Kosminen vallankumous

 

Koreografi ja taiteellinen johtaja Sonya Lindfors kysyy mustuutta käsittelevän teossarjansa kolmannessa osassa Cosmic Latte, millaista olisi, jos ruskean kehon ei tarvitsisi olla reaktiivisessa suhteessa maailmaan.

 

 Vasemmalta oikealle: Deogracias Masomi, Sonya Lindfors sekä Ima Iduozee.

Vasemmalta oikealle: Deogracias Masomi, Sonya Lindfors sekä Ima Iduozee.

 

Vuonna 2009 amerikkalaisen John Hopkins -yliopiston tähtitieteilijät Karl Glazebrook ja Ivan Baldry määrittelivät maailmankaikkeuden keskimääräiseksi värisävyksi Cosmic Latten, kosmisen maitokahvin. Sävy löytyi ohjelmointivirheen kautta. Tutkijat luulivat ensin universumia sinivihreäksi, mutta tietokoneen korjaamisen myötä selvisi, että tähtien ikääntymisen seurauksena universumin väri onkin kääntynyt sinertävästä punertavaan, ja keskimääräinen sävy onkin hieman beigehtävä valkoinen.

 

Cosmic Latte on myös Sonya Lindforsin tuorein nykytanssiteos, joka saa ensi-iltansa Uuden tanssin keskus Zodiakissa 11. toukokuuta. (Ensi-ilta siirtyy tiistaihin 15.5. loukkaantumisen vuoksi toim.huom.)

 

Lindfors on helsinkiläinen koreografi ja UrbanApa -taideyhteisön taiteellinen johtaja. Hän on myös Zodiakin housekoreografi vuosina 2017–2018, ja tekee yhteistyötä keskuksen kanssa suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti kaksivuotiskautensa aikana. Keväällä 2017 Lindfors palkittiin vuoden tanssitaitelijana. Zodiak puolestaan palkittiin vastikään Vuoden Teatterina 2018.

 

Cosmic Latte on Lindforsin mustuutta käsittelevän teossarjan kolmas osa. Sitä edeltäneet Noir? (2013) ja Noble Savage (2016) myytiin loppuun nopeasti. Teokset olivat tiettävästi ensimmäisiä suomalaisia teoksia koskaan, jotka käsittelivät mustuutta. Kun teossarjan ensimmäinen osa Noir? kysyi, mitä on mustuus, Noble Savagessa oli Lindforsin mukaan tarkoitus fasilitoida epämukavuutta. Teos yritti tehdä näkyväksi valkoisuuden ja kääntää katseen siihen. Se oli monesta katsojasta epämukavaa.

 

”Mutta se epämukavuus yritettiin tehdä mahdollisimman mukavaksi”, Lindfors sanoo nyt.

 

Hän istuu Kaapelitehtaan kahvilassa edessään höyryävä kahvijuoma, joka on kylläkin cappuccino eikä latte. Joka tapauksessa, pienet maitovaahtokuplat kipristelevät kilpaa kuuman espresson kanssa kupin pinnalla.

 

Teatterin tai näyttämön taika on Lindforsin mukaan siinä, että yleisö tietää seuraavansa esitystä – leikkiä. Puolentoista tunnin kuluttua esitys on ohi, ja voi lähteä kotiin.

 

”Voit olla pehmeässä epämukavuudessa sen puoltoista tuntia ja tiedät, että se loppuu. Ja kun astut ulos ovesta, olet taas normi ja valkoisuus on taas normi. Se on taas näkymätöntä.”

 

Noir?:ssa lavalla oli pelkästään afrosuomalaisia esiintyjiä: Lindfors, Ima Iduozee ja Deogracias Masomi ja Esete Sutinen.

 

”Totta kai se on tosi iso historiallinen ele”, Lindfors sanoo.

 

”En käsitä koreografiaa niin,
että se olisi vain liikkeitä
musiikin tahdissa. Koreografia on suhteiden taidetta.”

 

 

Koreografi ja tanssitaiteen maisteri Lindforsista tuli vähän sattumalta. Kallion kuuluisasta esittävän taiteen lukiosta moni haki Teatterikorkeakouluun. Katutanssipiireissä nuoruutensa tanssinut Lindforskin päätti kokeilla, ja pääsi ensimmäisellä yrittämällään sisään. Joskus hän on miettinyt, että olisi tuskin hakenut uudestaan, jollei olisi päässyt sisään ensiyrityksellä. Että hän tekisi nyt jotakin aivan muuta.

 

Toisaalta, se mitä Lindfors tekee nyt työkseen, on aika kaukana siitä, mitä hän 19-vuotiaana kuvitteli tanssijan tai koreografin työn olevan.

 

”En käsitä koreografiaa niin, että se olisi vain liikkeitä musiikin tahdissa. Koreografia on suhteiden taidetta. Se voi tarkoittaa merkitystä suhteessa toiseen, ajan ja tilan suhteellisuuksia ja toki myös liikkeiden suhdetta toisiinsa”, hän kuvailee.

 

Lindforsille taiteilijuus on paitsi ammatti, myös identiteetti – tapa olla suhteessa maailmaan. Käytännössä taiteilijan työ mahdollistaa maailman ihmettelyn ja normien kriittisen tarkastelun. Normatiivisista asioista tulee Lindforsin mukaan helposti myös neutraaleja. Ja juuri neutraaliutta hän haluaa taiteillaan purkaa.

 

 “Yritän unelmoida siitä,
miltä tuntuu olla vapaa.
En tiedä, miltä se tuntuu.”

 

Sanaparista Cosmic Latte syntyy hyvin erilaisia mielikuvia kuin teoksista Noir? tai Noble Savage. Avaruus yhdistettynä vaahdotettuun kahvijuomaan ehdottaa jotakin huokoista, utooppista ja urbaania. Kosmisuus saa ajattelemaan linnunrataa, maagisia ja kaukaisia asioita. Mielikuva latten juojasta on taas nuori liberaali aikuinen hörppimässä kahvia kantakaupungin kivijalkakahvilassa.

 

”Jos puhutaan koreografiasta ja sanojen suhteesta toisiinsa, niin sen sijaan, että ruskeus olisi suhteessa johonkin toiseen sanaan, Cosmic Lattesta syntyy mielikuva sellaisesta sekoittuneesta ruskeudesta”, Lindfors kertoo ja lisää, että teoksen nimen on tarkoitus antaa yleisölle lukuohjeita.

 

 

Cosmic Latte leikittelee tulevaisuudella. Teos sijoittuu vuoteen 3018 ja kysyy, mitä olisi utooppinen tulevaisuus rakenteiden murtumisen ja vastakkainasettelujen jälkeen. Lindfors kertoo, että ruskea esiintyjä on näyttämöllä ja elää utooppisessa maailmassa, jossa kenenkään ei enää tarvitse käsitellä rasismia, seksismiä, kapitalistista systeemiä tai ilmastonmuutosta. Teoksessa lavalla nähdään myös Noir?:ssa ja Noble Savagessa esiintyneet Masomi ja Iduozee. Työryhmässä on mukana myös näissä teoksissa esiintynyt tanssitaiteilija Sutinen.

 

Teos on myös Lindforsille itselleen ajatusleikki: millaista taidetta hän tekisi, ellei olisi reaktiivisesti suhteessa maailman ongelmiin?

 

Lindforsin taiteen tehtävä ei ole viihdyttää. Sen sijaan hän toivoo voivansa rakentaa tiloja, joissa voi syntyä ajatuksia ja kokemuksia – erityisesti siksi, ettei hän voi kontrolloida, miten ihmiset hänen teoksensa kokevat.

 

”Jos haluan, että jokin asia ymmärretään tietyllä tavalla, niin silloin kirjoitan ehkä esseen, menen radioon puhumaan tai pidän luennon”, Lindfors kertoo.

 

Toukokuussa ilmestyvä Lindforsin toimittama julkaisu ”Blackness & the Postmodern” (jonka esiversio on jo luettavissa verkossa) käsittelee samoja teemoja kuin Cosmic Latte ja sitä edeltäneet teokset: mustuuden, toiseuden ja nykykontekstin välistä hiertymää.

 

”Sitä epämukavuuden kokemusta, että johonkin tilaan tullessa ei edusta normia. Että on huutomerkki. Se kokemus siitä, että kehoni ei mahdu tähän valkoisen länsimaisen nykytanssitaiteen näyttämölle. Ja mitä se tarkoittaa, jos tulen näyttämölle kehoni kanssa? Siitä syntyy jokin hiertymä.”

 

Lindfors uskoo kuitenkin, että taiteessa elää mahdollisuus parempaan maailmaan. Siksi hän nimeää paremman tulevaisuuden kuvittelun yhdeksi tehtäväkseen taiteilijana. Samasta syystä unelmointi on myös Cosmic Lattessa keskiössä. Tai oikeastaan unelmoinnista unelmointi.

 

”Teemme Maryan Abdulkarimin kanssa luentoperformanssia unelmoinnista. Haastattelimme sitä varten Amsterdamissa ja Utrechtissa mustia ja ruskeita aktivisteja. Heistä vapautta oli todella vaikeaa määritellä. Mistä voit tietää, miltä vapaus tuntuu, jos et koskaan ole ollut vapaa? Yritän unelmoida siitä, miltä tuntuu olla vapaa. En tiedä, miltä se tuntuu”, Lindfors kertoo.

 

“Imagine imagining the future.”

 

 

Jotta Lindforsin unelmointia voisi täysin ymmärtää, on puhuttava afrofuturismista. Unelmointi on nimittäin afrofuturismin sydänmaata. Tarkastelemalla historiaa yhdistellen piirteitä scifistä, fantasiasta ja afrosentrismistä, afrofuturismi tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle ajattelutavalle ja mahdollistaa mustan identiteetin uudelleenrakentamisen. Niin tekee myös Cosmic Latte, jonka rakentamassa utopiassa musta ja valkoinen eivät ole enää toistensa vastakohtia, vaan sisältävät toinen toisensa. Lindfors toivoo, että tulevaisuudessa ymmärrettäisiin mustuuden ja valkoisuuden – ja identiteettien ylipäätään – olevan kaasumaisia asioita, jotka voivat myös sekoittua toisiinsa.

 

Tänä keväänä, Black Panther -elokuvan myötä, afrofuturismi on ollut kenties enemmän pinnalla kuin koskaan. Sitä ennen taiteilijat kuten Janelle Monáe, Kendrick Lamar ja Lindforsin kollega Ima Iduozee ovat käyttäneet afrofuturismin estetiikkaa töissään.

 

Menneisyys, tulevaisuus, nykyhetki. Cosmic Lattessa aikajärjestys on afrofuturismin estetiikan mukaisesti epälineaarinen ja spiraalimainen.

 

Epälineaarisuus perustuu ajatukseen siitä, että tulevaisuus on silkka projektio nykyhetkestä. Lindforsin sanoin potentiaali, joka ei koskaan toteudu:

 

”Jos mietitään viiden minuutin päähän, niin siinä on jokin potentiaali. Mitä viiden minuutin päästä voisi tapahtua? Se mitä luullaan, että tapahtuu tulevaisuudessa, on nykyhetken informoima”.

 

Kun aika on spiraalimainen, tulevaisuus – tai ainakin ajatus tulevaisuudesta – voi tapahtua ennen nykyhetkeä. 

 

”Tulevaisuus on tavallaan menneisyyden ja nykyhetken välissä. Se vaanii ja se on ihan nurkan takana.”

 

Lavalle astuessaan Lindforsilla saattaa olla esityskauden aikana tuhannen ihmisen aikaa puolitoista tuntia kerrallaan.

 

”Maailmassa, jossa kenelläkään ei ole aikaa mihinkään, se että työskentelee esittävän taiteen parissa, missä yhtäkkiä kännykät on pois päältä ja ihmiset viettävät aikaa yhdessä, elää elämäänsä ja kokee jonkin yhteisen kokemuksen – niin se tuntuu aika kumoukselliselta.”

 

Lindforsin kahvikupin pohjalle jää pieni tilkka. Jäähtyessään maitovaahtokuplat ovat sulaneet espressoon tasaiseksi vaaleanruskeaksi nesteeksi.

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

Juttu on toteutettu yhteistyössä Uuden tanssin keskus Zodiakin kanssa.