Black History Month Suomi?

Black History Month tuo mieleen transatlanttisen orjuuden, afrikkalaisamerikkalaisten kansalaisoikeustaistelun ja sellaisia nimiä kuin Frederick Douglass, Harriet Tubman, Rosa Parks, Martin Luther King, Jr. ja Malcolm X. Mutta miten sitä juhlitaan Yhdysvaltojen ulkopuolella ja olisiko Suomessa tarvetta omalle Afrosuomen historiaa juhlistavalle kuukaudelle?

 

Otetaan alkuun historiapläjäys.

 

Vuonna 1926 Carter G. Woodson, The Journal Of Negro Historyn (nykyisin The Journal of African American History), perustaja julisti yhdessä Association for the Study of Negro Life and History -järjestön kanssa helmikuun toisen viikon Negro History Weekiksi, eli mustien historian viikoksi.

 

Viikko valittiin siksi, että sille osui kahden merkkihenkilön syntymäpäivät: mustat orjat vapauttanut presidentti Abraham Lincoln syntyi helmikuun 12. päivä ja yksi tunnetuimmista orjuutta vastaan taistelleista afrikkalaisamerikkalaisista, Frederick Douglass, helmikuun 17.

 

Viikko, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli nostaa esille afrikkalaisamerikkalaisten historiaa ja saavutuksia erityisesti kouluissa, kasvatti pikkuhiljaa suosiotaan, kunnes vuonna 1976 presidentti Gerald Ford julisti helmikuun mustien historian kuukaudeksi ja kehotti amerikkalaisia tarttumaan tilaisuuteen juhlistaa mustien amerikkalaisten usein laiminlyötyjä saavutuksia. Tapahtumaa on sittemmin alettu viettää myös muualla, kuten Kanadassa (vuodesta 1995), missä sitä vietetään myös helmikuisin sekä Iso-Britanniassa (vuodesta 1987) ja Hollannissa (vuodesta 2016), missä sitä vietetään joka lokakuu. Maasta ja ajasta riippuen Black History Month on palvellut erilaisia tarkoitusperiä ja sen sisältö on vaihdellut kunkin maan historiallisen kontekstin mukaan. Silti, sen perimmäinen idea on pysynyt samana: afrikkalaista diasporaa ja sen monisyistä historiaa ympäri maailman on syytä tehdä näkyväksi ja juhlistaa.

 

Mutta entä pohjolamme? Olisiko mustien historian kuukausi sopiva tapahtuma Suomeen? Missä muodossa se voisi toimia meille? Kirjoittaja ja maisterintutkintoa Suomessa parhaillaan suorittava afrikkalaisamerikkalainen Vanessa Deggins muistelee lapsuudestaan, että Black History Month oli ainoa aika vuodesta, jolloin mustien historiasta puhuttiin mitään, ja silloinkin asioista esitettiin sellainen versio, joka olisi mahdollisimman helppo sulattaa.

 

”Vanhempieni ansiosta opin, että suurin osa Yhdysvalloista ja ylipäätään lännestä oli rakennettu riistämällä mustia ihmisiä, mutta siitä tai mistään muustakaan poc-historiasta ei koulussa opetettu juuri mitään. Tilanne on suurin piirtein sama nykyäänkin, tosin vanhemmilla on nykyisin enemmän koulun ulkopuolisia resursseja paikata aukkoja.”

 

Suomessa Deggins on aina tuntenut olonsa tervetulleeksi muiden mustien ihmisten keskuuteen ja kokenut, että vaikka kaikilla on erilaiset taustat (jotkut ovat syntyperäisiä mustia suomalaisia, toiset maahanmuuttajia, kuten hän itse ja niin edelleen), rasismin kokemukset Suomessa ovat olleet yhdistävä tekijä. Ystävyys ja yhteisöllisyyden kokemus on syntynyt luontevasti muun muassa erilaisissa tapahtumissa. Deggins näkisi mustien ihmisten historiaa ja saavutuksia juhlistavan kuukauden mielellään myös Suomessa, yksinkertaisesti siksi, että Suomessa asuu mustia ihmisiä. Luonteva tapa päästä alkuun olisi Degginsin mielestä esimerkiksi keskittyä poc-lapsiin ja varmistaa, että heille löytyy näkyvää, positiivista representaatiota esimerkiksi mediassa.

 

”Suomessa
mustien ihmisten historia
liittyy vahvemmin eurooppalaisten läsnäoloon Afrikan mantereella ja siirtomaahistoriaan, sitten vasta maahanmuuttoon.”

–Maryan Abdulkarim, toimittaja

 

Myös toimittaja ja vapaa kirjoittaja Maryan Abdulkarim näkisi mustien historian kuukauden hyödyllisenä Suomen kontekstissa, sillä se on perinteisesti lisännyt vahvasti tietoisuutta mustien ihmisten historiasta ja nykyisyydestä. Tämä on asia, jota Abdulkarimin mielestä nimenomaan tarvitaan. Suomen historia on nivoutunut tiiviisti esimerkiksi Ruotsin historiaan, ja siksi myös sen siirtomaahistoriaan. Abdulkarim näkisikin pohjoismaisen yhteistyön luontevana tapana tarkastella mustien ihmisten historiaa ja yhteyttä pohjolaan.

 

Yhdysvalloissa Black History Monthia on kritisoitu monesta syystä ja yksi niistä on ollut kysymys ”sankaripalvonnasta” ja vuodesta toiseen kapeiksi jääneistä narratiiveista. Abdulkarim ei kuitenkaan näe, että toisaalla kummunnutta kritiikkiä voitaisiin siirtää Suomeen sellaisenaan.

 

”Yhdysvaltojen mustien historia on sorron historiaa, se on ollut kamppailua selviytymisestä ja ihmisyyden haltuunottoa. Ymmärrän siis, että siellä tarpeet ja tavat käsitellä mustien ihmisten historiaa ovat erityisiä. Mahdollinen kriitiikki, joka kumpuaa siitä yhteiskunnasta, on sidoksissa sen historiaan ja sen tulkintaan. En siis koe olevani oikea henkilö ottamaan kantaa siihen”, Abdulkarim toteaa ja jatkaa:

RosaEmiliaClay.png

 

”Suomessa mustien ihmisten historia liittyy vahvemmin eurooppalaisten läsnäoloon Afrikan mantereella ja siirtomaahistoriaan, sitten vasta maahanmuuttoon. Rosa Emilia Clayn tarina esimerkiksi on sidoksissa enemmänkin suomalaisten läsnäoloon hänen synnyinseuduillaan, samoin kuin muiden eurooppalaisten. Hänet adoptoitiin suomalaiseen perheeseen 1900-luvun alussa ja hänen toisen vanhempansa kerrotaan olleen britti.”

 

Läänintaiteilija ja tanssija Julian Owusu on myös sitä mieltä, että Black History Monthin yhdysvaltalainen konteksti on Suomeen sopimaton sellaisenaan, vaikka muuten näkeekin pyrkimyksen tuoda esille Suomen afrovaikutteista historiaa positiivisena asiana.

 

Kun Black History Monthin päätavoite on ollut Yhdysvalloissa afrikkalaisamerikkalaisten historiattomuuden kumoaminen, Suomessa diasporassa olevien afrikkalaisten juuret eivät ole samalla tavalla katkaistuja, vaikka kaikilla ne eivät olisikaan vahvat, Owusu pohtii. Suomessa afrodiaspora on useiden kansojen muodostama vähemmistö, ja tämä tosiasia muodostaa eri kokemuspohjan ja realiteetit kuin orjuuden trauman ja jatkumon kautta muokattu yhteisö ja todellisuus.

 

Näyttelijä Morgan Freemanin kuuluisa lausahdus 60 Minutes -ohjelmassa vuonna 2005 on kuitenkin jäänyt puhuttelemaan Owusua. Freeman vastasi haastattelijan kysymykseen Black History Monthin tarpeellisuudesta sanomalla, että käsite oli naurettava, sillä mustien historia ei mahdu vain yhteen kuukauteen – ”mustien historia on Amerikan historiaa”.

 

”Kaikki mikä liittyy Suomeen on Suomen historiaa, ja minusta on tärkeämpää, että opettelemme sijoittamaan henkilöitä ja tapahtumia siihen kaanoniin eikä erilliseksi nippelitietopakiksi. Se vaatii sen, että Suomen ”mustaa historiaa” ja ”valkoista historiaa” ei käsiteltäisi irrallisina toisistaan”, Owusu soveltaa ajatusta Suomeen.

 

Owusu nostaa oman taustansa esimerkiksi. Hänelle hänen suomalaisen äitinsä historia on tärkeää, mutta se ei ole mustan Suomen historiaa. Kääntäen: hänelle yhtä tärkeä isän historia ei sijoitu Suomeen, vaan Ghanaan. Jos siis yhteen ja samaan, viralliseen mustan Suomen historiaan mielletään kuuluvaksi esimerkiksi Rosa Emilia Clay ja 1960-luvulta lähtien Suomeen saapuneet afrikkalaiset perheet, olisiko Owusun tarina irrallaan tästä kaanonista? Hän näkeekin tärkeäksi korostaa ihmisten tarinoita, niitä syy- ja seuraussuhteita ja risteymiä, joissa nykyhetki ja menneisyys kohtaavat.

 

”Koska sellaisissa tarinoissa ja langanpätkissä minä koen hahmottavani parhaiten mitä tarkoittaa olla musta tai ruskea suomalainen.”

 

Owusu näkee mustan historian kuukauden järjestämisen vaarana Suomessa myös sen, että tapahtumasta muodostuisi eräänlainen teemaviikkopläjäys, jonka aikana näkyvyyttä saisivat vain symboliset tahot, tai samat henkilöt vuodesta toiseen. Ja nekin väliaikaisesti, kunnes heti seuraavalla viikolla esiin marssisivat taas äärioikeiston edustajat tasa-arvon nimissä. Hänen toiveenaan olisikin, että näiden kysymysten äärellä oltaisiin jatkuvasti. Se vaatisi sisältäpäin tuotettua aidosti moniäänistä sisältöä eri kulttuuri-, media-, viestintä- ja hallinnollisilta tahoilta.

 

”Sellaisissa tarinoissa
ja langanpätkissä minä koen hahmottavani parhaiten mitä tarkoittaa olla
musta tai ruskea suomalainen.”

–Julian Owusu, läänintaiteilija

 

Owusun pohdinta heijastelee osittain Iso-Britanniassa Black History Monthiin kohdistettua kritiikkiä. Siellä on keskusteltu paljon siitä, että pahimmillaan teemakuukausi saattaa antaa valtaapitäville mahdollisuuden kerätä monta hyvinkin erilaista ryhmää yhteen saman sateenvarjon alle. Riskinä on, että yksittäiset tarinat voivat hävitä.

 

Iso-Britanniassa ajatus on viety hyvinkin pitkälle, sillä mustien historiaa juhlistavaan kuukauteen on alusta alkaen sisällytetty, pääosin valkoisten ihmisten toimesta, myös muiden kuin afrikkalais-karibialaisdiasporaan kuuluvien ihmisten tarinoita. On syntynyt niin sanottu ’politically black’ -konsepti eli ’poliittisesti mustan’ identiteetin ajatus. Historiallisesti lähtöajatuksena on ollut, että rodullistetuksi tulevat ihmiset Britannian entisistä siirtomaavaltioista ovat kokeneet sekä lähtömaissaan että Britanniassa osittain samankaltaista riistoa, sortoa ja syrjintää, joka vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan nyky-yhteiskunnassa. Käsite syntyi myös yksinkertaisesti siksi, että valkoiselle väestölle kaikki pocit olivat samaa kasvotonta massaa riippumatta etnisestä taustasta.

 

’Poliittisesti mustaa’ identiteettiä kohtaan on kuitenkin varsinkin viime vuosina esitetty yhä enemmän kritiikkiä Iso-Britanniassa, sillä se asettaa samalle lähtöviivalle ihmisiä, joiden jokapäiväinen todellisuus yhteiskunnassa sekä heidän kohtaamansa etninen syrjintä on hyvin erilaista. Yksi esimerkki tästä on vaikkapa yliopistomaailma Iso-Britanniassa, missä Higher Education Statistics Agency:n vuoden 2012–13 tilastojen mukaan 17 880:sta professorista vain 85 (eli vähemmän kuin prosentti) oli etnisesti mustia, kun taas aasialaistaustaisia professoreja oli 950 (eli 5 prosenttia). Vuoden 2017 Britannian valtion julkaisemien tilastojen mukaan mustat ihmiset joutuivat pidätetyksi lähes kolme kertaa useammin kuin valkoiset ja aasialaistaustaiset, ja vuoden 2014 tilastojen mukaan Britannian poc-vangeista 49 prosenttia oli mustia (10 prosenttia koko Britannian vankilaväestöstä oli mustia ja 6 prosenttia aasialaistaustaisia). Mustien syrjintä monien eri ei-mustien Poc-yhteisöjen sisällä on yleistä ja näin ollen käsitteenä ’poliittinen mustuus’ häivyttää anti-mustuuden ja kolorismin kysymykset ja saattaa toimia vaientamismekanismina taistelussa näitä ilmiöitä vastaa.

 

Viimeksi aihe nousi pinnalle vuonna 2016, kun Kentin yliopisto nosti Black History Monthin päähahmoiksi pop-tähti Zayn Malikin ja Lontoon pormestari Sadiq Khanin, joilla kummallakaan ei ole afrikkalaisia tai karibialaisia juuria vaan ne ovat Pakistanissa.

 

 
MaryanAbdulkarim.png
 

 

Taiteilija, vapaa kirjoittaja ja ohjaaja Dalian Adofo näkee ’poliittisen mustuuden’ konseptin yhtenä isoimpana kompastuskivenä Iso-Britannian Black History Month -tapahtumassa, sillä sen avulla koko tapahtuman alkuperäinen tarkoitus on hämärrytetty. Jos ei ole selvää kenestä puhutaan kun puhutaan mustista ihmisistä, tapahtuman fokus karkaa käsistä. Siitä tulee helposti jonkinlainen yleisen monimuotoisuuden juhla, joka saattaa sopia poliittisen korrektiuden tarkoitusperiin ja retoriikkaan niin kutsutuissa länsimaisissa yhteiskunnissa, mutta ei vastaa afrodiasporan polttavaan tarpeeseen murtaa kolonialismin kahleita ja oppia omaa historiaa. 

 

Black History Month tapahtuman nimenä muodostaa ongelmallisen lähtökohdan brittikontekstissa ja parempi nimitys sille olisikin mahdollisesti African History Month. Adofo on vaimonsa Verona Spence-Adofon kanssa tuottanut ja ohjannut hurjan suosion saavuttaneen dokumenttisarjan Ancestral Voices, joka tutkii afrikkalaista henkisyyttä, sen juuria ja käytäntöjä kolmella mantereella ja neljässä eri maassa. Vaikka Adofo näkee elokuvantekijänä Black History Monthin intohimon edistää esimerkiksi mustien yritysten toimintaa, koska sen aikana kiinnostus niitä kohtaan tyypillisesti nousee, hän ei hyväksy ajatusta vain yhden kuukauden omistamisesta mustan yritystoiminnan ja yhteisöllisyyden tukemiselle.

 

”Jos halutaan tukea afrikkalaisuutta ja mustuutta sen kaikissa muodoissa, sen täytyy tapahtua vuoden ympäri.”

 

Suomessa mustan historian kuukausi olisi tapahtumana parhaimmillaan mahdollisuus vaikuttaa tehdä asiat oikein, ottaa haltuun ja luoda historiaa meiltä meille. Oikeusministeriön Etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteeri, ylitarkastaja Peter Kariuki summaa:

 

”Olennainen kysymys historian näkökulmasta on, ’kuka on historian tekijä, eli kuka kirjoittaa historiaa’. Jos vähemmistöt eivät itse tee sitä, niin usein heidän historiansa jää enemmistöjen tarinoiden varjoon. Vähemmistöjen historian tukeminen on hyödyllinen asia yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että tuemme sitä. Aktivoituminen tähän ideaan on historiaa, itse ’tapahtuman’ järjestäminen on historiaa, ja jossakin vaiheessa tulevaisuudessamme tästä tehdään historiaa.”

 

 

Teksti: Janina Oddoye Davies
Kuvitus: Caroline Suinner

 

Korjaus 9.2.2018 klo 1024: Seuraava virke on muotoiltu uudelleen juttuun ja kohtaan on lisätty lähteitä: "’Poliittisesti mustaa’ identiteettiä kohtaan on kuitenkin varsinkin viime vuosina esitetty yhä enemmän kritiikkiä,  sillä se asettaa samalle lähtöviivalle ihmisiä, joiden jokapäiväinen todellisuus yhteiskunnassa on hyvin erilainen: mustat ihmiset kohtaavat jokaisella yhteiskunnan osa-alueella eniten syrjintää verrattuna muihin ei-mustiin poc-väestöihin, joiden keskuudessa mustien syrjintä on myös yleistä."

Väittämä siitä, että mustat ihmiset kokisivat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla eniten syrjintää perustuu isobritannialaisiin tutkimuksiin etnisten vähemmistöjen syrjinnästä, jotka eivät sisällä tietoa esimerkiksi romaniväestöstä. Iso-Britannian vuoden 2011 väestönlaskentaan pohjautuvasta tutkimuksesta käy kuitenkin ilmi, että niin sanotuiksi Irish Travellereiksi ja Gypsyiksi identifioituvat ihmiset ovat etnisistä vähemmistöistä kaikkein haavoittuvimmassa asemassa Iso-Britanniassa. Tästäkin tutkimuksesta on jätetty pois romanit eli niin sanottu Roma people.