93:stä loputtomiin

 
IMG_4911-1 kopio.jpg

Yhdeksän kuukautta. Saman verran kuin vauva kasvaa äitinsä kohdussa on Ruskeat Tytöt -media ollut olemassa. Valehtelisin jos väittäisin, että kuukaudet viime maaliskuusta tähän hetkeen ovat olleet helppoja. Olen synnyttänyt ihmisen maailmaan, ja se oli lastenleikkiä tähän verrattuna.

 

Aloitimme median suunnittelun loppukesästä 2016 kolmen hengen porukalla; messenger-ryhmään kuuluivat nykyinen AD:mme Caroline Suinner, vaatesuunnittelijamme Ervin Latimer ja minä. Budjettimme koko medialle oli alle 5000 euroa, summa, jonka olin onnistunut säästämään yksinhuoltajana edellisten kolmen vuoden aikana.

 

Tärkein pääomamme olivat hyvät verkostot. Pian puskaradio alkoi soida ja mukaan tuli ihmisiä niin Suomesta, Lontoosta kuin New Yorkista. Pari-kolmekymppisiä ruskeita suomalaisia – toimittajia, valokuvaajia, stylistejä, hius- ja meikkitaiteilijoita, taidekuraattoreita, graafikoita tai alanvaihdosta kiinnostuneita muita asiantuntijoita – joilla ei ollut koskaan aiemmin ollut foorumia jolla toteuttaa omia ambitioitaan omalla äidinkielellään, oman kotimaansa kontekstiin ajateltuna. Muutamissa viikoissa meitä oli kolmisenkymmentä, olimme kymmenkertaistaneet tekijäresurssimme. Saimme oman toimituspäällikön, Mona Eidin.

 

Töitä on ollut niin paljon, että tämä vuosi on mennyt täysin sumussa. En muista ensimmäisestä avustajatapaamisestamme muuta kuin sen että se pidettiin jätkäsaarelaisessa makasiinissa ja tarjolla oli karjalanpiirakoita ja Suomen lippu -käärepaperilla päällystettyjä suklaakonvehteja. Sen tiedän, että jokainen Ruskeiden Tyttöjen tekijä on valvonut öitä ja laittanut itsensä likoon henkisesti, taloudellisesti ja fyysisestikin siinä määrin, etten päätoimittajana tule koskaan pystymään maksamaan panosta takaisin, vaikka kasvaisimme kuinka.

 

Ilman näitä ihmisiä, jotka ovat väsymättä ja valittamatta täyttäneet Rakenteet- , Sielu- ja Representaatiot-osiomme tinkimättömästi ja radikaalisti ruskeita ihmisiä normalisoivilla ja heidät toiseudesta keskiöön nostavilla jutuilla, kuvilla ja näkökulmilla maassa ja ajassa, joka kategorisesti kieltäytyy näkemästä valkoisuutta ja rakenteellista rasismia, ei olisi mitään. Loputon kiitos Rebekka, Carmen, Meriam, Jasmina, Aurora, Efe, Monica, Mona, Keiku, Jussi, Ervin, Caroline, Diana, Uwa, Victoria, Sonia, Maija, Wisam, Zipora, Meri, Eni, Mirna, Akunna, Ousman, Vy, Nayab, Kyösti, Janina, Maryan, Liban, Susani, Meron, Priscilla, Kaisla, Danielle, Begard, Emilia, Tania, Laura, AhmedSophia, Renaz, Ndéla ja Noora. Te ette ole pelkästään mittaamattoman arvokkaita ja lahjakkaita sisällöntuottajia, vaan te olette olleet rakentamassa aivan uudenlaista, intersektionaalista työkulttuuria Suomeen. Kiitos siitä, ja kiitos kärsivällisyydestänne kaiken uuden, odottamattoman ja minun henkilökohtaisen riittämättömyyteni ja osaamattomuuteni edessä.

 

Yhdeksänkymmentä kolme. Niin monta juttua te olette tehneet Ruskeille Tytöille sen jälkeen kun lanseerasimme tämän vuoden maaliskuussa Suomen historian ensimmäisen meiltä meille -median, joka on kokonaan ruskeiden ihmisten omistama, pyörittämä ja meille ensisijaisesti tarkoitettu. Tekstiä, kuvaa, videota, ääntä ja somea.

 

Kiitos Museum of Impossible Formsille katon tarjoamisesta päämme päälle. Kiitos myös Koneen säätiölle, joka myönsi meille reilun 20000 euron apurahan, jolla saimme täydellisen työrauhan ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi. Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille ja mainostajille sekä kaikille niille moninaisille tahoille, jotka ovat ostaneet meiltä koulutusta ja asiantuntijuutta esimerkiksi median representaatioihin liittyvissä asioissa RT Konsult -palvelumme  kautta. Te ette ole pelkästään pitäneet meitä kiinni leivässä, vaan te olette osallistuneet tärkeään muutostyöhön suomalaisessa yhteiskunnassa – olette olleet osaltanne tekemässä ruskeita ihmisiä näkyviksi ja tasaveroisiksi toimijoiksi journalismin ja julkisen keskustelun kentillä. Sanalla sanoen, olette toimineet esimerkkeinä hyvästä liittolaisuudesta.

 

Ja ennen kaikkea: kiitos sinulle, lukijamme. Kiitos sinulle, ruskea tyttö, joka luet, samastut, tykkäät, jaat. Kiitos sinulle, ruskea tyttö, joka olet tämän vuoden puolella tullut vetämään kadulla hihasta, esittäytynyt, kiittänyt, halannut, toivottanut voimia. Sinä, joka olet laittanut sähköpostia ja dm:ää. Me muistamme teistä jokaisen, ja ajattelemme teistä jokaista joka päivä kun kirjoitamme, kuvaamme, suunnittelemme, leiskaamme. Te ette ole vain lukijoitamme, vaan te olette siskoja, te olette meidän ankkurimme diasporassa, meidän lääkkeemme historian haamukipuun.

 

Kiitos kaikille ruskeiden ihmisten valkoisille ystäville, äideille, isille, kummeille ja mummeille, jotka luette meitä ymmärtääksenne paremmin sitä todellisuutta, jossa me joudumme liikkumaan ja muuttaaksenne sitä seuraavaa sukupolvea varten. Ja kiitos kaikille valkoisille ihmisille, jotka luette Ruskeita Tyttöjä siksi, että se vain sattuu olemaan kiinnostava, laadukas, universaalisti samastuttava kulttuurimedia. Te ette ole vain lukijoitamme, te olette rakkaita ystäviämme.

 

Tästä on hyvä jatkaa. Tärkein avauksemme on ensi vuoden aikana avattava RT LIT AKATEMIA –kirjoittajakoulu, jossa nuoret ruskeat tytöt pääsevät sukeltamaan luovaan ja journalistiseen kirjoittamiseen niin omien tekijöidemme kuin muiden alan asiantuntijoiden opetuksessa, turvallisessa tilassa. Lisäksi kehitämme ensi vuonna eteenpäin niin koulutuspalvelujamme kuin kaupallisia mahdollisuuksiamme. Jatkamme median pyörittämistä samalla frekvenssillä kuin tänäkin vuonna siitä huolimatta ettei sen jatkorahoituksesta toistaiseksi ole tietoa. 93:stä loputtomiin.

 

On meidän tehtävämme
myös muistuttaa,
että Helsingin Sanomat
ei käyttäisi artikkelissaan sanaparia "ruskeat tytöt"
ilman meitä.

 

Tästä on hyvä jatkaa, sillä työtä on vielä paljon tehtävänä. Ensinnäkin, Suomessa puhutaan mieluummin alpakoista – niin suloisia kuin ne ovatkin – sen sijaan että puhuttaisiin itse asiasta, eli meistä ja meidän ihmisoikeuksistamme alati kasvavan, hallituksen ja viranomaisen hyväksymän äärioikeistolaisen liikehdinnän edessä.

 

Toiseksi, Suomi on osoittautunut EU:n perusoikeusvirasto FRA:n tutkimuksessa yhdeksi Euroopan syrjivimmistä maista, etenkin afrodiasporaan kuuluvalle väestöllemme. Tämä tuskin on uutta tietoa kenellekään ruskealle ihmisille, mustalle tai ei-mustalle, mutta sitäkin tärkeämpi avaus maassamme, jossa ei kerätä etnisyystilastoja eikä sitä kautta olla perillä kaikista niistä rakenteista ja tilanteista, joissa syrjintää tapahtuu – eikä niistä ryhmistä, jotka tilastoissa näkyvät syntyperäisinä suomalaisina, mutta joihin syrjintä rodullistamisen prosessin kautta kohdistuu.

 

Sama koskee niin sanotun rodun ja sukupuolen, seksismin ja rasismin risteystä. Suomeen on vihdoinkin rantautunut #metoo- eli #memyös-  tai #dammenbrister-kampanja, joka vaatii loppua seksuaaliselle häirinnälle, ahdistelulle ja väkivallalle. Hyvä niin. Mutta, kuten yhdysvaltalaisen alkuperäiskampanjan kohdalla, myös Suomessa on pyyhitty kokonaan pois sen alkuperäinen tarkoitus ja käynnistäjä. Me too -kampanjan perusti vuosikymmen sitten, ennen hastägien keksimistä, afrikkalaisamerikkalainen aktivistinainen Tarana Burke, joka halusi tehdä näkyväksi nimenomaan ei-valkoisten naisten kokemuksia seksuaalisesta  väkivallasta. Matkan varrella tämä tosiasia on jäänyt, kuten usein tapahtuu, kokonaan mainitsematta, koska myös valkoiset naiset ovat vastuussa niistä asioista joita heidän ei-valkoiset kanssasisarensa kokevat patriarkaatissa. On meidän tehtävämme lausua ääneen niiden nimet, joiden nimet usein vaietaan, ja muistuttaa, että seksuaalinen väkivalta kietoutuu kohdallamme usein puhtaaseen rasismiin.

 

On meidän tehtävämme myös muistuttaa, että Helsingin Sanomat ei käyttäisi artikkelissaan sanaparia "ruskeat tytöt" ilman meitä, samalla kun se ei noteeraa työtämme millään tavalla ennen kuin se noteerataan ulkomailla. Lisäksi on meidän tehtävämme taistella saamelaissiskojemme kanssa yhdessä rintamassa, ottaa kantaa translakiin, tehdä maailmasta sellainen että romaninaiset – niin Suomen kansalaiset kuin tänne muualta tulevat – pääsevät osaksi yhteiskuntaa haluamallaan tavalla, tukea ruskeita veljiämme silloinkin kuin he unohtavat tukea meitä ja puuttua anti-mustuuteen sekä esimerkiksi homo- ja transfobiaan ruskeissa yhteisöissä. Tehtävämme on välittää tietoa, mutta myös rakkautta. Meiltä meille.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue myös muut pääkirjoitukset: