Julistan #metoon päättyneeksi

 
 
IMG_4911-1+kopio.jpg

Yksi toksisimmista ilmiöistä, joita #metoo-kampanjaan liittyy, on se, että naiset kokevat edelleen, että on jollakin tavalla yksin heidän vastuullaan purkaa patriarkaatti ja lopettaa heihin itseensä kohdistuva väkivalta. Tämä kuorolle saarnaamisen oletus ei tee mitään muuta kuin toisinna alistavaa järjestelmää.

 

Voisin istua tässä koko päivän kertomassa, kuinka olen lukenut viime kuukausina vähän väliä niin ulkomaalaisista kuin suomalaisista lehdistä, kuinka korkeassa asemassa olevat miehet ovat saaneet lopputilin tai vähintään melkoisesti mediahuutia ja sitä kautta kenties haittaa uralleen sen jälkeen kun on paljastunut, että he ovat ahdistelleet ja alistaneet naisia. He ovat myös saaneet ja vastaanottaneet Jussi-palkintoja.

 

Voisin istua tässä koko päivän kertomassa, kuinka käytännössä jokainen vähänkin läheisemmin tuntemani (hetero)mies, oma isäni mukaan lukien, on viime kuukausina  kertonut nähneensä naisten ahdistelua vapaa-ajalla, töissä tai perhepiirissä. Todella moni on kahdenkeskisissä keskusteluissa tunnustanut ahdistelleensa itse joskus naisia. Joskus he ovat ensin tunnustaneet ja sen jälkeen ahdistelleet minua, vähän niin kuin ohimennen.

 

Yleensä tilanteet ovat heidän kertomansa mukaan liittyneet pariutumisen hetkiin, mutta välillä on mennyt yli myös työelämässä. Osa miehistä on kertonut tajunneensa käytöksensä ongelmallisuuden vasta #metoon myötä, moni on myöntänyt tienneensä sen jollakin tasolla aina.

 

Voisin istua tässä koko päivän kertomassa, kuinka yksikään mies ei ole kertonut ottaneensa yhteyttä ahdistelemiinsa naisiin ja pyytäneensä anteeksi. En ole myöskään kuullut keneltäkään naiselta, että heiltä olisi pyydetty anteeksi. Minulta ei ainakaan ole.

 

Voisin istua tässä koko päivän kertomassa, kuinka olen kokenut viime kuukausina sekä fyysistä että verbaalista seksuaalista häirintää useamman kerran. Yksikään näistä miehistä, joista osa on ollut tuttuja ja osa tuntemattomia, ei ole ollut yhteiskunnalliselta asemaltaan minua korkeammalla, minuun minkääntyyppisessä esimiesasemassa. Häirintää on tapahtunut baarissa, kotioloissa, kännissä, selvinpäin ja riippumatta siitä mitä minulla on tai ei ole ollut päälläni. Tämän päälle on tietysti tullut kaikki se sukupuoleen ja niin sanottuun rotuun liittyvä, yhteennivoutuva, somen kautta tapahtuva yleishäirintä, jota kutsun “vitsillä” ammattitaudikseni.

 

Ja viis minusta; voisin istua tässä koko päivän kertomassa, kuinka olen todistanut seksuaalista ahdistelua myös muiden kohdalla lukuisia kertoja viime kuukausina.

 

Olen puuttunut tilanteisiin esimerkiksi saattelemalla miespuolisen tuttavan ulos baarista, koska hänen käytöksensä on pitkin iltaa lähtenyt ylittämään kaikkia soveliaisuuden rajoja. Olen pyytänyt hänen miespuolisia ystäviään puuttumaan tilanteeseen koska – noh, tämä samainen mies kohteli minua kuin lihakimpaletta jo viisitoista vuotta ennen kuin koko #metoo alkoi eivätkä voimavarani enää riittäneet asian käsittelyyn uudelleen. Yhteiset ystävämme ovat luvanneet hoitaa tilanteen, mutta lähes puolen vuoden jälkeen mitään ei ole tapahtunut.

 

Voisin istua tässä koko päivän kertomassa, kuinka olen nähnyt viime kuukausina somefeedissäni – joka ei tietenkään käymieni keskustelujen lailla ole otantana edustava, mutta silti paljonpuhuva –  vain pari hassua miesten kannanottoa koko seksuaalisen väkivallan kysymykseen. Muuten asiaa puidaan naisten toimesta päivittäin ja seuraamani mieshenkilöt ovat kautta linjan wokeja, korkeakoulutettuja, feministeiksi itseään tituleeraavia, jopa poliittisesti aktiivisia ja omaavat jo pelkästään mieheytensä vuoksi mutta myös ammattimielessä valtaa, ainakin sananvaltaa.

 

Kaikkien tapausten
yhteinen nimittäjä on tavalla tai toisella kaikki miehet.
Eli rakenteet.

 

Vähäiset kannanotot ovat liittyneet yleensä heidän äiteihinsä, siskoihinsa, vaimoihinsa ja etenkin tyttäriinsä – ja saaneet aikaan suhteetonta ylistystä verrattuna naisten jakamiin omiin kokemuksiin ja avunhuutoihin. Myötätuntoa on helppo tuntea silloin kun asia tulee lähelle, esimerkiksi perhepiiriin. Samalla on suorastaan kornia, miten miehen asema vain pönkittyy kun hän asettuu alistetun puolelle, joskus aika näennäisestikin, kun taas nainen saa hankalan ihmisen, koulukiusaajaan, lynkkaajan (huomaa viittaus valkoisten miesten toimesta murhattuihin ei-valkoisiin miehiin siksi että näitä epäiltiin valkoisiin naisiin kohdistuvasta – mistäs muustakaan kuin – seksuaalisesta väkivallasta) ja noitavainoajan (huomaa viittaus miesten toimesta murhattuihin naisiin aikana, jolloin yhteiskuntarakenteet alkoivat muotoutua sellaisiksi kuin ne nykyään tunnetaan) maineen vaatiessaan muutosta. Se vanha kaverini, jonka poistin baarista ja jonka käytökseen muut miehet eivät puuttuneet, on muuten pienen tytön isä. I call bullshit.

 

Julistankin #metoo-kampanjan omalta osaltani päättyneeksi. Ja jos #metoo ei sentään vielä lopu, niin lopetetaan nyt ainakin jatkuvat "ei kaikki miehet" -horina. En jaksa enää yhtään tunnustuksellista, todistuksellista tekstiä, enkä yhtään irtisanomisuutista. Niin eheyttävää kuin onkin ollut nähdä, etten ole yksin kokemuksineni ja niin tervetullutta kuin julkinen keskustelu onkin ja jokainen huonosti käyttäytyvä mies ansaitseekiin saada potkut, emme pääse eteenpäin ennen kuin myönnämme, että kaikkien tapausten yhteinen nimittäjä on tavalla tai toisella kaikki miehet. Eli rakenteet.

 

Maailma ei mene miksikään, yhteiskunta ei vaarannu siitä, että miehet raiskaavat ja käyttäytyvät asiattomasti naisia kohtaan. Todistustaakka pysyy meillä ja todistaminen on tehty lähes mahdottomaksi kaikesta hälinästä huolimatta, koska maailma on edelleen rakennettu suoraan ja käytännössä pelkästään miehille. Alistamisen hyötysuhde on edelleen niin voimakkaasti miesten puolella, etteivät he koe tarpeeksi painetta ja tarvetta muuttua itse tai edes olla mukana muuttamassa tilannetta yleisemmällä tasolla. Joku ystävistäni sanoi joskus, että etuoikeus on kuin teflonpinta. Se on näkymätön mutta vahva kuori, jonka pinnalta kaikki valuu pois jälkeä jättämättä.

 

Jokainen mies on osallinen naisiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan. Minulle on loppupeleissä aivan yhdentekevää, tunkeeko mies kätensä takapuolelleni ilman lupaa, tytötteleekö hän minua, katsooko hän tätä kaikkea vierestä ilmeenkään värähtämättä vai voivotteleeko hän minulle “ilmiötä” säälivästi joko somessa tai kasvotusten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tämä on miesten anti #metoolle. 

 

Tällaisiin kolumneihin yleensä kuuluu loppukaneetiksi pari oivallusta ja neuvoa. Minun kuuluisi kertoa tässä kohtaa, mitä haluaisin miesten tekevän. Mutta minä en suostu. En enää. Välillä on miesten vuoro. On miesten vuoro osallistua lasten kasvattamiseen niin, että seuraava sukupolvi oppii ymmärtämään suostumuksen säännöt ja oman asemansa maailmassa. On miesten vuoro käynnistää kampanja, joka näyttää miksi he ahdistelevat naisia ja joka tarjoaa apua miehille sen lopettamiseksi. Kyllä, kaikkien miesten.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kolumni, joka ilmestyy silloin kun hän ehtii sitä kirjoittaa.