Pääkirjoitus: Kaikilla medioilla ei ole etuoikeutta kuvitella olevansa poliittisesti sitoutumattomia

Medioiden poliittisessa sitoutumattomuudessa on yksi ongelma. Sellaista ei ole olemassa. Ja vaikka olisikin, kaikilla medioilla ei olisi sellaiseen varaa.

PK_Hubara.jpg

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että yksi tärkeimmistä laatumittareista medioille (ja myös esimerkiksi suurimmille järjestöille) on se, että ne ovat poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattomia. Taustalla on jalo ajatus: sanoa eksplisiittisesti, ettei mikään arvo tai aate, ja sitä kautta ihminen, ole toista parempi – ja erityisesti, että niitä ei pelkästään pyritä vaan myös kyetään tarkastelemaan objektiivisesti ja neutraalisti jonkinlaisen totuuden, konsensuksen ja faktatiedon  löytämiseksi.


Sitoutumattomuudessa vain on se ongelma, ettei se ole mahdollista, koska mitään sitoutumattomuutta ja neutraaliutta ei ole olemassa. Sitoutumattomuus ei ole kaikille tarjolla oleva valinta pysyä objektiivisena ja etäällä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ei, vaan se on etuoikeus, joka syntyy siitä, että henkilöllä, medialla, instituutiolla tai niin edelleen on niin normatiivinen asema, että kulloinkin keskustelussa olevat “sitoutumattomat” arvot itse asiassa edustavat juuri kyseistä organisaatiota ja sen eturyhmää ja pönkittävät sen asemaa. On helppo olla “sitoutumaton”, kun ei joudu pohtimaan tasa-arvoa haavoittuvaisesta intersektiosta käsin.


Suomessa journalismi on nähdäkseni oppiaineen länsikeskeisyyden sekä median tekijöiden homogeenisuuden ja valkoisuuden tabu-luonteen vuoksi täysin lapsenkengissä sitoutumattomuuden kysymyksen suhteen. Meillä ei osata ajatella alkuunkaan, että media voi olla samaan aikaan sekä vallan vahtikoira että vallan kivijalka, joka aihe-, henkilö- ja näkökulmavalinnoillaan pönkittää “sitoutumattomaksi” miellettyjä, mutta itse asiassa normatiivisuudessaan täysin puoluueellisia valta-asemia.


Myös me, Ruskeat Tytöt Media, kerromme olevamme poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattoman järjestön alla toimiva media. Toimimme toki intersektionaalisen feminismin teoreettisessa viitekehyksessä, millä on tietty aatteellinen arvo.


Ensi kuussa Suomessa pidetään eduskuntavaalit. Medioissa on jo aikamoinen pöhinä käynnissä. Näitä keskusteluja seuratessa minulle on päätoimittajana käynyt selväksi, ettei luotsaamallani medialla olisi varaa tai mahdollisuutta sitoutumattomuuteen, vaikka sellainen olisi olemassa.


Tilastokeskuksen mukaan “vuonna 2017 Suomen väestöstä ulkomaalaistaustaisia oli 384 123 eli 7 prosenttia. Selvästi koko maan keskiarvoa enemmän ulkomaalaistaustaisia asui Ahvenanmaalla, 14,5 prosenttia, ja Uudellamaalla, 13 prosenttia. Ulkomaalaistaustaisista yli puolet asui Uudellamaalla”.


Suomessa ei tilastoida ihmisiä etnisyyden mukaan, joten on tärkeää avata määritelmä: “Sen mukaan suomalaistaustaisia ovat kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Ulkomaalaistaustaisia ovat ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla”.  Nykyisen eduskunnan poc-kansanedustajista Jani Toivola (vihr.), Sari Essayah (kd.) ja Ben Zyskowicz (kok.) ovat siis suomalaistaustaisia ja Ozan Yanar (vihr.) ulkomaalaistaustainen. (Nasima Razmyar (sdp.) luopui kansanedustajuudesta kesken kauden siirtyessaan Helsingin kaupungin apulaispormestariksi.)


Suomessa on kolmetoista vaalipiiriä, joista kustakin valitaan se määrä kansanedustajia, jonka vaalipiirissä asuvien Suomen kansalaisten lukumäärä osoittaa. Lisäksi Ahvenanmaalta valitaan aina yksi kansanedustaja. Eduskuntaan valitaan kaksisataa kansanedustajaa. Laskelmani mukaan seitsemän prosenttia (eli ulkomaalaistaustaisten määrä väestöstä) tarkoittaisi neljäätoista kansanedustajaa. Oletettavasti muutama kymmenen tuhatta tästä väestönosasta on alaikäisiä eikä heillä ole äänioikeutta, sillä tiedämme, että maahanmuuttajien ikärakenne on nuorempi kuin syntyperäisten suomalaisten. Lisäksi joukossa on ihmisiä, joilla ei ole Suomen kansalaisuutta eikä siten äänioikeutta eduskuntavaaleissa, ja ihmisiä, jotka ovat valkoisia ulkomaalaistaustaisia. Toisaalta Suomessa on koko ajan enenevissä määrin ruskeita ihmisiä, jotka ovat syntyperäisiä suomalaisia. Heitäkin edustamaan tarvittaisiin aivan takuuvarmasti enemmän kuin kolme kansanedustajaa kerrallaan.

Meillä ei ole varaa sitoutumattomuuteen, kun kirjoitamme esimerkiksi eduskuntavaaleista. Meidän on toimittava päinvastoin kun on totuttu, ja seisottava ruskeiden kansanedustajaehdokkaiden takana ja tuettava heidän matkaansa edustuksellisen demokratian piiriin kaikin keinoin.


Vaikka seitsemän prosentin luku laskisikin vähän näiden arvioiden nimissä – mitä tohdin epäillä – on silti selvää, että tähänastinen poc-edustus on ollut aivan liian vähäinen suhteessa väestöön. On myös täysin kohtuutonta ajatella, että pari kolme kansanedustajaa kerrallaan – joilla on ilman muuta tehtävänään paljon muutakin kuin ruskeiden ihmisten edustaminen – ottaisivat vastuun näistä kysymyksistä yhteiskunnassa, joka ei tunnista ja tunnusta lähes lainkaan niin sanotun rodun kysymyksiä ja vaikutuksia.


Kaiken tämän vuoksi meillä ei ole varaa sitoutumattomuuteen, kun kirjoitamme esimerkiksi eduskuntavaaleista. Meidän on toimittava päinvastoin kun on totuttu, ja seisottava ruskeiden kansanedustajaehdokkaiden takana ja tuettava heidän matkaansa edustuksellisen demokratian piiriin kaikin keinoin.


Toki representaation lisäksi myös puolueilla on väliä. Etnisyys ei tietenkään kerro mitään siitä, millaisia arvoja henkilö ajaa ja miten hän toimii osana puoluettaan. Mutta, mietitäänpä tätä samaa kysymystä esimerkiksi naisnäkökulmasta. Noin puolet väestöstämme on aina ollut naisia, mutta edes 40 prosentin raja naisista eduskunnassa meni rikki vasta vuonna 2007. Meillä on ollut vain kaksi naispääministeriä ja yksi naispresidentti. Se ei edusta väestömme rakennetta millään tavalla, eikä ole kyse myöskään siitä, etteivätkö naiset olisi halukkaita tai kyvykkäitä olemaan mukana politiikassa. On kyse vuosisataisista, patriarkaalisista rakenteista, joissa valta kuuluu valkoisille miehille.


Muutos ei ole mahdoton. Vaikka itse eduskunnan koostumus on ja sen pitääkin pysyä kansalaisten käsissä, tulee mieleen Kanadan pääministeri Justin Trudeaun nykyinen hallitus, jossa puolet ministereistä on naisia, joista osa kuuluu etnisiin vähemmistöihin ja alkuperäiskansoihin. Sen sijaan että hän olisi luikahtanut sitoutumattomuuden taakse “paras mies voittakoon” -asenteella,  hän nimesi rakenteellisen ongelman ja lähti purkamaan sitä aktiivisesti.


Näin hän lausui vuonna 2015: “On tärkeää seistä edessänne tänään ja esitellä Kanadan hallitus, joka näyttää Kanadalta.”


Haluatko nähdä Suomen eduskunnan, joka näyttää Suomelta? Haluatko nähdä itsesi edustettuna Suomen ylimmässä lainsäätäjässä? Haluatko nähdä vallan kahvassa muitakin kuin valkoisia miehiä? Haluatko nähdä Suomen eduskunnassa esimerkiksi ihmisiä jotka ovat nuoria, naisia, tummaihoisia mustia ihmisiä? Tässä lista vuoden 2019 eduskuntavaalien ruskeista kansanedustajaehdokkaista, ole hyvä (lähde; listalta saattaa puuttua henkilöitä, tämä on päätoimittajan arvioon perustuva lista). Suomen ainoana ruskeana päätoimittajana minulla ei ole mahdollisuutta olla sitoutumaton ja tekemättä tätä listaa ja todeta ääneen, millä puolueella on moninaisin ehdokaslista:


Vasemmisto:
Paul Abbey, Zahra Abdulla, Amro El-khatib, Galia Suarez Katainen, Liban Sheikh, Suldaan Said Ahmed, Chau Nguyen, Ajak Majok, Said Moradi, Albana Mustafi
(10 ehdokasta).


Vihreät:
Fatim Diarra,
Ozan Yanar, Bella Forsgrén, Pekka Aikio, Latekoe Lawson Hellu, Merve Caglayan, Paco Diop, Faisa Egge, Eva Tawasoli (yhdeksän ehdokasta).


SDP:
Faysal Abdi, Jacqueline A. Aguilera Velásquez, Hussein al-Taee, Habiba Ali, Abdirahim Husu Hussein, Veronica Kalhori (kuusi ehdokasta).


Keskusta:
Vahideh Fana, Alas Ali, Pigga Keskitalo, Nejdet Karadag, Anil Rampal
(viisi ehdokasta).


Kokoomus:
Daniel Rahman,
Ben Zyskowicz, Binga Tupamäki, Emin Karaca, Ding Ma (viisi ehdokasta).


RKP:
Sammol Lukkari, Ramieza Mahdi, Aleksandr Kliucharev-Foy (kolme ehdokasta)


Kristillisdemokraatit:
Elie El-Khouri
, Sari Essayah (kaksi ehdokasta).


Sininen tulevaisuus:
Svetlana Miettinen, Natalia Montonen
(kaksi ehdokasta).


Feministinen puolue:
Elina Sagne-Ollikainen, Ami Kaur-Singh
(kaksi ehdokasta).


Seitsemän tähden liike:
Yakup Yilmaz, Ugur Yildiz
(kaksi ehdokasta).


Suomen Kommunistinen Puolue:
Tiago Queimada e Silva, Hossein Najafi
(kaksi ehdokasta).


Eläinoikeuspuolue:
Asanti Owusu
(yksi ehdokas).


Piraattipuolue:
Maija Li
Raudaskoski (yksi ehdokas).


(Perussuomalaisilla, itsenäisyyspuolueella, Suomen kansa ensin -puolueella, kansalaispuolueella ja kommunistisella työväenpuolueella ei ole yhtään ruskeaa ehdokasta.)



Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kolumni, joka ilmestyy silloin kun hän ehtii sitä kirjoittaa.