Essee: Kuka pelkää Mustaa pantteria?

 
 

Black Panther on kuukausi ilmestymisensä jälkeen yksi kaikkien aikojen kansainvälisesti menestyneimmistä supersankarielokuvista. Sen kulttuurinen merkitys sekä mustaan diasporaan kuuluville katsojille että Hollywoodin viihdeteollisuudelle on valtava. Mutta mitä Wakanda merkitsee suomalaisille? Vaatesuunnittelija ja vapaa kirjoittaja Ervin Latimer pohtii.

 

kuka pelkää 3.png

 

Tällaisia asuvalintoja ei koskaan tehdä järjellä. Vaatekaappini redusoituu talvisin lähinnä mustiin kaapuihin à la harrypotter, mutta tänään on helmikuun kuudestoista päivä ja haluan näyttää hyvältä. Olen pukeutunut kivimpaan mustaan jättipaitaan ja leveisiin housuihin (Acne Studios), sekä lompakkoon yhden elämäni isoimmista lovista tehneisiin lenkkareihin (Balenciaga). Ohuen, pitkän vintagetakin löysin sentään kahdella eurolla UFFista. Tiedän kotoa lähtiessä, että minulle tulee aivan hirveän kylmä, mutten välitä siitä, vaan lähdin liukastelemaan kaupungille.

 

639-paikkainen Scape-sali on myyty loppuun. Kaikkialla on nuoria, innosta puhkuvia ruskeita ihmisiä. Pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä. Paksujen talvitakkien alta vilahtelee kultaa ja kirkkaita värejä siellä, kimalletta ja korkokenkää täällä. On tuntikausia vieneitä juhlakampauksia. Eri näköisiä riikinkukkoja valuu sisään aina vain. Yhdellä kundiporukalla on kaikilla dashikit päällä, ja eräällä vanhemmalla herrasmiehellä on yllään jonkinlainen versio agbadasta, minunkin kaukaisten sukulaisteni käyttämästä väljästä juhlakaavusta. Naisten juhla-asuja en tunnista nimeltä, mutta he näyttävät kaikki vitun upeilta oman elämänsä Beyoncéiltä aloittamassa Super Bowl -väliaikashowtaan.

 

Aivan kuin olisimme kaikki pyhävaatteissamme odottamassa pääsyä kirkkoon.

 

Damn. Yritin laittaa parasta päälleni, mutta näytän salin asukirjon keskellä lähinnä Muumien Möröltä.

 

Mitä helvettiä täällä tapahtuu, mietin häkeltyneenä.

 

Vaan tiedänhän minä: Tänään on Black Panther -elokuvan ensi-ilta.

 

Niin suomalaiset kuin amerikkalaiset poc-tuttuni ovat arponeet asujaan ja järjestelleet leffaetkojaan ja -jatkojaan somessa kuukausien ajan. Kärsimätön supina ja säpinä on kasvanut eksponentiaalisesti viikottain siitä hetkestä lähtien, kun elokuvan ensimmäinen teaser julkaistiin viime syksynä. Viimeksi kun näin näin paljon mustia ihmisiä puuhastelemassa näin innoissaan yhdessä ympäri maailman, oli Obaman ensimmäinen presidentinvaalikampanja. Black Panther on amerikkalainen unelma, joka kuuluu kaikille mustille ihmisille: esimerkiksi räppärit Kendrick Lamar ja T.I. sekä näyttelijä Octavia Spencer piffasivat tuhansille pienituloisten amerikkalaisperheiden lapsille leffaliput, ja Brasiliassa elokuva on inspiroinut ottamaan valkoisia tiloja, kuten ostareita, haltuun.

 

Black Panther komeilee Forbes-lehden mukaan Yhdysvalloissa kaikkien aikojen eniten ennakkolippuja myyneenä supersankarielokuvana, ja tätä tekstiä kirjoittaessani se on myös saman markkinan kaikkien aikojen menestynein soolosupersankarielokuva. Saman lehden mukaan Black Panther on ohittanut Iron Man 3:n kaikkien aikojen kansainvälisesti menestyneimpänä soolosupersankarielokuvana. Elokuvan poikkeuksellinen menestys, yli miljardin dollarin tuotto ensimmäisten viikkojen aikana, on varmistanut sille jo jatko-osan, jonka julkaisupäivämäärää ei tosin ole vielä julkaistu. The Walt Disney Company Nordicin johtaja Jussi Mäkelän mukaan elokuva ylitti Suomessa sadan tuhannen katsojan rajan ensimmäisen kuukauden aikana ja on pysynyt jo neljättä viikkoa katsotuimpana elokuvana. Vaikka ensin näyttikin huonolta: Finnkinon järjestelmä kaatui ruuhkan vuoksi useammaksi tunniksi ennakkomyyntipäivänä.

 

Normaalisti elokuvan alkua varjostaa vieno hien haju ja kollektiivinen hermostuneisuus 3D-lasien toimivuudesta, mutta tällä kertaa koko sali pölisee eläväisenä ja rentoutuneena. Jotkut pelaavat valkokankaalla pyörivää mobiilipeliä, mutta suurin osa nappailee loputtoman määrän selfieitä. Hetki on selvästi tärkeä ikuistaa. Sitten elokuva alkaa.

 

kuka pelkää 1.png

 

Black Panther on supersankarielokuva ja sellaisena ja siinä kontekstissa se pitää ensisijaisesti tulkita. Kuten tiedämme, se kertoo kuvitteellisesta, itäisessä Afrikassa sijaitsevasta Wakandan kuningaskunnasta. Se on vauras ja maailman teknologisesti kehittynein valtio, mistä kuuluu kiitos vibraniumille, muinaisen meteoriitin mukanaan tuomalle taikametallille. Wakandan hallitsijat ovat halunneet suojella ylivertaista luonnonvaraansa ja piilottaneet rikkautensa kehitysmaa-kulissien taakse, minkä vuoksi maa on jäänyt täysin huomaamatta suurvalloilta, jotka ovat ohittaneet sen paikkana, jossa ei ole mitään rosvottavaa. Wakandaa hallitsee ja suojelee Black Panther, paikallisesta yrtistä yli-inhimilliset voimat saava soturikuningas. Tarina käynnistyy, kun elokuvan alussa kruunattu uusi kuningas T’Challa (Chadwick Boseman) vasta totuttelee rooliinsa Wakandan hallitsijana ja suojelijana. Vanhan vihollisen, Ulysses Klauen (Andy Serkis) ilmaantuminen vie T’Challan ja hänen kumppaninsa bondmaiselle seikkailulle toiselle puolen maailmaa, mutta todellinen vihollinen löytyykin yllättävän läheltä, sillä valtaistuinta havittelee myös ulkowakandalainen, afrikkalaisamerikkalainen sukulaispoika Killmonger (mielettömän taitava ja järjettömän kuuma Michael B. Jordan).

 

Black Panther on ensimmäinen amerikkalainen supersankarielokuva (ja tämän kaliiberin toimintaelokuva), jonka kaikki keskeiset hahmot ovat mustia, ja kahta hahmoa lukuun ottamatta myös kaikki puheroolit on varattu heille. Erityisen tärkeää on, että lähes kaikki henkilöt ovat myös tummaihoisia mustia. Jos katsotaan sitä, minkätyyppiset rodullistetuksi tulevat henkilöt Hollywoodille ja amerikkalaiselle viihdeteollisuudelle yleensä ja historiallisesti ovat kelvanneet, elokuva on poikkeus. Yleensä mitä vaaleampi ja länsimaisemman oloinen, sitä parempi. Aivan kuin tämä poikkeuksellisuus ei olisi tarpeeksi, kaikki elokuvan henkilöhahmot toimivat täysin itsenäisesti, valkoisuudesta riippumatta. Vaikka elokuva eittämättä kommentoikin kolonialismia, sen tapahtumat eivät ole vastine valkoisuudelle, kuten yleensä mustissa elokuvissa on tapana. Black Panther ei ole mikään hauska sidekick. Hän ei ole whatever Kevin Hart on viimeksi tehnyt. Hän ei ole Kapteeni Amerikan juoksupoika Falcon jossakin ruudun takavasemmalla, tai War Machine, rikkaan valkoisen miehen bestis, jonka kaikki voimat perustuvat siihen mitä herra Stark hänelle suo. Black Panther ei ole tarina kurjuudesta ylös nousemisesta, köyhyydestä tai siitä miten meillä on aina niin kamalan raskasta. Se on tarina T’Challasta, siniveriköstä, maailman kehittyneimmän valtion kuninkaasta.

 

Elokuva tekee myös niin sanotut madmaxit ja luovuttaa pitkiksi hetkiksi shown liudalle toinen toistaan mielenkiintoisempia naishahmoja. Lupita Nyong’on Nakia, Danai Guriran Okoye ja Letitia Wrightin Shuri ovat Wakandan oma action Destiny’s Child, joka toimii itsenäisesti, riippumattomina sekä valkoisuudesta että miehistä. Heidät esitetään fiksuina ja kykeneväisinä omiin päätöksiinsä niissäkin kohtauksissa kun he rakastuvat tai palvelevat kuningasta. Kullakin naishahmolla on omat sisäiset ajavat voimansa. Sekä mies- että naishahmojen kohdalla on tasavertaisesti kyse kunniasta, velvollisuudesta ja Wakandasta, ei suhteista tai vallasta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Oikeastaan, ainoa ’nainen hädässä’ tässä elokuvassa tuntuu olevan elokuvan (ja supersankarielokuvahistorian ensimmäinen) token white guy, uuvuttavista Hobitti-elokuvista hyvin toipunut Martin Freeman. Hänen esittämänsä CIA-agentti on koko ajan enemmän tai vähemmän hukassa, avun tarpeessa tai muuten vain naurunalainen. Ja minä nautin.

 

kuka pelkää 2.png

 

Marvel-hahmoista tehtiin viitisenkymmentä supersankarielokuvaa viidellä eri vuosikymmenellä ennen kuin aurinko nousi Wakandan horisontissa. Vertailun vuoksi Wonder Woman, ensimmäinen itsenäinen naissupersankari, pääsi valkokankaalle vasta viime kesänä. Muistan ikuisesti, kun näin elokuvateatterissa ensimmäisen sankarin, johon samastuin. Hän oli vuoden 1999 The Matrix -elokuvan Morpheus (Laurence Fishburne). Häntä ennen fiilistelin eniten RoboCopia, koska kuvittelin aina olevani elokuvan vihainen musta poliisipäällikkö, josta on tullut RoboCop. Ja vaikka vampyyrisankari Blade ja vuosituhannen vaihteen nahkatakit, nopeet lasit ja isot pyssyt -kiima oli tärkeä virstanpylväs mustalle representaatiolle, ei sen tematiikka ja kulttuurinen merkitys ole mitenkään verrattavissa Black Pantheriin.

 

Representaatioilla on väliä. Vaikka kampanjat kuten #OscarsSoWhite saavat jonkinlaista muutosta aikaiseksi, on data Hollywoodin inklusiivisuudesta karua luettavaa: Viime kesänä viihdeteollisuuslehti Varietyssa julkaistussa artikkelissa tutkittiin sataa vuoden 2016 menestyneintä elokuvaa. Näiden elokuvien puherooleista 70,8 prosenttia oli valkoisten ihmisten. Mustien vastaava osuus oli 13,6 prosenttia, aasialaisten 5,7 prosenttia ja latinojen pökerryttävä 3,1 prosenttia. Joudumme todella tekemään töitä nähdäksemme elokuvia joissa näemme itsemme kaltaisia ihmisiä. Eikä se yksin riitä. Elokuvat, joissa emme ole pelkästään esillä, vaan joissa olemme yhtä monisyisiä, ristiriitaisia ja inhimillisiä kuin kaikki valkoiset hahmot joita näemme kaikkialla, joka päivä, ovat todella harvassa.

 

Valkoisuudelta tämä rakenteellinen kysymys menee suurimmaksi osaksi ohi. Suomen suurimman elokuvalehden Episodin päätoimittajan Jouni Vikmanin mielestä ”liiallinen tietous omasta asemasta tukahduttaa viihdyttävyyden ryppyotsaisuuden alle”. Mielettömässä kahden tähden arviossaan hän kokee ”rotukysymysten” käsittelyn viihteellisessä kontekstissa ”keinotekoisena ratkaisuna”.

 

Hänen ja useiden muiden valkoisten kriitikoiden vastentahtoisuus ottaa vastaan elokuvan perimmäisiä viestejä mukisematta on huvittavaa. Elokuvahan se vain on, miksi tässä pitää olla jotakin vakavaa viestiä mukana, miksemme voi vain nauttia viihteestä? Siksi, että meidän on puhuttava näistä asioista, omalla tavallamme ja omilla ehdoillamme. Ja juuri tämän vuoksi on erinomaista, että myös elokuvan pahis on musta. Blaxpoitaation hengessä olisi ollut helppo kirjoittaa tarina mustista hahmoista taistelemassa ilkeää valkoista miestä vastaan. Ei. Meillä on omat haasteemme, ja omat ongelmamme.

 

Black Pantherin olennaisin, merkityksellisin osa ei ole sen suora suhde valkoisuuteen. Se kysyy sarjakuvamaisen äärimmäisyyden keinoin vielä paljon monimutkaisempia, tärkeämpiä, sisäisempiä moraalisia kysymyksiä: Mitä tarkoittaa, kun Killmongerin afrikkalaisamerikkalainen kokemus rotusyrjinnästä ja rakenteellisesta rasismista kohtaa T’Challan itsenäisen, kolonialismista riippumattoman arvomaailman? Killmonger saattaa olla kylmäverinen, mutta pohjimmillaan hän haluaa korjata äärimmäisiä historiallisia vääryyksiä aseistamalla (kirjaimellisesti) mustat veljensä ja siskonsa rakenteellista syrjintää vastaan.

 

Siksi onkin ollut paljon kiinnostavampaa lukea mustien kulttuuritoimittajien analyyseja elokuvasta. Esimerkiksi freelancekirjoittaja Carvell Wallace avaa erinomaisessa New York Timesin artikkelissaan omia tuntemuksiaan elokuvan tärkeydestä hänen kaltaiselleen katsojalle amerikkalaisessa kontekstissa. Hän kertoo myös elokuvan ohjaajan Ryan Cooglerin voimannuttavista näkemyksistä siitä, miksi Black Pantherin täytyy kysyä myös vaikeita kysymyksiä. Toisaalta esimerkiksi Africa Is a Country -verkkolehden toimittaja Russell Rickford kutsuu Black Pantheria ongelmalliseksi panafrikkalaisen vapautusliikkeen näkökulmasta, koska se edustaa konservatiivista nationalismia. Kulttuurilehti Boston Reviewn toimittaja Christopher Lebron puolestaan tarkastelee kriittisesti afrikkalaisamerikkalaisen Killmongerin hahmoa vasten Black Lives Matter -liikkeen avaamaa keskustelua siitä, kuinka vähän mustien amerikkalaismiesten elämiä arvostetaan ja sanoo, että ”Black Panther ei ole elokuva, jonka me ansaitsemme”.

 

Monenlaiset erilaiset ulostulot ja arviot osoittavat sen, että keskustelu on alkanut ja se on tärkeä. Sen lisäksi, että me ruskeat katsojat saamme Black Pantherin kaltaisista elokuvista samastumispintaa, on yhtä lailla tärkeää, että valkoiset katsojat saavat tämän tyyppisiä voimaannuttavia kokemuksia ruskeista roolihahmoista. On pohjattoman tärkeää, että myös valkoiset ystävämme näkevät kaltaisiamme ihmisiä tekemässä samoja asioita, joita he näkevät muiden valkoisten tekevän kuvaruudulla nyt ja aina. Jos näin ei käy, olemme kaikki häviäjiä.

 

Jos niin käy, voimme siirtyä post-Black Panther aikaan, jolloin mustia elokuvia (ja kaikkea muuta, joka identifioituu mustaksi) ei tarvitse enää politisoida, ja Black Pantherin kaltaisia elokuvia voi katsoa puhtaasti sellaisina kuin ne ovat: viihteenä.

 

”Mä oon Okoye!” kirkuu teinityttö takanani kahdelle ystävälleen, kun valumme Tennispalatsista ulos elokuvan jälkeen. Hän tarttuu pitkänä huljuvan hijabinsa reunaan ja pitää siitä pantomiimimaisesti kaksin käsin kiinni, kuin elokuvassa esiintyneestä taistelukeihäästä. Hän tökkii sillä ilmaa riehakkaasti. Hänen ystävänsä nauravat ja nostavat muka antautuen kätensä ilmaan.

 

Teksti ja kuvitus: Ervin Latimer