Q&A: Elokuvantekijä Rosine Mbakam

“Joka kerta kun näen elokuvani koskettavan jotakuta, tunnen olevani kotona.”

01022019_marimur_rosine_mbakam_5.jpg

Rosine, toinen pitkä dokumenttielokuvasi Chez Jolie Coiffure nähtiin Helsingin Docpointissa nyt helmikuussa. Ensimmäisessäsi (Les deux visages d'une femme Bamiléké) kysyt äidiltäsi, mitä elokuva hänelle merkitsee. Hän vastaa sen olevan jotakin, mitä emme voi nähdä tai jotain, mikä on neniemme edessä. Mitä elokuva merkitsee sinulle?
Etsin sen merkitystä jatkuvasti. Asuessani Kamerunissa olin tottunut katsomaan amerikkalaisia tai aasialaisia elokuvia. Ne koskettivat, mutta niiden kautta välittynyt Afrikka ei ollut minun Afrikkani. On harvinaista nähdä elokuvia Afrikasta, joiden takana on afrikkalaisia tekijöitä. Haluan koskettaa elokuvillani ihmisiä ympäri maailmaa, aivan kuten elokuvat ovat koskettaneet minua. Mitä tulee elokuvan merkitykseen, se kiteytyy pala palalta jokaisessa elokuvassa, jonka kuvaan.


Miksi olet keskittynyt erityisesti dokumenttielokuviin?
Dokumentti on minulle luontaisempaa, se on elämää ja intiimiä. Fiktio on mielikuvitusta. Kävin elokuvakouluni Belgiassa missä huomasin, etten pidä tavasta, jolla fiktioelokuvia tehdään Euroopassa: isosti valtavan tiimin kera. Kirjoitan toki myös fiktiota, jatkuvasti ja päivittäin, mutta sen paperilta filmille saaminen vaatii isot rahat ja rohkeutta. Olen luonteeltani ujo, mikä asettaa omat haasteensa. Myös rahoituksen kerääminen afrikkalaisena ja naisena on osoittautunut erittäin vaikeaksi.


Afrikassa ei vielä oikein ymmärretä elokuvan voimaa ja ohjaajan potentiaalista valtaa. Tämän vuoksi tapahtuu paljon väärinkäytöksiä. Minä tahdon luoda elokuvillani tilan, jossa minä ja kuvattava voimme yhdessä jakaa tunteitamme ja kokemuksiamme, tasavertaisina. Tutkin mahdollisuuksia toteuttaa tapaani tehdä dokumenttielokuvia fiktioelokuvien kanssa.

 

Chez Jolie Coiffure sijoittuu Brysselin Matongeen, jota kutsutaan myös pikku-Afrikaksi. Olet katsonut niin Afrikkaa kuin Matongea linssisi kautta, mutta myös osallisen silmin. Kuinka käsittelet henkilökohtaisia teemoja?
Lähtökohtani viimeisimmässä elokuvassani oli halu selvittää sen päähenkilön Sabinen reitti sinne, missä hän nyt on, Brysselin afrikkalaiskortteli Matongessa sijaitsevassa kauneussalongissa.

 

Tulemme molemmat samalta alueelta Kamerunista, mutta taipaleemme Matongeen poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Kävin koulun ja yliopiston, Sabine matkasi jalan Eurooppaan vietettyään rankkaa, ihmisarvoa riistävää kotiapulaisen arkea Libanonissa. Miten ihmeessä päädyimme samaan kortteliin? Kysymys on perheestä ja valinnoista.

 

01022019_marimur_rosine_mbakam_11.jpg

Sabine avautuukin lopulta hyvin henkilökohtaisista asioista ja liikkuu luontevasti kameran edessä. Mikä on tekniikkasi elokuvantekijänä, kuinka saat kohteesi rentoutumaan?
Elokuvanteossa tärkein motiivini on päästä tarinan lähteille ja ratkaista kuinka me, ohjaaja ja kuvattava, pääsemme yhteisymmärrykseen. Henkilökemioiden kehittyminen vaatii myös aikaa. Tuntemattomassa ympäristössä on vain löydettävä oma paikkansa, ja odotettava.

 

Kuvasin Sabinen salongissa vuoden ajan. Alku oli verkkaista, Sabine oli sulkeutunut, eikä halunnut kertoa minulle tarinaansa virkavallan pelossa. Sovimme, että hän voisi puhua tilanteestaan kuvitellun henkilön kautta, minä vain esittäisin kysymyksiä. Puolen vuoden päästä hän alkoi kertoa tarinaansa itsenäisesti. Halusin näyttää elokuvassa suhteemme evoluution.

 

Elokuvan lopussa yksi Sabinen asiakkaista kysyy, josko hän olisi menossa kotiin. Vaikka Sabine oli asunut jo vuosia yrittäjänä Brysselissä, hänelle koti on edelleen Kamerunissa. Rosine, löysitkö sinä kodin Sabinen salongista?
Astuttuani salonkiin ensimmäistä kertaa, olin juuri menettänyt myös Brysselissä paperittomana oleskelleen siskoni. Vasta Sabinen salongissa tajusin, miltä tuntuu olla täysin yksin. Vaikka siskollani oli rakkauteni ja perheen luoma turva, hän eli jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa siitä, missä olisi huomenna.

 

Salongista löysin kodin. Ihmiset olivat aitoja, vitsailivat, puhuivat minulle tuttua kieltä. Ilman salonkia, ilman tätä elokuvaa, olisin masentunut. Joka kerta kun näen elokuvani koskettavan jotakuta, tunnen olevani kotona. Koti ei ole vain paikka, se voi olla tunne, se voi olla ihminen. Yhteiskuntajärjestelmämme vaatii, että koti tulisi osata määrittää konkreettiseksi paikaksi. Tämä vain jakaa ihmisiä. Kaikkialla voi tuntea olonsa kotoisaksi.

 

Ihminen hakeutuu luonnollisesti samanlaisten lähellä. New Yorkissa on Chinatown, Berliinissä pikku-Istanbul. Brysselissä värikkään pikku-Afrikka Matongen naapurissa on EU. Elokuvassa Chez Jolie Coiffure vedetäänkin selkeä raja valkoisten ja muiden välille. Mitä mieltä olet näistä eri väestöryhmien keskittymistä?

En ymmärrä, miksi pitää luoda kortteleita vain tietylle ihmisväestölle. Sabinen salonki sijaitsee yhdessä monista Brysselin galerioista, ostoskujista. Hän pohtikin, miksi juuri Matongen ostoskujalle tullaan vain ihmettelemään siellä toimivia ihmisiä. Muille ostoskujille mennään ostoksille.

 

Sabine jopa vertaa itseään eläimeen, jota muut tulevat eläintarhaan katsomaan. Lounaalle saapuneet, ikkunan takana pällistelevät toimistotyöntekijät todella katsovat salonkiin ihmetellen ja äimistellen. Kuvaat myös elokuvasi pelkästään salongin sisältä, kuin häkistä. Miksi halusit kehystää aiheen näin?

Vuonna 1958 Belgiassa pidettiin suuri maailmannäyttely, jossa ihmisiä tuotiin Afrikasta näytille. Elämme 2010-luvulla, ja mikään ei ole silti muuttunut. Lapsia kasvatetaan edelleen näihin samoihin kehyksiin. Meidän on kyseenalaistettava mallejamme ja käytöstapojamme.

 

Matonge luotiin alunperin sitä varten, että eri väestöt sekoittuisivat ja täten tutustuisivat muihin kulttuureihin. Siksi järkytyin niin suuresti siitä, mitä koin. Valkoiset belgialaiset kuvasivat aluetta päivittäin sitä eksotisoiden. Kertaakaan ei kukaan avannut salongin ovea, astunut sisään ja jakanut ajatuksiaan, aikaansa kanssamme. Se oli perverssiä. En voinut ymmärtää, kuinka Sabine kestää sitä päivittäin. Halusin perspektiivilläni näyttää, mitä Sabine ja moni muu käy läpi päivät pitkät.

 

01022019_marimur_rosine_mbakam_1.jpg

Yhdessä kohtauksessa Sabine puhuu asiakkaan kanssa Belgiaan jaettavista oleskeluluvista, joita sillä hetkellä annettiin anteliaimmin syyrialaisille. Sabine ei osoita empatiaa, vaan kysyy tuohtuneena “miksi ihmeessä syyrialaisille?” Näitkö salongissa paljonkin kapeakatseisuutta etnisten vähemmistöjen kesken?

Eräs valkoinen belgialainen mies tunnusti rakastavansa Sabinea. Sabine kertoi kuitenkin epäilevän tunnustuksen aitoutta. Hän ei pystynyt erottamaan tuota miestä niistä, jotka tulivat päivittäin myhäilemään hänen salonkinsa taakse. Sabinesta jokainen valkoinen mies katsoo häntä kuin eläintä. Kun on suljettuna jonnekin, mieli ei voi olla avoin.

 

Mikä olisi mielestäsi paras areena ihmisten kohtaamiselle, toisiinsa tutustumiselle?
Sabine kertoi minulle, kuinka hän ei tunne itseään tervetulleeksi monella alueella Brysselissä. Tämän kuultuani halusin ehdottomasti, että elokuvani Brysselin ensi-ilta tullaan toukokuussa näyttämään tällaisella alueella: valkoisten suosimassa, hieman porvarillisessa elokuvateatterissa. Haluan sinne kaikki ihmiset Matongen galeriesta näkemään, että eri väestöjen on mahdollista elää toistensa keskuudessa, ja silti sovussa.

 

Ensimmäinen pitkä elokuvasi käsitteli omaa äitiäsi, uusin Sabinen, ja samalla monen muun tarinaa. Mikä sinua insipiroi tulevissa projekteissasi?
Perhe, valinnat ja kohtalo. Haluan kyseenalaistaa afrikkalaisen käsityksen perheestä ja vanhempien vastuusta, elämäntapamme. Haluan valottaa sitä, kuinka voimme kasvattaa, mutta myös tuhota toisiamme. Moni afrikkalainen pakenee Eurooppaan ei vain taloudellisista syistä, vaan monesti myös perheen sisäisten ongelmien vuoksi. Tähän törmäsin useasti Sabinen salongissa.

 

Seuraava elokuvani on muotokuva nuoresta kamerunilaisesta tytöstä, jonka äiti kuolee ja jonka isä hylkää hänet tytön ollessa hyvin nuori. Tämän seurauksena tyttö ryhtyy prostituoiduksi 12-vuotiaana.

 

Toinen projektini liittyy kysymykseen siitä, miksi me kuvaamme mustaa ihoa valkoiselle iholle tarkoitetulla linssillä.

 

 

 

Teksti: Arda Yildirim

Kuvat: Mari Mur / DocPoint

FilmCaroline SuinnerQ & A