Syyskuu on joka päivä

IMG_4911-1+kopio.jpg

Muoti, kauneus ja muut perinteisesti pinnalliset asiat eivät ole kenties koskaan olleet näin latautuneita, kontekstuaalisia kuin juuri nyt.

 

Sekä brittiläinen että amerikkalainen Vogue julkaisivat pari viikkoa sitten syyskuun numeroidensa kannet. Ensimmäisessä komeilee Rihanna chola-kulmineen ja jälkimmäisessä Beyoncé seuraavalle tasolle viedyin afroblooming-tyyleineen. Amerikkalaisen Harper's Bazaarin syyskuun kannessa puolestaan esiintyy Kanye West sekä hänen lapsensa North ja Saint.

 

Silti maissa, joissa poceja on ollut paljon ja kauan lukemattomista eri syistä, ollaan edelleen samojen kysymysten äärellä kuin Suomessa, mitä tulee median representaatioihin.

 

On kyse metodista. Metodi kuuluu valkoisuuden keinovalikoimaan ja on tuttuakin tutumpi niille, jotka koettavat käydä mitä tahansa  julkista keskustelua ruskeista ihmisistä. Metodilla on kätevä siirrellä maalitolppia aina kun puhutaan rasismista ja ruskeudesta/mustuudesta Suomen kontekstissa. Metodi on tietenkin argumentti siitä, että Ruskeat Tytöt ja muut poc-toimijat poimivat kritiikittä amerikkalaisia teorioita, keskusteluja ja memejä, ja tuovat ne tänne tajuamatta lainkaan, että pohjoiseurooppalainen historia ja konteksti on aivan toinen kuin afrikkalaisamerikkalainen. Että meillä ei oikeastaan ole rakenteellista rasismia, mitä purkaa, vaan meidän pitäisi keskittyä valkoisten ihmisten tietämättömyyden ja kokemattomuuden ymmärtämiseen.

 

Myös kritiikki median lähes yksinomaan valkoisia – ja muutenkin kapeita – representaatioita kohtaan nähdään turhana keskusteluna Suomen asiayhteydessä: meitä on ollut täällä vasta vähän aikaa, meitä on edelleen lukumääräisesti vähän. Eikä sillekään mahda mitään, ettei Suomesta löydy (vielä) juurikaan poc-kansikuvatyttöjä ja -valokuvaajia. Kyse ei ole, jälleen, rakenteista, vaan kronologiasta ja dna:sta.

 

Ehkä me todella olemme niin laiskoja suhteessa olemassaoloomme, ettemme viitsi miettiä miten asiat todella meille ovat. Tai ehkäpä ei olekaan kyse ongelmien suorasta, reflektoimattomasta kopioimisesta Suomeen. Ehkä käyttäessämme Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa esimerkkinä siitä, miten absurdin ahtaat median toimintaedellytykset ovat mitä tulee ei-valkoisuuteen, on kyse yksinkertaisesti siitä, että läntisessä maailmassa, riippumatta siitä kuinka suuri osa väestöstä on ruskeita ihmisiä, ei olla edistytty juuri mihinkään kauneusihanteiden ja niiden näyttämisen osalta.

 

Kuten tiedämme, Vogue-lehtien syyskuun numerot, etenkin amerikkalainen editio, ovat koko muotivuoden tärkein, paksuin ja myydyin julkaisu. Ne määrittelevät trendit, kauden tärkeimmät brändit sekä niiden sanansaattajat, ja ovat kenties kallein mainosalusta muotitaloille. Se, jolla on varaa näkyä syyskuun numerossa yhtä lailla kuin se, joka siihen tulee kuratoiduksi, voi heittää huolet hetkeksi pois. Menestys on taattu.

 

Rihanna on ensimmäinen musta nainen, joka on koskaan päässyt britti-Voguen syyskuun numeron kanteen. Lehti on ilmestynyt ensimmäisen maailmansodan ajoista saakka. Uskoakseni tästä historiallisesta hetkestä on vastuussa Edward Enninful, lehden historian ensimmäinen musta päätoimittaja, joka on onnistunut flippaamaan reilun vuoden aikana asetelman päälaelleen käyttämällä lähes yksinomaan poc-malleja ja sisällöntuottajia lehden jokaisessa numerossa.

 

Jenkki-Vogueita taas on ilmestynyt yli 1500 kappaletta siitä saakka kun se lanseerattiin vuonna 1892. 27 vuotta sen jälkeen kun orjasysteemi lakkautettiin, 126 vuotta sitten. Beyoncén kansi on ensimmäinen syyskuun numero, jonka kuvasi musta ihminen. Useiden lehti- ja nettihuhujen mukaan Beyoncé suostui kansikuvauksiin sillä ehdolla, että hän saa tuottaa sen omalla taiteellisella visiollaan, ja hän valitsi ikuistajakseen 23-vuotiaan Tyler Mitchellin, joka on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt valokuvata kampanjat Givenchylle ja Marc Jacobsille. Kuvatekstit ovat Beyoncén omaa käsialaa.

 

Voguen päätoimittaja Anna Wintour sekä muut lehden viestintäihmiset ovat kieltäytyneet kommentoimasta sitä, kuinka mittava vapaus Beyoncélle tosiasiassa annettiin toimia lehden taiteellisen linjan määrittäjänä ja todenneet, että konsepti oli kokonaan Voguen ja kustantajatalo Condé Nastin.

 

Yhtä lailla kuin kauniista kuvista ja hyvistä teksteistä, on kyse myös vallasta, omistajuudesta, tilan ottamisesta haltuun; sanalla sanoen politiikasta. Se on helppo todeta niin RT LIT AKATEMIAn journalistisessa opetuksessa kuin Yle Kioskille tuottamassamme Se Tyyli -lyhytdokumenttisarjassa.

 

Ruskeille ihmisille joka päivä on syyskuu.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kolumni, joka ilmestyy silloin kun hän ehtii sitä kirjoittaa.