Pääkirjoitus: paula.risikko@raja.fi; jaana.vuorio@migri.fi

 
 
 
 

Taas on pääkirjoituksen aika. Olin ajatellut kirjoittaa jotakin representaatioiden tärkeydestä, siitä miten merkityksellistä on, että meidännäköisiämme ihmisiä on aikakauslehtien human interest -tarinoissa tekemässä normaaleja asioita. Miten ihanaa on, että kuvapankki Getty Images ja lifestyle-sivusto Refinery29 ovat alkaneet kerätä No Apologies -nimellä kulkevaa visuaalista kansiota, joka on monimuotoista ja vanhaa kaavaa rikkovaa.

 

Tällaisilla asioilla on pitkällä tähtäimellä väliä: tavallisten arkikuvastojen muuttaminen on tärkeä dekolonisoiva teko, joka tekee meistä vahvempia ja raivaa meille toimintatilaa yhteiskunnassa. Mutta juuri nyt on pikkuisen tärkeämpiäkin asioita kuin jokapäiväiset mediasisällöt:

 

Pari päivää sitten Suomesta karkoitettiin pois, vastentahtoisesti, lentokoneellinen meidännäköisiämme, turvaa hakeneita ihmisiä Afganistaniin. Paikkaan, josta ulkoministeriömme sivuilla kirjoitetaan seuraavasti:

 

”Turvallisuustaso: Vältä kaikkea matkustamista.”

 

Ja:

 

”Muut turvallisuustason tiedot: Turvallisuustilanne on kriittinen tai heikko koko maassa, vaikka tilanteessa on myös alueellisia eroja. Välttämättömissä asioissa Afganistaniin matkustavien ulkomaalaisten on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä varmistettava ennalta turvallisuusjärjestelyjensä luotettavuus niin liikkumisen kuin majoituksen ja muiden mahdollisten oleskelupaikkojen osalta.”

 

Ja:

 

”Yleinen turvallisuustilanne: Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea.”

 

Heidät lähetettiin pois, vaikka Perustuslaissamme heti toisessa, kaikkien perusoikeuksia käsittelevässä luvussa, lukee näin:

 

”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

 

Meidän ei siis kannata lähteä aurinkomatkalle Afganistaniin koska voimme päästä hengestä, mutta sieltä tänne henkensä uhalla turvapaikkaa hakemaan tulleet saa käännyttää pois.

 

”Ymmärtävätkö samat ihmiset, että Donald Trumpin muuri on jo rakennettu, ja se itse asiassa on täällä meillä Suomessa, meillä Euroopassa?”

 

Tästä kaikesta päätti maahanmuuttovirasto, joka operoi hallituksessamme istuvan sisäministerin alla. Hallituksen olemme valinneet me suomalaiset, me kaikki jotka äänestimme ja emme äänestäneet viime eduskuntavaaleissa. Hallitus päättää myös siitä, että meidän verorahoillamme maksetaan ihmisille yksisuuntainen menolippu kuolemaan. Sillä tavalla demokratia toimii valtion rajojen sisällä.

 

Nyt on kunnallisvaaliviikko. Tämänviikkoiset tapahtumat näyttävät päivänselvästi, että äänestämisellä  todella on väliä. Sillä on väliä kunkin meistä oman elämän ja etujen kannalta, mutta sillä on ennen kaikkea väliä niiden ihmisten kannalta, joilla ei ole mahdollisuutta äänestää. Äänestäminen ylittää kunnalliset ja valtiolliset rajat.

 

Kun katson some-feediäni, vastaan tulee jatkuvasti niin aitoa kauhistelua kuin vitsikkäitäkin kannanottoja liittyen Donald Trumpin haaveisiin rakentaa muuri Yhdysvaltain ja Meksikon väliin. Ihmiset ovat aidosti huolissaan siitä, miten ruskeiden maahanmuuttajien käy rapakon takana, ja hyvä niin. Mutta ymmärtävätkö samat ihmiset, että muuri on jo rakennettu, ja se itse asiassa on täällä meillä Suomessa, meillä Euroopassa? Se ei välttämättä ole fyysinen muuri, mutta lainasäädäntömme ja toimintamallimme sallivat tällä hetkellä sen että turvaa ja mahdollisuutta elämään etsivien ihmisten eteen nostetaan seinä. Että heitä ei vain jätetä kuolemaan vaan heidät lähetetään kuolemaan, koska me haluamme suojella omaa etuamme, omaa (kuvitteellista) kansakuntaamme, omia rahojamme ja omia rajojamme.

 

Olen usein "leikitellyt" ajatuksella, että mitä jos 1930–40-luvuilla olisi ollut some. Miltä holokausti olisi näyttänyt, miten sitä olisi näytetty? Olisiko kyyneltä pusertava hymynaama kaverin jakaman artikkelin tai statuspäivityksen alla muuttanut sitä tosiasiaa, että lapsia haettiin koulusta kesken päivän ja raskaana olevat naiset jätettiin heitteille, eikä monillekaan kerrottu ymmärrettävällä kielellä mitä seuraavaksi tapahtuu? Olisinko seurannut live-streamina, kun ihmisiä kasataan keskitysleirille vievään junaan?

 

On täysin inhimillistä, että olo on voimaton, toivoton ja riittämätön. On mahdotonta tietää, mitä muuta rivikansalainen voisi tehdä kuin äänestää, jakaa tietoa verkostoissaan ja käydä mahdollisesti osoittamassa mieltään. Myös sähköpostia voi lähettää ja kysyä päättäjiltä suoraan, miksi meidän verorahoillamme maksetaan kansanmurha.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue myös muut pääkirjoitukset:  

 

1488493702105.jpeg