Pääkirjoitus: Sanat, kuvat ja memet

 
 
 
 

Tämä on Ruskeat Tytöt. Suomen historian ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa nettilehti ruskeilta ihmisiltä ruskeille ihmisille. Olemme rakentaneet sitä parinkymmenen hengen porukalla viimeiset puoli vuotta muiden töiden ohella. Palavereihimme, joita on pidetty niin kasvokkain kuin skypessä, niin yöllä kuin päivällä, niin lasten kanssa kuin ilman, on mahtunut itkua ja naurua, kipeitä henkilökohtaisia avautumisia rasismista ja seksismistä, kieliopista nalkuttamista sekä paljon viiniä ja juustoja. Jokaisessa kohtaamisessa on ollut puhetta siitä, että Ruskeat Tytöt on ensimmäinen, ainoa ja yksin. Näin ei ole.

 

Pari kuukautta sitten istuin Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden laitoksella Maï Soreaun vieraana. Hän on nuori tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa maahanmuutonjälkeisen sukupolven tuottamasta kirjallisuudesta. Hän kertoi käyttävänsä tutkimuksensa aineistona kirjoja Ruotsista, Tanskasta, Norjasta ja Suomesta. Jonas Hassen Khemiria, Yahya Hassania ja kumppaneita, ruskeiden syntyperäisten skandinaavien kirjoittamia teoksia, joissa käsitellään identiteettiä ja välitilaa yhteiskunnassa, joka kohtelee sen ruskeita jäseniä ulkomaalaisina ja -puolisina.

 

Valitessaan tutkimusaineistoaan, Soreau oli joutunut tekemään Suomen kohdalla poikkeuksen. Maatamme tutkimuksessa markkeeraava kirja on valkoisen ihmisen ruskeista ihmisistä kirjoittama. Soreau ei oman kielitaitonsa vuoksi käytä suomen- vaan ruotsinkielistä aineistoa, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, koska suomeksi ei olisi ollut juuri sen enempää valinnanvaraa. Meillä ei ole käytännössä vieläkään, vuonna 2017, omaa kirjallista ääntä saati laajempaa kirjallista kenttää. Paitsi että näinkään ei ole.

 

Koska en tiennyt sitä, kiivastuin Soreaun esitellessä aineistoaan. Kutsuin tilannetta kovaan ääneen fiaskoksi ja luultavasti lausuin muutaman ärräpään.

 

Soreau, joka osaa suhtautua asioihin paljon akateemisemmin ja elegantimmin kuin minä, katsoi vaahtoamistani vinosti hymyillen, odotti kaikessa rauhassa että lopettaisin ja totesi: ”Mutta Koko, onhan meillä Prinssi Jusuf!”

 

En käsittänyt ollenkaan, mitä hän tarkoitti. Mitä tekemistä huumoriräppärillä on kaunokirjallisuuden kanssa?

 

Soreau esitti vastakysymyksen: olenko koskaan miettinyt, että ihmiset ottavat haltuun niitä tiloja, jotka heidän on mahdollista ottaa haltuun? Olenko koskaan miettinyt, että vaikka kaunokirjallisuus ei olisikaan päästänyt meitä aluelleen – ei välttämättä pahantahtoisesti ja tarkoituksella segregoiden, vaan historiallisen jatkumon ja tiettyjen rakenteiden vaikutuksenalaisena lähes huomaamatta – niin yhteiskunnassa ja kulttuurissa on lukuisia muita alueita, joilla me olemme ihan koko ajan toteuttaneet kirjallisia ja journalistisia ambitioitamme ja luovuuttamme. Meillä on Sonya Lindforsin tanssiteokset Noir? ja Noble Savage sekä Nayab Ikramin videot ja kuvat (joista voit lukea lisää täältä.)

 

Ja sitten meillä on vielä koko internet: laajalle levinneet Ruskeat Tytöt -blogipostaukset Lilyssä, näyttelijälupaus Laura Eklund Nhagan spoken word -esitykset ja toisinnot Vihervaaran Annasta, samastuttavat räppibiisit ja -videot Mustalta Barbaarilta, hänen possensa superfeimit insta- ja youtubesketsivideot ja niiden hästägeistä levinneet sanonnat sekä sadat legendaariset memeruudut, joissa kaikissa käsitellään täysin samoja teemoja kuin Soreaun tutkimissa kirjoissa.

 

Miten ihmeessä minulta oli mennyt täysin ohi, kuinka arvokas ja laaja ja monimuotoinen ja olemassa oleva, ei pelkästään kirjallinen vaan kulttuurinen ja journalistinen kenttä meillä ruskeilla ihmisillä jo on?

 

Enpä ollut miettinyt, vaikka olin itse ollut jo pari vuotta yksi näistä tekijöistä. Lamppu syttyi päässäni: miksi minäkin – joka varsin hyvin tiedän sekä ammattini että omien kulttuuristen kulutustottumusteni perusteella, että kaikki lukevat somea enemmän kuin oikeita painettuja kirjoja ja lehtiä – ajattelen, että asiaa ei lasketa jos se on vain internetissä? Että se on vähemmän arvokasta, jotakin muuta tai toista tai matalampaa kuin oikea, korkea kulttuuri? Miten ihmeessä minulta oli mennyt täysin ohi, kuinka arvokas ja laaja ja monimuotoinen ja olemassa oleva, ei pelkästään kirjallinen vaan kulttuurinen ja journalistinen kenttä meillä ruskeilla ihmisillä jo on? Kuinka joka ikinen meme ja postaus ja niiden saama laikkaus on ollut ehdottoman merkityksellinen sen kehittymiselle. Kuinka jo kauan ennen Ruskeita Tyttöjä on itse asiassa ollut tarjolla meiltä näyttävää ja meistä kertovaa mediaa ja kulttuuria omalla äidinkielellämme.

 

Sama havainto tehtiin nettizine gal-demissä (jonka päätoimittajan Liv Littlen haastattelun voit lukea täältä), missä toimittaja toteaa vapaasti suomentaen :

 

”Memet eivät ole pelkästään kanava, jonka kautta voi jakaa iloa, käsitellä kipua ja rakentaa yhteisöjä. Ne ovat myös mittaamattoman arvokkaita tietokapseleita, jotka kertovat miten kulttuuri toimii tai millaisia puutteita sen toiminnassa on. Memet olivat minulle muistilappuja, joiden avulla opettelin kulttuurin monimutkaisuuksia, jotta nyt pystyn käsittelemään identiteettiäni ja paikkaani toisessa kotimaassani.”

 

Meidän pitää antaa itsellemme lupa olla media ja kulttuuri ja kirjallisuus ja julkinen keskustelu omin ehdoin, omin formaatein. Niiden formaatein, jotka meidän on mahdollista ottaa haltuun kysymättä ensin valkoisuudelta.

 

Mutta ei tämä mikään synninpäästö ole. En tarkoita tällä kaikella, etteikö valtamedialla ja kustannusalalla ja kauneus- ja muotibisneksellä olisi silti vastuuta otettavana. Ei ole yksin meidän vastuullamme laajentaa representaatioita ja normalisoida ruskeista ihmisistä erilaisissa julkisuuden ja kulttuurin tiloissa kerrottavia narratiiveja. Mikään määrä ironisia someilmiöitä ei riitä tasapainoittamaan valtasuhteita, jos toinen puoli ei ole valmis itsekritiikkiin. Jokainen, joka operoi työkseen sanoilla ja kuvilla, tietää että jokainen sana ja kuva on valinta. Aina kun jokin sanotaan ja näytetään, jokin vaietaan ja piilotetaan. Ei välttämättä pahalla, vaan ennemmin huomaamatta, mutta lopputulos on aina sama: tietyistä sanoista ja kuvista tulee normi, ja kaikki muu on niiden poikkeus, arjen eri asteilla. Sillä voi olla vähintäänkin kiusaannuttavia ja huvittavia seurauksia tai sitten ne voivat olla jopa vaarallisia tai ulossulkevia.

 

Tämä on Ruskeat Tytöt. Osa jo olemassa olevaa ruskeiden suomalaisten mediakenttää ja suomalainen media siinä missä muutkin.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

Lue myös muut pääkirjoitukset: