Pääkirjoitus: Avoin kirje valkoisille äideille

 
 
 
 

Hyvät ruskeiden lasten – pienten tai ei niin pienten – valkoiset äidit,

 

ensi sunnuntaina vietetään äitienpäivää. Sen kunniaksi Ruskeat Tytöt haluaa kiittää teitä.

 

Te olette lukijaryhmä, jolta olemme saaneet toiseksi eniten palautetta heti ruskeiden nuorten ihmisten jälkeen. Palautteenne on ollut yksinomaan positiivista, kiitollista ja todella, todella koskettavaa.

 

Monessa viestissä on kerrottu juttujemme antavan teille vinkkejä miten opettaa lapsianne rakastamaan itseään, ihoaan ja hiuksiaan maailmassa, joka ei niitä kovin usein rakasta – ainakaan vilpittömästi.

 

Moni teistä on esittänyt toiveen, etteivät lapsenne enää tarvitsisi meiltä meille -mediaa aikuisina, koska rodullistaminen, ulossulkeminen ja rakenteellinen rasismi olisi tehty näkyviksi ja purettu osin Ruskeiden Tyttöjen myötävaikutuksesta. Viesteissä on aistittavissa kipua ja epävarmuutta.

 

Palautteen perusteella toimituksellemme on muodostunut kuva, että vaikka Ruskeita Tyttöjä ei aina osata oikein asettaa perspektiiviin suomalaisella mediakentällä, lukijamme katsovat sen olevan jotakin sellaista, jolla on merkitystä niin viestintäkanavana kuin rakkauden vahvistajana, nyt ja tulevaisuudessa. Enempää emme kai voisi toivoa piskuisen median saavuttavan. Jokainen teidän äidinvaistolla kyllästetyistä viesteistä on auttanut meitä jaksamaan työssämme.

 

Kiitos, valkoiset äidit. Kiitos palautteesta ja kaikesta muustakin.

 

Tämän te jo tiedätte: te olette ihan tavallisten lasten ihan tavallisia äitejä, vaikka maailma yrittääkin välillä väittää, että te olette tehneet jonkinlaisen ideologisen valinnan tullessanne meidän äideiksemme.

 

Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette maailman parhaita äitejä. Se ei varmastikaan aina ole helppoa.

 

Toivoisin, etten joutuisi kirjoittamaan tätä: jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen elämää – ennemmin tai myöhemmin – tulee päivä, jolloin hän ymmärtää olevansa ruskea ja jolloin hän myös ymmärtää, ettei ruskeus ole tavallinen tai aina kovin hyvä asia. Jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen valkoisen äidin elämää tulee päivä, jolloin hän ymmärtää saman. Tuona päivänä äiti-lapsi-suhde muuttuu väistämättä, eikä se koskaan palaa entiselleen. En tarkoita, että se muuttuisi jollakin tapaa huonommaksi tai vaikeammaksi, vaan erilaiseksi kuin ennen. Tavallisuus ja normaalius jäävät kyllä, ne ovat äitiyden ja lapseuden ehtoja, mutta jokin viattomuus, irrallisuus globaalista maailmasta ja sen historiasta ei enää ole mahdollista tuon päivän jälkeen.

 

Kiitos että te pysähdytte silloin. Kiitos että kuuntelette. Kuunteleminen on luottamuksellisuuden osoittamista. Kuunteleminen ei ole helppoa. Kiitos, että kuuntelette meitä silloinkin kun kerromme jotakin sellaista mihin ette valkoisina äiteinä ole osanneet varautua tai jotakin sellaista mitä ette ole pystyneet näkemään. Meille tärkeintä on, että te otatte vastaan sen reaktion, joka syntyy kun ei ole varma kuka on eikä osaa pukea sitä sanoiksi. Että sylinne on avoin sinä päivänä kun lakkaamme olemasta pelkkiä lapsia.

 

Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette meidän ainoat äitimme. Onneksi. Me samastumme teihin silloinkin kun kukaan muu ei näe yhdennäköisyyttämme tai verisidettämme. Me samastumme teihin silloinkin kun väitämme ettemme samastu. Te olette ainoat ihmiset elämässämme, joilla on mahdollisuus ja valta opettaa meille juuri meidän monimutkainen, yksilöllinen historiamme. Valkoisesta menevän lapsen ruskeana äitinä en saata käsittää, millaista on yrittää olla samaan aikaan maailman paras, tavallinen äiti, jolla on mahdollisuus, valta ja velvollisuus opettaa lapsilleen mitä on kolonialismi, mitä rasismi, mitä sota, mitä rauha.

 

Mutta maailman parhaan ja tavallisimman valkoisen äidin ruskeana lapsena tiedän että se on mahdollista ja kaunista ja tärkeää.  

 

Kiitos äidit. Kiitos äiti.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

Lue myös muut pääkirjoitukset: