Q&A: Aya Brace

 
 

Valokuvaaja haluaa osoittaa Meet Me There! -näyttelyllään, että kaikkialla voi olla tylsää.

 

DSC_0168.jpg

Tulevana viikonloppuna Helsingissä avautuva näyttelysi Meet Me There! on vuonna 2014 Ghanassa kuvattu valokuvasarja. Se on inspiroitunut äitisi vuonna 1988 toteuttamasta samannimisestä sarjasta, jonka hän kuvasi vieraillessaan ensimmäistä kertaa maassa. Mistä sait idean tähän työhön?
Rakastan katsella ihmisten vanhoja valokuvia ja perhekuvia, se on ihanaa! Äitini on kuvataiteen opettaja ja kuvannut paljon Ghanassa ennen kuin olin edes syntynyt. Vuonna 2014 olimme käymässä Ghanassa perheen kanssa,  ja kävimme silloin samoissa paikoissa, joissa äiti kuvasi ollessaan lähes saman ikäinen kuin minä olin vuonna 2014, eli 25-vuotias. Miten ihmiset ja paikat ovat muuttuneet? Miten näkemyksemme eroavat toisistaan? Näyttelyssäni on mukana kolme kuvaa äidin vuonna 1988 ottamista kuvista.

 

Viime vuosina on puhuttu paljon katseesta: kuka katsoo, ketä ja miten. Miten sinun ja äitisi tavat katsoa ja kuvata erosivat toisistaan?
Mielestäni kaikki saavat kuvata kaikkia, jos haluavat. Mutta näkökulma vaikuttaa auttamatta kuvaustilanteeseen ja valokuviin erityisesti, kun kuvataan elämää.

 

Äitini on suomalainen ja hänen kuvasarjansa oli opinnäytetyö taidekasvatuksen laitokselle. Maailma oli hyvin erilainen vuonna 1988. Silloin äiti halusi ottaa positiivisia kuvia kehittyvistä maista stereotyyppisten uutiskuvien sijaan. Kuvissa on paljon perheitä ja ihmisiä. Äidille kuvat ovat varmasti olleet todella hienoja, mutta kun katson niitä kuvia nyt,  ajattelen, että okei siinä on sukulaisia ja leipäkauppa.

 

Minun ja äitini erilaiset lähtökohdat olivat kiinnostava vertailukohde. Olen asunut Lontoossa monta vuotta ja käynyt Ghanassa ennenkin. Tunnen kuvien ihmiset. Sielläkin on tavallista elämää, eikä arki ole eksoottista. Meet Me There! -näyttelyn kuvat ovat syntyneet siten, että minulla on ollut tylsää tai olen ollut odottamassa jotain ja ajan kuluksi ottanut kuvia. Kuvani ovat pysähtyneitä hetkiä eikä niitä ole ohjattu mitenkään.

 

 Aya Brace: Tebies

Aya Brace: Tebies

 Aya Brace: Green Chairs

Aya Brace: Green Chairs

 

Miten äitisi kokee sinun kuvasi?
Äiti piti siitä, etten alleviivannut asioita. Ghanaan voi matkustaa ja kuvata myös tylsiä juttuja. Ei tarvitse ihailla luontoa tai näyttää kurjuutta. Kaikkialla on tylsää ja kaikkialla on arkea. Okei, se on erilaista, mutta se ei ole outoa tai eksoottista. Tylsä on ok.

 

Kuvaat lähes kaikki kuvasi filmille, miksi?
Filmille kuvaaminen on vapauttanut minut liiallisesta tarkkuudesta ja kuvien katsomisesta kesken kuvausten. Pidän enemmän siitä kuvaushetkestä, joka syntyy filmille kuvatessa. Ihmiset ovat keskittyneempiä. Filmillä syntyy myös sellaisia hyviä vahinkoja herkemmin.

 

Digikuvaus on kääntynyt päälaelleen. Se on mennyt jo niin pitkälle, että kuviin lisätään rakeisuutta. Ei oikeastaan enää edes haluta niin tarkkoja kuvia, kuin nykyteknologialla voidaan tuottaa.

 

 Aya Brace: Laundry

Aya Brace: Laundry

 

Miksi ilmaiset itseäsi juuri valokuvaten?
Ehkä valokuvan kieli on minulle taiteista luontevin.Olen kiinnostunut dokumentaarisen kuvan ja muotikuvien rajapinnoista ja siitä, millaisia mielikuvia ja odotuksia ihmisillä on dokumentaarisesta kuvasta tai muotikuvasta. Miten asenteet muuttuvat, kun tiedetään, että kyseessä on muotikuva? Miten muotikuvan kieli muuttuu, kun se kuvataan kadulla? Erityisen kiinnostavia ovat muotikuvat, jotka on kuvattu kadulla. Tai dokumentaariset kuvat, jotka ovat syntyneet niin, että on laitettu valkoinen kangas jonnekin ja kuvattu ihmisiä sen edessä. Haluan omissa töissäni myös leikitellä sillä idealla, että joku kuva voi näyttää dokumentaariselta, vaikkei välttämättä ole.

 

Pienenä piirsin, maalasin ja tanssin. Ajattelin, että jostain niistä tulisi minun juttuni. Mutta sitten tajusin, että ehkä valokuvaamalla saankin parhaiten tuotua ideoitani esiin. Kallion lukiosta valmistuttuani olin tyhmänrohkea teini, ja päätin vain, että nyt minusta tulee valokuvaaja. Sitten lähdin opiskelemaan muotivalokuvausta London College of Fashioniin.

 

 Aya Brace: Teacher's Room

Aya Brace: Teacher's Room

Mitä koulu opetti sinulle?
Tutkinnon kautta opin näkemään asioita eri näkökulmista. Että on jokin raami, joka määrää, mikä on muotia. Miksi? Onko se muotia, koska siinä on vaatteita? Täytyyko muotikuvassa edes olla vaatteita? Onko kuva muotikuva, jos se on lehdessä ja kuvassa mainostetaan jotakin?

 

Kun aloitin koulun, minulla oli sellainen mielikuva, että muotikuvan pitäisi olla tietynlainen – täydellinen ja studiossa kuvattu. Yritin aluksi ehkä jotenkin pyrkiä siihen, kunnes ymmärsin, että muotikuva voi olla paljon muutakin.

 

Mitä kiinnostavaa muotivalokuvauksen kentällä tapahtuu juuri nyt?
Erityisen kiinnostavaa on se, että mallin käsite on muuttunut. Kuvataan nuoria, vanhoja ja eri kokoisia ihmisiä – jossakin määrin, ainakin maailmalla. Tehdään street castingia, eikä ole vain yhtä mallin mittaa. On muuten surullinen tekosyy sanoa, että pr-toimistoissa ei ole oikean kokoisia vaatteita.

 

Vaikuttaa siltä, että filmikuvaus on tullut takaisin. Kodak aloitti markkinoilta jo poistuneiden filmien uudelleenvalmistuksen. Filmi ei kuollutkaan vielä.

 

Olet kuvannut myös paljon rakennuksia ja arkkitehtuuria Ghanan ulkopuolella; Lontoon betonibrutalismia ja Helsingin Kallion kolkkoja katuja. Miten muoti ja rakennukset liittyvät toisiinsa?
Kiinnostuin arkkitehtuurista, kaikessa rumuudessaan, Lontoossa. On olemassa teoria siitä, miten kaupungit on suunniteltu ihmistä varten. Vaatteita suunnitellaan niin, että niihin on helppo sujauttaa vaikkapa matkakortti. Tai sitten voi ajatella, että urbaani ympäristö vaikuttaa siihen, miten me pukeudutaan. Miten se, että jokin vaate on kuvattu urbaanissa ympäristössä muuttaa sitä, miten vaate nähdään? Muotivalokuvassa ei ole koskaan todellisuutta. Kuvaamalla muotikuvia kaupungissa kuvasta saa vähän todellisemman. Kaupunki suhteuttaa katsojan vaatteeseen, kun vaate on tutussa ympäristössä.

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Aya Brace,  Karoliina Niemenkari

 

 

Aya Bracen valokuvanäyttely Meet Me There! Asbestos Art Spacessa (Mäkelänkatu 45, Helsinki) 9.–17.3.2018 päivittäin klo 13–19.