin musiikin, ruuan, taiteen kuin ruskean yhteisöllisyyden parissa unohtamatta tietenkään muotia. Mukana raportoimassa vuoden 2017 Lontoon AFROPUNK-festivaalia tietenkin Ruskeat Tytöt.

 

Brooklynissä vuonna 2005 perustettu AFROPUNK ei ole tavanomainen kaupallinen festivaali, johon kuka tahansa meistä on tottunut. Alkuperäisen kipinän festivaalille antoi Yhdysvaltojen afrikkalaisamerikkalaisten punk-skeneä käsittelevä dokumentti AfroPunk.: The Rock ’n’ Roll N****r Experience, jonka ohjaaja James Spooner oli yksi tapahtuman alkuperäisistä pääjärjestäjistä. AFROPUNK-festivaalin perustaminen lähti Spoonerin ajatuksesta luoda punk-musiikkia kuunteleville afrikkalaisamerikkalaisille turvallinen tila, jossa he pystyivät kokoontumaan ja nauttimaan punkista ja rockista ilman syrjintää. Festivaalin mottoina kulkevat: ei seksismiä, ei rasismia, ei homofobiaa, ei transfobiaa, ei vihaa.

 

Nykyään AFROPUNKISSA kuullaan punkia laajempi kirjo genrejä. Esimerkiksi Brooklynissä järjestettävän tapahtuman lavalla on nähty muun muassa supertähdet Lenny Kravitz, Lauryn Hill ja Kelis. Tapahtuma suosii pitkälti afrikkalaistaustaisia esiintyjiä, mutta on nostanut lavoilleen myös muita etnisiin vähemmistöihin kuuluvia lahjakkuuksia. Viime vuonna järjestäjät joutuivat ikävään välikäteen, kun jo buukattu M.I.A. jouduttiin siirtämään pois pääesiintyjän pallilta. Srilankalais-brittiläinen artisti oli kommentoinut kiistanalaisesti Black Lives Matter -liikettä, mitä tapahtuman järjestäjät eivät voineet painaa villaisella.  

 

Alun perin Brooklynissä järjestetty tapahtuma on levittäytynyt muihin osavaltioihin ja Eurooppaan. Festivaalia on järjestetty vuodesta 2015 lähtien vuosittain myös Atlantassa, Pariisissa, Lontoossa. Tänä vuonna AFROPUNK järjestetään ensimmäistä kertaa myös Etelä-Afrikan Johannesburgissa.  

 

Tämän vuoden Lontoon AFROPUNK-festivaali tuo lavoilleen artisteja genreihin katsomatta. Tapahtumaviikonloppuun mahtuu niin hiphopia, soulia, elektronista popia kuin rokkia. Ruskeat Tytöt valikoi artistikattauksesta viisi keikkaa, joita ei kannata jättää väliin:

 

 

1. Little Simz

Nuori lontoolainen Simbiatu Ajikawo, tuttavallisemmin Little Simz, on tehnyt vaikutuksen musiikillaan ja presenssillään jopa isoihin rap-nimiin kuten Kendrick Lamariin ja Jay Z:hin. Little Simzin hitteihin kuuluvat kappaleet kuten ”Wings” ja ”Picture Perfect”, jotka ovat keränneet yli miljoona Spotify-kuuntelukertaa. Hänestä onkin povattu tulevaisuuden isoa nimeä. 23-vuotiaan Aijkawon viime vuonna ilmestynyt albumi Stillness in Wonderland on viittaus toisenlaiseen Liisaan ja Ihmemaahan, kun Little Simz purkaa tuntojaan rakkaudesta ja kasvusta albumille.

 

2. NAO

Sielukas, lahjakas ja nöyrä NAO yhdistelee musiikissaan soulia, elektroa ja R&B:tä. Paremman termin puutteessa NAO itse kuvailee musiikkiaan ’wonky funkiksi’, sillä hän ei halua nivoutua neo soul -genren alle. Artisti ammentaa 90-luvun musiikista ja pop-kulttuurista, ja viime vuonna julkaistu ensimmäinen pitkäsoitto For All We Know nousi nopeasti Amerikassa Billboard 200 -soittolistan kolmanneksi.

 

3. Petit Noir

Yannick Ilunga, eli belgialaiskongolainen indie rockia ja alternatiivista R&B:tä tuottava Petit Noir tunnetaan muun muassa kappaleistaan ”Chess” sekä ”Noirse”, joista jälkimmäinen päätyi Solange Knowlesin keräämälle Saint Heron-levylle vuonna 2013. Petit Noir julkaisi oman esikoisalbuminsa La vie est belle / Life Is Beautiful vuonna 2015. Albumi on tasapainoinen sekoitus taiteellista popia, post-punkia ja indie rockia sopivalla twistillä. Ensikertalaisenkin on helppo päästä tunnelmaan jo ensimmäisen kappaleen jälkeen.

 

4.Cosmo Pyke

Lontoon lupaus maailmalle, nimittäin sitä Cosmo Pyke on. Raikas tuulahdus vahvaa laulua ja melodista kitaraa, jotka tuovat mieleen kesäiset sunnuntait. Cosmo Pyke saa auringon paistamaan jopa harmaimpina päivinä bluesilla, jazzilla ja soulillaan. Vasta 18-vuotias Pyke tietää miten luoda mukavan letkeä tunnelma ja saada yleisö rentoutumaan. Viime helmikuussa ensimmäisen EP:nsä julkaissutta Pykeä fanittaa muun muassa Craig David.

 

5. Nadia Rose

Tammikuussa ensimmäisen EP:sä julkaissut Nadia Rose on lontoolainen räppäri, joka on jo ensimmäisillä julkaisuillaan vakuuttanut kuulijansa. Highly Flammable sisältää muun muassa listahitit ”Skwod” ja ”Tight Up”, jotka aiheuttavat välittömän pään nyökkäilyn. Sanomalehti The Guardian on povannut Rosesta ja hänen serkustaan Stormzystä uuden ajan MC:itä.

 

 

AFROPUNK Lontoo järjestetään 22.-23.7. The Printworksissa. Ruskeat Tytöt on paikan päällä seuraamassa viikonlopun tapahtumia, voit seurata meitä Facebookissa ja Instagramissa.

 

 

Teksti: Monica Gathuo
Kuvat: Driely S.

 

 

Lue myös nämä: 

 

"Minä haluan olla pyhä!"

Amerikkalaisen performanssitaiteilija Alok Vaid-Menonin mielestä on ihmisoikeus tuntea historiamme, joka on queerimpi kuin moni meistä arvaakaan.

Read More

Utopia

 
 
 
 

The fascists are coming.
We meet and then say,
"Ay! The fascists are coming!"
And the others say, "Oh fuck!
We need to stop their march!"

"I can do that.
I feel safe and good doing this."

"I can form a solidarity group.
If someone feels unsafe
In this city, the can come
To my place."

"I have faced Nazis before and
I feel safe at the frontlines of
This blockade."

The whole group says,
"Of course we'll stop them.
This is what feminism,
Socialism,
And antiracism is about.
Duh!
There is no doubt that fascism is bad
And that we should show resistance."

~~~~~

There's been a problem between youths from different schools. Two youths are talking.

"This dude was hurting me. I don't understand how one could do that. What should I do?"
"Have you talked to someone you trust who has influence over them?"
"Yeah. They told me I have rights and how I can protect myself. What should I do about this person that hurt me?"
"What do you wanna do?"
"Nothing. They told me they'll file a report and tomorrow I'll see a councelor coz I'm a valuable member of society."

I read my diary the other day.
It took me back to when I was
Still hurting.
Do you remember when we were
Always prepared
In our bodies
In our souls
In our minds
To defend and protect
What is rightfully ours?
It feels like so long ago
And yet, I can still feel it
Aching like an old wound.

I remember dreaming about
The day when I would feel
Whole and safe
And the tension in my neck
Would give way to
Blissful calm. Peace and relaxation.

Now, I see my children.
They have what I hoped for them.
We decolonized and built our
Utopia.

 

 

Maija Baijukya

Danielle Lindholm

Begard Reza

Emilia Mirani

222222.jpg
 

Traaginen mulatti

 
 
 
 
1111.jpg

Sydänpuuni kärvistelee ravintolan eteisessä päällysvaatteet päällä

Pystyyn kuollut

Hengityshöyry ei maalaa tuulikaapin lasia

 

Porttikielto

Ei oleskelulupaa

Ulos!

 

Häpeä harjaa rakenneviat uhmaksi

Teroittaa rakennekynnet ja pulleat pakarat

 

Miksen ole suorasyinen ja litteä?

 

Asetan lonkeroni huulilleni

Juureni Eerikinkadun asfalttimultaan

 

Öljyinen kiviseos ei sammuta janoa

 

Imen minkä voin jottei huokoinen ydinpuuni paljastuisi

Matelevan auton ikkuna rullautuu vaativasti eteeni

Imen minkä voin

 

Ajatukseni hidastuu neuvostoaikaiseksi valuuttakaupan pihkakoruksi

Teeskentelen koheesiota

Saan siitä maksun

 

Nälkäpuu

 

Traaginen mulatti

The tragic mulatto

 

Aamupihkan tahmaamat ajatukset,

hitaat kaarnaveneet,

valuvat kuparirunkoni virrassa

Arpiset karikot antavat haastetta

 

Eilisen yön koheesiomme lähti sanomatta nimeä

Minusta haihtuu enemmän kuin ilmajuureni ehtivät imeä

Tohelot!

Taxfreen halpislonkerot

Ne jäivät tullissa kiinni,

laittomat juuret

 

Kotipermanenttinaisen kumihanska tunkeutuu peräsuoleeni

Oksennan kadottamani narikkalapun

 

Kamala jano

Atooppisen ritisevät lehteni eivät kelpaa kalankääreiksi

Ei maata missä sammuttaa parittoman toiveet

Ekseemani eroosio syö purjekankaat

kellun keskellä ei mitään

Maadun maattomana

Horisontti nuolee aavikkomeren viimeistä kokaiiniviivaa

 

Papukaija nauraa

Ei enkelipöly ole mustaa

Maata ei ole näkyvissä

 

Traaginen mulatti

The tragic mulatto

 

Hevosen ja aasin lööppiliitto

Isäntien ja orjien orgiat

Krapulainen muuli

Hirveä morkkis

Paninko hirveäkin?

 

Sarvipää kyhnytti mantoani illan viimeisellä hitaalla

Halusi koskea tukkaani

raaputtaa nilaani

Pihkatiehyeeni antoivat mitä oli tarjolla

 

The tragic mulatto

 

 

Kaisla Löyttyjärvi

222222.jpg
 

Ghost love

 
 
 
 

I take you off

My skin

Like petals

Down with the bathwater.

You take me off

Like sheet music

Dripping off

A piano

In a noisy room

You feel

Its tune. 

My love we are not

A color

Or a Watergate

Or a lose balloon

We are the world

In a teacup

Balanced on the moon.

 

 

Tania Nathan

222222.jpg
 

Häpeä 

 
 
 
 

jätit minut yksin häpeän kanssa

ja minun piti olla se joka sekosi

tätä en voi koskaan

antaa anteeksi

 

 

Vy Tram

 

 
 
 
 

Mun sisällä on huone

 

Siellä on yksi iso ikkuna, josta virtaa sisään valkokultaista päivänvaloa

Pellavaiset, valkoiset verhot heijaa ilmavirrassa

vaikka ikkuna on kiinni.

 

Mä istun lattialla valolaikussa,

ja mulla on kauniit,

levolliset, harmaat vaatteet päällä,

vaikka samalla olenkin aina alasti.

 

En levottoman, kiihkeän alasti,

en orpo,

en eksynyt,

en kylmissäni ja häpäisty.

En ole alaston, vaan alasti.

 

Halaan polviani

painan pääni niitä vasten

ja valkokultainen valo silittelee kiharoitani.

 

Mun sisällä on tyhjä huone,

ja siellä soi Antti Tuisku,

koska en voi paeta omaa saastunutta huumorintajuani.

Mulla on harmaat ja levolliset vaatteet,

ja olen siinä uneliaassa, mukavassa tilassa, jossa tunnen läsnäolon ilman kanssakäymistä.

 

Mun sisällä on huone,

ja sen ikkunaan on ripustettu verhojen sijasta lakanat

ja ne heijaa itsekseen vaikka ikkuna on kiinni.

Ne tuoksuu pesuaineelta

Ja mä tiedän, että vaikka et sitä tarkoita,

sä et enää koskaan tule kylään.

 

Mun sisällä on huone

ja siellä 

kaikuu

kaikuu

kaikuu

 

 

Laura Eklund Nhaga

 

Oodi Aito G:lle

 
 
 
 
1111.jpg

 

Olen mamusentrinen, ja mulle on siihen syytä.

Aito G skene tuo mamutaustaista kriittisyyttä.

Ei imitointia.

Aitoa representaatioita.

Ironia, ja kehoon kaiverrettu henkilökohtainen sorrontarina tekevät tästä skenestä uskottavampana.

Polo-paita-Myyrmäki.

Luokkataistelu, rasismi ja hooditappelu.

Ne jälleen-paikantaa rap-musiikin

(Rata-tata-ta se jälleen-paikantaa rap-musiikin taustareittejä).

Löysiä biittejä, mutt tarkkatahtoisia lyhyitä baareja.

Bilen ääni rikkoo symmetrisiä sfäärejä.

Pysähdy hetki ja mieti retki: Atlantin yli Rapin flow seilaa (edestakas).

Teidän uinti jatkaa.

Pelastusliivi.

Yli Välimeri (sekas).

Veli Da Costa.

Sun tyyli on nasta.

Muista, ett sun riimin puhekuviot ja puhekaavat ovat luonteenomaisia.

"The language has been always used to control us".

S-kaks, Ope tämän kielin kehitys et voi pysäytä.

Täss musiikiss kielioppihakkarointia ei voi rajoittaa.

Pastori Agricolan malli.

Lainasanoja ja lainakirjaimia salli.

Rajat auki ra ta ta tarajat auki ra ta ta ta.

Se on meidän taktiikkaa.

Asenna mielikuvitukselle avointa maahanmuuttopolitiikkaa.

Ja jos joku sanoo: Oh mikä ihanan rikkaus.

Sano: olet halpa kohteliaisuuden tempaus.

Hän on pastori, ja sen temppeli on täynnä figureita.

Hullutyyli, muttei sentään fasistisesti minimalisoitua autiota.

Yksityiskohtia ja värikäs palava estetiikkaa.

Innovaatio joka sai aikaiseksi fisönääristä pan-afro kollabriaatio.

Tämä battle on vihdoin pystyssä.

Se on ollut pitkään odotuksessa.

Tämä on jatkama, sarjatapahtuma.

Abdulkarim, Hubara.

Sonya, Umayya.

Roza, Renaz.

Mutta teidän katuviisaus on soveltava intellektuaalisuus.

Niukkuus ajaa luovuus.

Teille jo on näkyvyys.

Olka hyvä ja laajentakaa teidän näkevyys.

 

 

Ahmed Al-Nawas

222222.jpg