Pääkirjoitus: Ylösalaisin-maa ja Hemmottelu-soppi

Rakenteet.jpg
 
 
 
 

Muistatko lapsuudestasi Marjatta Kurenniemen sadun Alli Ylösalaisin-maassa? Sen, missä Alli-tyttö pakenee kodin ärsyttävää siivouspäivää ja hyppää vesilätäkön kautta rinnakkaistodellisuuteen missä kaikki on nurinperin? Koulua käydään kesäisin ja lomaa pidetään koko pitkä talvi, opettaja kehuu jos myöhästyy tunnilta, vaatteet pitää pitää likaisina, perunat kuoritaan haarukalla (ja niistä syödään vain kuoret) ja uuden ystävän nimi on Illa. Ensiksi Allia vähän kutkuttaa kaiken erilaisuus ja sotkusta syntyvä näennäinen vapaus, mutta lopulta hän huomaakin haluavansa kotiin, järjestyksen pariin. Sinne missä on selkeät säännöt sille mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Vesilätäkkö, jonka läpi hänen on määrä palata takaisin, on kuivunut melkein kokonaan kasaan, mutta hän saa työnnettyä itsensä pienen läikän kautta juuri ja juuri takaisin tutuille kulmille.

 

Alli Ylösalaisin-maassa loppuu seuraavaan lauseeseen: ”Ja sen jälkeen ei Allin huone enää koskaan ollut ’ylösalaisin’”.

 

Meidän ajassamme ”ei enää koskaan” ei merkitse enää mitään. Juuri nyt tuntuu, että olemme kaikki joutuneet Ylösalaisin-maahan. Mutta tämä ei ole mikään söpö satu siitä, miten pitää arvostaa sitä mitä on, vaan puhdas painajainen, kuivamaisillaan oleva vesilätäkkö. Mikä on sen viimeinen pisara, ja mihin me menemme täältä? Ehkä Hemmottelu-soppeen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Jimi Joonas Karttusen murha keskellä kirkasta päivää viime syksynä. Tuntuu, ettei kukaan enää edes muista koko asiaa.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Vesalan koululla toissa viikolla pidetty mielenosoitus, jossa aikuiset rasistit demonstroivat pieniä lapsia vastaan ja valkoisen ylivallan puolesta, samalla kun poliisia kiinnosti vain ja ainoastaan Kokoontumislaissa määritelty tehtävänsä turvata mielenosoitusoikeuden toteutuminen. Poliisia ei kiinnostanut esimerkiksi turvata Perustuslain seitsemännen pykälän määriteltyä jokaisen oikeutta turvallisuuteen (joka kuudennen pykälän mukaan koskee myös lapsia), tai YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen kolmannessa artiklassa määriteltyä lapsen oikeutta suojeluun. Tai perusopetuslain 29. pykälässä kuvailtua oppilaan oikeutta turvalliseen kasvuympäristöön.

 

Viimeinen pisara eivät myöskään olleet poliisin nyt jo surullisenkuuluisat toimet kuten sen systemaattisesti harjoittama, lailla kielletty etninen profilointi, ja salaisen Facebook-ryhmän keskustelut, missä virassa olevat lainvalvojat ehdottivat muun muassa hihamerkkejä ulkomaalaisille. Jälleen kerran kysyn: mitä virkaa on lauseella ”ei koskaan enää”, jos sillä tarkoitetaan tätä?

 

Epäilen, vaikken haluaisi, ettei viimeinen tippa ole myöskään Jussi Halla-ahon, Korkeimman oikeuden kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta tuomitseman ihmisen valinta hallituspuolueen johtoon. Siis hänen, joka ehdotti pari vuotta sitten keskitysleirejä turvapaikanhakijoille . Ei, vaikka hallituskriisi onkin nyt käsillä. Ei liene ruskeaa, juutalaista tai ketään muutakaan suomalaista/eurooppalaista, joka ei juuri nyt mieti, olisiko Hitler kutsunut itseään tarpeen tullen – normalisoidakseen aikeensa – ”juutalaiskriittiseksi”.

 

Mitä sitten oikein pitäisi tehdä, jos vaikuttaa siltä, että kotiinpaluuta ei enää ole, että vesilätäkkö on niin kuiva, ettei siitä enää pääse takaisin, ja tämä kammottava Ylösalaisin-maa on uusi normi?

 

En itse ole keksinyt muuta keinoa kuin päästää irti, lamaantua. Yksinkertaisesti antaa olla. Kyllä, luit aivan oikein. Mutta olen tehnyt sen tietoisesti, strategisesti. Päästämällä irti olen löytänyt Ylösalaisin-maan sisältä pienen paikan itselleni: Hemmottelu-sopen. Hemmottelu-soppi ei ole irrallaan Ylösalaisin-maasta, mutta siellä on vähän enemmän tilaa hengittää.

 

Hemmottelu-sopessa ei käytetä älypuhelimia laisinkaan, ja netinkäyttöä ja televisio-aikaa rajoitetaan tiukasti. Sinne ei tule Helsingin Sanomia vaan New York Times, parin päivän viiveellä, ja siitäkin luetaan vain kulttuuri- ja muotisivut. Hemmottelu-maassa luetaan runoja niin paljon kuin sielu sietää ja katsellaan lapsuudesta tuttuja tilannekomedioita tuntikausia illassa. Seinfeld on aivan hyvä, Art Vandelay, import export ja sitä rataa. Siellä käydään kävelemässä, juoksemassa jopa, etenkin silloin kun on kiire. Sushibuffetissa ja shampanjalla keskellä päivää, koska pitäähän ihmisen syödä, yllättävää kyllä, ruskeankin, keskellä olemassaoloaan vastustavan valtataistelun. Siellä ympäröidään itsensä rakkaudella, ystävien mutta etenkin lapsen. Piirustuksilla ja muovailuvahalla. Siellä rukoillaan. Siellä tehdään kaikenlaista tällaista radikaalisti poliittista.

 

Itse löysin tieni Hemmottelu-maahan Audrey Lorden avulla. Hän oli afrikkalais-amerikkalainen kirjoittaja ja womanisti, joka kehitti yhteiskunnallisen termin ”self-care” eli itsestään huolehtiminen. Hän kirjoitti vapaasti suomentaen, että ”itsestään huolehtiminen ei ole itsekeskeisyyttä vaan itsesuojelua, ja itsesuojelu on poliittisen sodankäynnin keino”. Me ei-valkoiset ihmiset tarvitsemme tauon jatkuvasta ihmisarvoamme vastaan puhuvasta informaatiotulvasta. Tauon ottaminen ja sen käyttäminen juuri niin kuin parhaaksi näkee – tietoisesti, strategisesti – ei ole pelkuruutta tai pään työntämistä pensaaseen. Se on rohkeutta. Se on elinehto, kuten vesikin. Se on tie takaisin kotiin.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä: