Kuka pelkää ruskeaa tyttöä? Ainakin kirjailijanero

IMG_4911-1+kopio.jpg

Kukaan muu ei laske kirjallisuuden arvoa enemmän kuin vanhan koulukunnan kulttuurijöröt, jotka vastustavat moniäänisyyden aktiivista edistämistä vedoten sananvapauteen. He ja vain yksin he saavat korkeakulttuurin ja sivistyneen kulttuurikeskustelun näyttämään epäonnistuneelta Putous-jaksolta ja kirjojen ostajakunnan kaikkoamaan.

 

Helsingin Sanomat julkaisi tällä viikolla kulttuurisivuillaan jutun, jossa kerrottiin kustantamokonglomeraatti Penguin Random Housen ilmoittaneen työntekijöilleen sähköpostitse asettavansa tavoitteekseen tulla entistä moniäänisemmän kirjallisuuden tuottajaksi vuoteen 2025 mennessä.

 

Simppeliä ja hienoa, eikö niin? Kenelle kirjoja myydään länsimaissa sitten kun suuret ikäluokat dementoituvat eivätkä näe kaihiltaan enää lukea, jos ei yhä moninaistuvammalle joukolle aikuisia?

 

Kirjallisuus on siitä jännittävä taiteenala, että se on myös puhdasta liiketaloutta ja matematiikkaa. Kirjat ovat tuotteita, joita myydään yhä vaativammaksi muuttuvalle kuluttajakunnalle. On eittämättä selvää, että Penguin Random House teki uuden linjanvetonsa ideologisen uudistumistarpeen lisäksi myös taloudellisista syistä, ja niin sen pitääkin. Samalla se toivottavasti myös onnistuu purkamaan rakenteita, jotka suosivat valkoisia (mies)kirjoittajia. Miten kukaan voisi vastustaa näin hyvää diiliä?

 

Nnnohh.

 

Sisäiseksi tarkoitetun sähköpostin vuosi julkisuuteen yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani, Lionel Shriver. Hänen teoksensa Poikani Kevin, Syntymäpäivän jälkeen ja Big Brother lukeutuvat ehdottomiin suosikkeihini, joita olen käyttänyt kirjoitusharjoitusteni esikuvina teini-ikäisestä saakka. Shriver on kalliissa mutta nuhjaantuineissa paitapuseroissaan ja roikkuvassa, alas taakse sidotussa tukassaan myös yksi tärkeimmistä tyyli-idoleistani.

 

Viimeiset pari vuotta hän on kuitenkin taistellut kerrassaan omituista taistelua kirjallisuudessa hänen mielestään liian pitkälle mennyttä identiteettipolitiikkaa ja poliittista korrektiutta vastaan. Hän on muun muassa pitänyt luennon kulttuurisesta omimisesta sombrero päässään ja päästellyt muutenkin suustaan samantasoisia pieruja kuin Sanna Ukkola, joka jokin aika sitten esiintyi lempiohjelmassani Pressiklubissa alkuperäiskansalle kuuluva päähine päässään.

 

On aina kivuliasta, kun oma idoli osoittautuu totaaliseksi juntiksi.

 

Shriver on ollut useaan otteeseen huolissaan siitä, että moniäänisyyttä havitellessa kirjallisista meriiteistä ja taiteellisesta lahjakkuudesta tulee toissijaisia arvoja, ja kustantamoja kiinnostavat enää pelkästään ruksit sellaisissa bokseissa kuin niin sanottu rotu, sukupuoli, toimintakyky, seksuaalisuus ja heikko sosioekonominen ja koulutustausta.

 

Toisin sanoen, esimerkiksi minun kirjani ja käynnistämämme RT LIT AKATEMIA ovat hänen mielestään jotakin sellaista, mikä on olemassa vain ohimenevänä trendinä, vähän niin kuin säälistä meitä poloisia ruskeita harrastelijakirjailijoita kohtaan.

 

On vaikea käsittää, mitä Shriver oikein pelkää. Hän on tehnyt kirjoillaan miljoonia eikä hänen suosionsa osoita hiipumistaan. Tai no, itse olen jättänyt hänen kirjansa kaupanhyllyyn parin viimevuoden aikana, koska ei vaan hotsita enää lukea. Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei lasta kannata huuhtoa pesuveden mukana, mutta sille en mahda mitään, että menee fiilis. Kirjailija Hanif Kureishi otti kantaa Penguin Random House -keskusteluun ja totesi, ettei kulttuurikonservatiiveja suinkaan pelota, että avaamalla rajat kirjallisuuden taso laskee, vaan se, että kentälle alkaa tulla timanttia, joka haastaa nykytilanteen pakottaa valkoisuuden kohtaamaan sen tosiasian, että se on vaientanut ja lannistanut insituutioihinsa pyrkiviä vähemmistötaiteilijoita kautta aikojen.

 

Koko keskustelusta tulee mieleen toinen tällä viikolla revennyt debatti: munkkirinkeliketju Dunkin Donuts joutui kritiikin kohteeksi, kun eräässä sen Baltimoressa sijaitsevassa liikkeessä paljastui olevan kyltti, jossa asiakkaita ohjeistettiin raportoimaan mikäli he kuulevat työntekijöidensä puhuvan muita kieliä kuin englantia. Asiakkaille tarjottiin palkkioksi raportoinnista lahjakortteja ja ilmaista ruokaa. Hassua, itse olen asioinut Dunkin Donutsissa esimerkiksi Ruotsissa, missä tein tilaukseni ruotsiksi. Olen kiinnostunut, millä kielellä kahvipullaa tilataan ketjun haarakonttoreissa Etelä-Koreassa ja Bogotassa?

 

RT LIT AKATEMIAn ensimmäinen luovan kirjoittamisen kurssi on nyt ollut käynnissä muutamia kuukausia, pilotteineen koko hanke on ollut olemassa noin vuodenpäivät. Kaikki opiskelijamme ja opettajamme ovat ei-valkoisia, ja he saattavat kuulua myös muihin ei-normatiivisiin ryhmiin, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, lihaviin, köyhiin ja omata erinäisiä toimintakykyä rajoittavia ominaisuuksia. Joka ikinen kursseillemme osallistuneista tyypeistä voisi pienellä koulutuksella ja samastumiskokemuksella tulla helposti aikamme tärkeimmäksi ääneksi. Osa heistä on korkeammin koulutettuja kuin minä. Suurin osa parempia kirjoittajia kuin minä. Kaikki opettajat ovat meritoituneita ja palkittuja kirja-alan ihmisiä eri genreistä ja lähtökohdista.

 

Shriver ajattelee, että jos huoneessa on poc-ihmisiä tekemässä kirjallisuutta, on kyse jostakin muusta kuin kirjallisuuden tekemisestä, jostakin toissijaisesta, ruutujen rastittamisesta. Tämä on puhdasta elitismiä ja rasismia. On kiehtovaa, että kirjailijat, nuo sananvapauden tärkeimmät airueet, voivat todella olla sitä mieltä, että sananvapautta ei voi tarkastella kriittisesti, rakenteiden ja historian näkökulmasta, ja pyrkiä sitten avaamaan sitä ihan kaikille yhteiskunnassa. Että sen rinnalle, että valkoisella kirjailijalla on sananvapaus kirjoittaa ei-valkoisia hahmoja – jota kellään ei ole agendalla ottaa heiltä pois, ja miksi olisikaan – luotaisiin ei-valkoisille ihmisille mahdollisuus ryhtyä kirjailijoiksi ja tulla osaksi instituutioita. Että meidän tapojamme tehdä ja muokata kieltä alettaisiin arvostaa ja tarkastella nimenomaan kaunokirjallisuuden lainalaisuuksien ja laatukriteerien kautta. Tuskin Penguin Random Housen kaltaisella toimijalla on tavoitteena julkaista paskaa, jota kukaan ei halua lukea.

 

Vai olemmeko unohtaneet, että vielä parisataa vuotta sitten maailman tunnetuimmat kirjailijat, sellaiset kuin Brontën siskokset (Currer, Ellis ja Acton Bell), Louisa May Alcott (A.M. Barnard) ja George Eliot (oikealta nimeltään Mary Ann Evans) käyttivät kaikki miespseudonyymeja, jotta pääsisivät kustannettaviksi? Jopa J.K. Rowling on kertonut käyttäneensä pelkästään kirjainlyhenteitä samasta syystä. Lionel Shriverin syntymänimi muuten on Margaret Ann, mutta hän muutti nimensä Lioneliksi, koska tiesi, että miehiä kohdellaan paremmin kuin naisia.

 

Korotan panoksia: Mielestäni Suomeen tarvitaan kirjallisuusagentti, joka on keskittynyt nimenomaan autenttisiin vähemmistöääniin, meiltä meille -kirjallisuuteen, Harlemin renessanssi -tyylisen ilmiön mahdollistamiseen ja vaalimiseen meillä. Me voimme joko odottaa, että muutos tapahtuu pseudonyymihengessä, tai alkaa tekemään sitä niin, että tulevat historiankirjamme näyttävät vähemmän häpeällisiltä ja enemmän siltä miltä maailma näyttää.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kolumni, joka ilmestyy silloin kun hän ehtii sitä kirjoittaa.