Pääkirjoitus: Charlottesville on täällä jo

 
 
 
 

Koko maailma on seurannut viime lauantaista asti velloneita Charlottesvillen ”Unite the Right” -mellakoita, jotka käynnistyivät kun erilaiset äärioikeistolaiset, uusnatsistiset, konservatiiviset ja antisemitistiset ryhmittymät kerääntyivät vastustamaan Virginian kaupungin suunnitelmia poistaa Yhdysvaltain sisällissodassa orjuuden säilyttämisen puolesta taistelleen konfederaation korkeimman kenraalin Robert E. Leen patsas.

 

Vastamielenosoittajina nähtiin joukko erilaisia antirasistisia ja vasemmistolaisia toimijoita. Yksi vastamielenosoittajista, 32-vuotias valkoinen nainen nimeltään Heather Heyer, menetti henkensä kun valkoista ylivaltaa kannattavan ja monikulttuurisuutta vastustavan Vanguard America -järjestön jäsen James Alex Fields ajoi autonsa väkijoukkoon.

 

Vaikka Suomen ja Yhdysvaltain historiat ovat lähes täysin erilaiset, rasismi ja sen ylläpito rakentuvat samojen mekanismien ja periaatteiden varaan. Meillä on tapahtunut jo vuosien ajan ja tapahtuu koko ajan tismalleen samoja asioita kuin Charlottesvillessä. Listaan alle neljä esimerkkiä.

 

1.     Valkoisuuden uhriutuminen

Lauantaina alkaneiden mielenosoitusten syy on syvemmällä kuin pelkässä kysymyksessä siitä, onko oikein vai väärin, että julkisessa tilassa, kaupunginpuistossa, on esillä sellaisten henkilöiden patsaita, jotka kannattivat orjuutta, sortoa ja vastustivat perusoikeuksien toteutumista kaikille ihmisille. Yksi mielenosoituksen keskeinen viesti olivat ”You will not replace us” -huudot ja -kyltit. Mielenosoittajat tulkitsivat siis yhteiskunnan monimuotoistumisen ja tilojen tekemisen turvallisemmaksi kaikille – Virginiassa on iso afrikkalaisamerikkalainen väestö – merkiksi siitä, että valkoinen "rotu" yritetään pyyhkiä kartalta. Tätä vartioi poliisi, jonka on kritisoitu olleen liian passiivinen puuttumaan väkivaltaisuuksiin.

 

Myös meillä on nähty viime vuosina useita isoja, samaan valkoisuuden uhriutumisen politiikkaan pohjautuvia mielenilmaisuja. Suomi ensin
-kansanliikkeen iskulause on ”Emme alistu, emme antaudu”. Sen tänä vuonna järjestämä usean kuukauden mittainen leirimielenosoitus – joka terrorisoi Suomen suurimman ja vilkkaimman juna-aseman ympäristössä liikkuneita ihmisiä puhumattakaan jatkuvasta kiusasta jota se teki toisella puolella Rautatientoria mieltään henkensä puolesta osoittaneille turvapaikanhakijoille – sekä Vesalan koulun ja päiväkodin tuntumassa kesällä järjestettyä Suomi Ensin
-mielenosoitusta
, joka sai alkunsa siitä että koulun ulkokaiuttimista soitettiin teknisestä viasta johtuen vahingossa jumppasalin aamunavaukseen tarkoitettua arabiankielistä musiikkia, ovat esimerkkejä siitä kun ei-valkoisten ihmisten olemassaolo, heidän äänensä, tarpeiden ja kokemustensa pienikin ilmaus, tulkitaan yrityksiksi vallata ja islamisoida Suomi. Molemmissa tapauksissa virkavaltaa tuntui kiinnostavan heikossa asemassa olevien ja lasten oikeuksien toteutumisen tai edes lehdistön työn turvaamisen sijaan mielenosoitusoikeuden turvaaminen natseille.

 

Muistan kun jo pari kesää sitten satuin Helsingin ydinkeskustaan Rajat kiinni
-mielenosoituksen aikaan. Jouduin seisomaan Mannerheimintiellä  lähes kahdenkymmenen minuutin ajan, kun arviolta toista sataa valkoista miestä marssi ohitseni tehden natsitervehdyksiä ja kantaen mukanaan plakaatteja joissa väitettiin että maahanmuuttajat pyrkivät valtaamaan Suomen ja korvaamaan alkuperäisen valkoisen kansan.

 

Charlottesvillessä kuultiin ja nähtiin myös tuttua ja kammottavaa 1900-luvun alkupuolen natsipropagandasta lainattua veri ja maa -mantraa, jolla tarkoitetaan sitä, että veriside paikkaan määrittää etnisyyden ja omistajuuden maahan. Erityisen irvokasta on se, että nämä niiden valkoisten ihmisten jälkeläiset, jotka tuhosivat lähes kaikki Yhdysvaltojen maaperällä eläneet alkuperäiskansat ja orjuuttivat sen jälkeen mustia ihmisiä lähes 400 vuoden ajan, kuvittelevat tänä päivänä olevansa uhreja, Yhdysvaltojen alkuperäisiä asukkaita, jotka yhtäläisiä kansalaisoikeuksia vaativat mustat, latinot, muslimit ja muut vähemmistöt yrittävät hävittää.

 

Myös Suomessa äärioikeisto nojaa tutkimuksilla myytiksi osoitettuun käsitykseen yhden kulttuurin alkuperäisestä suomalaisuudesta, joka pyyhkii tyystin pois täällä aina olleet ruskeat kansat, kuten saamelaiset, romanit ja niin edelleen.

 

2.     Alt-right = maahanmuuttokriittisyys

Charlottesvillen mellakoijat – ja esimerkiksi monet republikaanipoliitikot ylipäätään – ovat pyrkineet alusta saakka kehystämään toimintansa ja mielipiteensä alt-rightiksi, eli vaihtoehtoiseksi oikeistoksi. He eivät kutsu itseään natseiksi, kansallissosialisteiksi, ku klux klaniksi tai rasisteiksi, vaan vaihtoehdoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he ajaisivat mitään muuta agendaa kuin valkoista ylivaltaa ja maahanmuuton rajoittamista.

 

Niin, eihän meillä Suomessakaan ole rasisteja. Meillähän on vain maahanmuuttokriitikoita, isänmaallisia ihmisiä ja Uusi vaihtoehto.

 

3.     Poliitikot ja ääripäät

Niin kuin kunnon valtiomiehen kuuluu, riensi myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esittämään kannanottonsa tapahtumiin jo heti lauantaina iltapäivällä. Hän tuomitsi molemminpuolisen vihan ja väkivaltaisuudet tekemättä minkäänlaista eroa valkoisen ylivallan kannattajien ja antirasistien välillä.

 

Tällainen kaksi ääripäätä jotka tappelevat -retoriikkahan on Suomessa aivan arkipäivää, eikä sitä juurikaan haasteta median toimesta: sitä ovat harjoittaneet lähes kyseenalaistamatta niin presidentti Niinistö, pääministeri Sipilä kuin vihreiden presidenttiehdokas Haavistokin.

 

Yhdysvalloissa meni Suomea paremmin se, että korkealta valtiojohdosta löytyi äänia jotka nimesivät oikeiston toiminnan suoriltaan terrorismiksi. Myös Trumpin yritysjohtajien neuvosto yllättäen asettui vastahankaan ja lopulta irtisanoutui tehtävästään protestina puolivillaiselle mellakoiden tuomitsemiselle ja epäsuoralle äärioikeiston toiminnan hyväksymiselle sitä kautta. Tämän johdosta Trump esitti seuraavassa julkilausumassaan, että rasismi on paha asia: ”Racism is evil, those who cause violence in its name are criminals and thugs, including the K.K.K., neo-Nazis, white supremacists and other hate groups that are repugnant to everything we hold dear as Americans”. Tosin tätä lausuntoa seuraavana päivänä Trump palasi taas alkuperäiseen puhetapaansa ja jatkoi juttuja ”molemmista puolista, jotka tekivät pahaa”.

 

5. Kuolonuhrit

Uusnatsiliike Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen Jesse Torniainen tappoi Jimi Karttusen siksi, että tämä ilmaisi Vastarintaliikkeen mielenilmauksen yhteydessä vastustavansa rasismia ja fasismia. Tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää Helsingin ydinkeskustassa viime syyskuussa. Siis noin vuosi ennen Heyerin murhaa.

 

Charlottesville on jo täällä. Se on ollut täällä jo pitkään, ja se tulee jäämään tänne jos annamme äärioikeiston jatkaa keskustelun määrittämistä edellämainituin keinoin.  

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Afrosuomen historiaa etsimässä, III osa: Aina läsnä

 
 
 
 

Podcast-sarjan kolmannessa osassa pohditaan mikä on afrosuomalainen perhe ja millaista sen arki.

 
afropodcast.jpg
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt puoliväliinsä. Sarjan kolmannen jakson nimi on “Aina läsnä” ja aiheena on perhe. Pohdimme mikä oikeastaan on afrosuomalainen perhe ja millainen on yksikön historia ja nykyhetki. Mitä tilastot kertovat afrosuomalaisista perheistä? Millaisia erilaisia perhemuotoja Afrikassa on ollut kautta sen historian? Miten siirtomaahistoria ja afrikkalainen diaspora näkyy suomalaisten perheiden tavallisessa arjessa?

 

Kun afrosuomalaisista perheistä puhutaan mediassa, tarinoihin liittyy yleensä tragediaa ja väkivaltaa. Toisaalta joskus voi nähdä myös monikulttuurisuuden juhlaa. Tässä jaksossa keskitytään pieneen ja tavalliseen, tylsään mutta merkitykselliseen. Omista perheistään meille kertova Lloyd Polack, Anaïs Obringer ja Roland Rasanen.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on kuusiosainen, kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä. Tämä jakso on toteutettu yhdessä toimittaja Zipora Ogolan ja vuosina 2014–2015 Työväenmuseo Werstaan Afrikka Suomessa -näyttelyn museolehtorina toimineen kulttuurituottaja Wisam Elfadlin kanssa.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä. Seuraava jakso ilmestyy syyskuussa ja sen aiheena on erilaiset afrikkalaiset yhteisöt Suomessa. Myöhemmissä jaksoissa käsitellään mustan kulttuurin vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti afrikkalais-amerikkalaisesta näkökulmasta, ja katsotaan tulevaisuuteen sekä tutustutaan afrofuturismin käsitteseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Lue myös:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, II osa: Pimeyden sydämessä

 
 
 
 

Podcast-sarjan toisessa osassa pureudutaan suomalaisten rooliin kolonialismin synkässä ja kipeässä historiassa.

 
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt toiseen osaansa, joka kantaa otsikkoa ”Pimeyden sydämessä”. Siinä keskitytään pitkään ja synkkään ajanjaksoon, joka tunnetaan nimellä kolonialismi. Eri Euroopan maat alkoivat 1400-luvun puolivälissä ottaa haltuunsa pieniä alueita läntisessä Afrikassa. Niistä kasvoi tukikohtia, kaupunkeja ja lopulta siirtomaita. Alueita ja ihmisiä vallattiin ja alistettiin, ja valkoiset kauppiaat sekä kuninkaat rikastuivat raaka-aineiden ja orjatyövoiman avulla.

 

Mutta mikä oli Suomen rooli siirtomaapolitiikassa ja kolonialismissa? Meillä on totuttu kertomaan tarinaa Ruotsin ja Venäjän valtojen alle alistetusta Suomesta jolla ei ollut osaa eikä arpaa Ranskan, Espanjan ja muiden suurvaltojen kauhutöihin.

 

Mutta sulkeeko tämä tarina ulos toisen tarinan – sen että suomalaisia, merkittävässä valta-asemassakin olleita sellaisia, oli mukana valloitusmatkoilla?

 

Jaksossa etsitään vastausta tähän ja muihin kipeisiin kysymyksiin: Ketkä olivat ensimmäiset suomalaiset Afrikassa? Entä ensimmäiset afrikkalaiset Suomessa? Miten Suur-Ruotsi oli aikanaan Saksaa ja Italiaa edellä siirtomaiden saannissa?

 

Miksi juuri suomalaisia laivamiehiä värvättiin Kongoon? Mikä on Fort Christina Delawaressa, entäpä Ruotsin kultarannikko Guineanlahdella? Ketkä olivat venäläisen mustan runoilija Alexanderin Pushkinin esivanhemmat? Entä Rosa Emilia Clay?

 

Mitä on kumipuu, entä kultaryntäys, entä lähetystyö, miten eugeniikan menetelmiä kehitettiin? Mikä on sanan mulatti alkuperä?

 

Jakson lopussa räntätään, eli kerrotaan miltä tämän päivän mustasta eurooppalaisesta ihmisestä tuntuu tutkia omaa historiaansa ja löytää silkkaa kauhua ja tuhoa.  

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on kuusiosainen, kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele ensimmäinen jakso täältä. Seuraava jakso ilmestyy elokuun puolivälissä ja sen aiheena on siirtomaahallinnon jälkeinen aikaa ja afrosuomalaisia perheitä. Myöhemmissä jaksoissa käsitellään erilaisia Suomen sisältä löytyviä afrikkalaisia yhteisöjä ja mustan kulttuurin vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti afrikkalais-amerikkalaisesta näkökulmasta. Viimeisessä jaksossa katsotaan tulevaisuuteen ja tutustutaan afrofuturismin käsitteseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

Pääkirjoitus: Heiltä heille

 
 
 
 

Aika ajoin minulta kysytään, miksi pitää olla olemassa joku ihmeen meiltä meille -media? Mikä vika on vaikkapa tavan sanomalehdissä, nehän ovat objektiivisia, puolueettomia ja laadukkaita? Mitä ihmeen väliä sillä on onko toimittaja valkoinen vai ei?

Ei sillä pitäisikään olla väliä, mutta kun sillä on. Ei varsinaisesti sillä, mikä toimittajan työtä tekevän ihmisen ihonväri on, vaan sillä ymmärtääkö ihminen ihonvärinsä implikaatiot ja vaikutukset siihen, miten lehtijuttu syntyy – varsinkin silloin kun juttu käsittelee rasismia, ruskeutta/ei-valkoisuutta, maahanmuuttoa, rodullistamista tai näiden kaltaisia aiheita.

Otetaan esimerkki.

Helsingin Sanomat julkaisi Politiikka-osaston alla 7.7. jutun otsikolla ”HS-gallup selvitti, mihin maahanmuuttajan tulisi sopeutua Suomessa: Kaikkia pitää voida kätellä, mutta hiihtää ei tarvitse osata”. Jutussa kerrottiin noin tuhannen hengen otannasta, jolta oli kyselty vähimmäisvaatimuksia, joihin maahanmuuttajien pitää sopeutua muuttaessaan Suomeen.

Gallupin lisäksi juttuun haastateltiin kahta maahanmuuttajaa (työssäkäyvää, huivitonta naista), jotka toivat auliisti esiin sen, kuinka itsestä ei pidä tehdä numeroa, mitään ei oikeastaan saa vaatia ja että ”kotimaan tavoista kiinni pitäminen vaikeuttaa kotoutumista ja heikentää siihen tarvittavaa motivaatiota”.

Gallupiin vastanneista enemmistön mielestä molempia sukupuolia on käteltävä, erillisiä uimahallivuoroja ei pidä järjestää sukupuolen perusteella, olisi hyvä saunoa alasti, hijabia ei oikein voisi pitää julkisissa viroissa, mutta palveluammateissa se voisi olla mahdollista. Työajalla ei saa rukoilla, mutta karjalanpaistia ei ole pakko osata valmistaa. ”Maamme”-laulua ei ole pakko osata ulkoa eikä jääkiekkoa tarvitse seurata.

Minä en ole maahanmuuttaja, mutta tulen kohdelluksi sellaisena jatkuvasti sen vuoksi miltä näytän ja sen vuoksi minkäniminen olen. Usein tällaisia artikkeleita lukiessani tulee mieleen, että maahanmuutto ei ole ydinkysymys lainkaan, vaan se on ruskeus, ei-valkoisuus. Ja siksi tämäkin juttu teki minut pohjattoman surulliseksi.

Haluaisin etsiä siinä haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä he olisivat sanoneet jos toimittaja olisi ollut ruskea? Tai jos keskustelu olisi käyty suljettujen ovien takana, ihan vain tyttöjen kesken? Mitä he sanoisivat ylipäätään valkoisille ihmisille, jos heidän ei tarvitsisi arkailla, pelätä?

Haluaisin kertoa heille tietäväni karvaasta kokemuksesta, että on ajanhukkaa mielistellä valkoisia toimittajia tai ylipäätään valkoisia ihmisiä.

Heille ei nimittäin riitä mikään. Heidän arvonsa ja asetelmansa ovat objektiivisia, puolueettomia, laadukkaita – ja meidän on ikuisesti sopeuduttava niihin, mutta he eivät siltikään välttämättä hyväksy meitä.

Katsotaanpa.

Kättelen kaikkia, mutta aina ei minua kätellä takaisin. Omasta uskonnostani ja elämänpiireistäni johtuen minua eivät ole yleensä kätelleet (tai katsoneet silmiin) ortodoksijuutalaiset miehet. Suomalaisissa lehtijutuissa, niin tässäkin HS:n jutussa, kysymys kehystetään poikkeuksetta muslimeihin liittyväksi ongelmaksi. Myös huivikysymyksen kohdalla on kyse samasta asiasta, islamofobiasta, vaikka jälleen kerran, olen nähnyt toisessa kotimaassani Israelissa elämäni aikana arviolta tuhansia ihmisiä erilaisissa tehtävissä yhteiskunnan osa-alueilla huivit tai turbaanit tai kipat päässä (sekä muslimeja että juutalaisia että esimerkiksi Hebrew Israelites -kristittyjä, katolilaisia nunnia tai sikhejä). Aivan hyvin jokainen heistä näytti selviytyvän työtehtävistään, tapahtuivat ne sitten pankissa, koulussa, kaupassa, falafel-kojussa tai parlamentissa.

En ole pystynyt käymään uimahalleissa ja uimarannoilla päiväsaikaan pitkiin aikoihin – itse asiassa uskaltauduin muutama päivä sitten altaalle ensimmäistä kertaa vuosikausiin – siksi, että minulla on syömishäiriö ja ahdistun valtavasti jos kehoa täytyy näyttää monelle ihmiselle yhtä aikaa. Koska syömishäiriöni liittyy muun muassa lapsena kokemaani seksuaaliseen väkivaltaan (valkoisen miehen taholta), haluaisin harjoitella julkisissa tiloissa olemista pelkässä naisseurassa näin ensi alkuun. Myös saunominen alasti tuottaa vaikeuksia, haluaisin koettaa sitäkin turvallisessa tilassa. Tällä hetkellä en koe, että voin vaatia sellaista. Vaihtoehtoni on joko olla uimatta tai taistella itseni puolialasti julkisille paikoille ja ottaa paniikin ja ahdistuksen riski. Siksi, koska Suomi on tasa-arvoinen maa eikä täällä tapahdu asioita, joilta naiset haluaisivat pysyä turvassa. Sydämeni särkyy kun ajattelen, miten monelta nuorelta ihmiseltä jaa kokematta liikunnan ilo ja yhteys omaan kehoon, koska sitä ei anneta tehdä heidän omilla ehdoillaan siksi että tasa-arvo ja verorahat tai mitä ikinä.

Väitän osaavani Maamme-laulun ulkoa; teen harvoin voimakkaantuoksuista ruokaa (tekisin mielelläni vaikkapa erästä thaimaalaista nuudelimössöä jonka ohjeen sain Pirkka-lehdestä, mutta lapseni haluaa aina nakkikeittoa, porkkanalettuja ja nugetteja); osaan tehdä karjalanpaistin vaikka silmät kiinni koska olen myös karjalainen. Hiihtää en osaa enkä seuraa jääkiekkoa, koska vihaan urheilua.

Olen aina käynyt töissä ja noudattanut lakia ja toteuttanut kulttuureitani ja uskojani lähinnä oman kotini seinien sisäpuolella (olen kyllä rukoillut ja paastonnut työajalla, koska sitäkin tekevät muutkin kuin muslimit), mutta se ei ole tehnyt minusta valkoisten ihmisten silmissä yhtään sen suomalaisempaa. Heillä on silti jatkuva oikeus kysellä, udella, kyseenalaistaa, kieltää ja viedä suomalaisuuteni, niin sanomalehtien sivuilla kuin yksityiselämässä. Joskus saan almun: minulle sanotaan, että sä et oo niin kuin ne muut, sä et elä meidän verorahoilla, sä oot hyvä mamu, hehe.

Kysynkin, mistä tällaiset käsitykset tulevat? Etteivät vain median representaatioista?

Haluaisin etsiä jutussa haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä menetettävää meillä on, jos vain elämme juuri niin kuin haluamme, kuten aina silloin kun valkoisuus ei ole vaatimassa meiltä selityksiä ja niiauksia. Mitä jos elämme niin kuin tämä maa olisi meidän kotimme?

Jos Helsingin Sanomissa olisi ruskeita toimittajia, tai edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin kykeneviä, positionsa ymmärtäviä ja siitä kiinnostuneita valkoisia toimittajia, ehkä joku joskus pysähtyisi toimituspalaverissa ja sanoisi, että hei, mikä tämän gallupin ja siitä kirjoitettavan jutun pointti oikeastaan on? Sen sijaan, että me teemme taas n:nnen kerran tämän tällaisen jutun, jossa puhutaan epämääräisesti ”maahanmuuttajista” ja ”huivista” ja ”rukouksista”, miksemme pureutuisi vaikkapa islamofobia-aiheiseen tutkimukseen, ortodoksijuutalaisten, tai herra paratkoon, valkoisten kristittyjen miesten sukupuolikäsityksiin, tai vaikkapa ei-valkoisten kokemaan institutionaaliseen rasismiin, joka vaikuttaa olevan pitkälti riippumatonta siitä, mikä heidän oleskelustatuksensa tai syntymämaansa on. Tai mitä jos aloittaisimme siitä, että myöntäisimme itsellemme ja lukijoillemme – joista kasvava osa on ei-valkoisia – ettemme ole aina puolueettomia emmekä edes pyri siihen?

Ei juttu silti läpeensä surkea ole. Siinä haastatellaan kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän tuo esiin, että maahanmuuttajat ovat monimuotoinen ryhmä joiden arvoista on vaikea tehdä yleistyksiä. Hän muistuttaa myös että maahanmuuttajien käsityksiä suomalaisesta tasa-arvosta ei ole tutkittu. Tässäpä heti pari juttuideaa toimittajille: mitä jos haastattelisitte ei-valkoisia ihmisiä/maahanmuuttajia joskus myös juttuihin joiden konteksti ei ole ruskeus/maahanmuuttajuus/
suomalaisuudelle nöyristely? Ja mitä jos tekisitte jutun siitä, miten suomalainen tasa-arvo näyttäytyy tänne tuleville ja täällä eläville ei-valkoisille ihmisille?

Niin, sitä Ruskeat Tytöt tekee jo joka päivä. Niin kauan kuin kaikki suomalainen media on heiltä heille, tarvitaan meiltä meille -mediaa.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Vapaudesta ja vastuusta

Inklusiivisuus ja avoimuus ovat HeSetan historian ensimmäisen rodullistutetun puheenjohtajan, Hassen Hninin, tärkeimpiä teemoja. Etenkin LHBTIQ+--turvapaikanhakijoiden tilanteen parantaminen on hänen agendallaan.

Read More

Pääkirjoitus: Ylösalaisin-maa ja Hemmottelu-soppi

Rakenteet.jpg
 
 
 
 

Muistatko lapsuudestasi Marjatta Kurenniemen sadun Alli Ylösalaisin-maassa? Sen, missä Alli-tyttö pakenee kodin ärsyttävää siivouspäivää ja hyppää vesilätäkön kautta rinnakkaistodellisuuteen missä kaikki on nurinperin? Koulua käydään kesäisin ja lomaa pidetään koko pitkä talvi, opettaja kehuu jos myöhästyy tunnilta, vaatteet pitää pitää likaisina, perunat kuoritaan haarukalla (ja niistä syödään vain kuoret) ja uuden ystävän nimi on Illa. Ensiksi Allia vähän kutkuttaa kaiken erilaisuus ja sotkusta syntyvä näennäinen vapaus, mutta lopulta hän huomaakin haluavansa kotiin, järjestyksen pariin. Sinne missä on selkeät säännöt sille mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Vesilätäkkö, jonka läpi hänen on määrä palata takaisin, on kuivunut melkein kokonaan kasaan, mutta hän saa työnnettyä itsensä pienen läikän kautta juuri ja juuri takaisin tutuille kulmille.

 

Alli Ylösalaisin-maassa loppuu seuraavaan lauseeseen: ”Ja sen jälkeen ei Allin huone enää koskaan ollut ’ylösalaisin’”.

 

Meidän ajassamme ”ei enää koskaan” ei merkitse enää mitään. Juuri nyt tuntuu, että olemme kaikki joutuneet Ylösalaisin-maahan. Mutta tämä ei ole mikään söpö satu siitä, miten pitää arvostaa sitä mitä on, vaan puhdas painajainen, kuivamaisillaan oleva vesilätäkkö. Mikä on sen viimeinen pisara, ja mihin me menemme täältä? Ehkä Hemmottelu-soppeen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Jimi Joonas Karttusen murha keskellä kirkasta päivää viime syksynä. Tuntuu, ettei kukaan enää edes muista koko asiaa.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Vesalan koululla toissa viikolla pidetty mielenosoitus, jossa aikuiset rasistit demonstroivat pieniä lapsia vastaan ja valkoisen ylivallan puolesta, samalla kun poliisia kiinnosti vain ja ainoastaan Kokoontumislaissa määritelty tehtävänsä turvata mielenosoitusoikeuden toteutuminen. Poliisia ei kiinnostanut esimerkiksi turvata Perustuslain seitsemännen pykälän määriteltyä jokaisen oikeutta turvallisuuteen (joka kuudennen pykälän mukaan koskee myös lapsia), tai YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen kolmannessa artiklassa määriteltyä lapsen oikeutta suojeluun. Tai perusopetuslain 29. pykälässä kuvailtua oppilaan oikeutta turvalliseen kasvuympäristöön.

 

Viimeinen pisara eivät myöskään olleet poliisin nyt jo surullisenkuuluisat toimet kuten sen systemaattisesti harjoittama, lailla kielletty etninen profilointi, ja salaisen Facebook-ryhmän keskustelut, missä virassa olevat lainvalvojat ehdottivat muun muassa hihamerkkejä ulkomaalaisille. Jälleen kerran kysyn: mitä virkaa on lauseella ”ei koskaan enää”, jos sillä tarkoitetaan tätä?

 

Epäilen, vaikken haluaisi, ettei viimeinen tippa ole myöskään Jussi Halla-ahon, Korkeimman oikeuden kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta tuomitseman ihmisen valinta hallituspuolueen johtoon. Siis hänen, joka ehdotti pari vuotta sitten keskitysleirejä turvapaikanhakijoille . Ei, vaikka hallituskriisi onkin nyt käsillä. Ei liene ruskeaa, juutalaista tai ketään muutakaan suomalaista/eurooppalaista, joka ei juuri nyt mieti, olisiko Hitler kutsunut itseään tarpeen tullen – normalisoidakseen aikeensa – ”juutalaiskriittiseksi”.

 

Mitä sitten oikein pitäisi tehdä, jos vaikuttaa siltä, että kotiinpaluuta ei enää ole, että vesilätäkkö on niin kuiva, ettei siitä enää pääse takaisin, ja tämä kammottava Ylösalaisin-maa on uusi normi?

 

En itse ole keksinyt muuta keinoa kuin päästää irti, lamaantua. Yksinkertaisesti antaa olla. Kyllä, luit aivan oikein. Mutta olen tehnyt sen tietoisesti, strategisesti. Päästämällä irti olen löytänyt Ylösalaisin-maan sisältä pienen paikan itselleni: Hemmottelu-sopen. Hemmottelu-soppi ei ole irrallaan Ylösalaisin-maasta, mutta siellä on vähän enemmän tilaa hengittää.

 

Hemmottelu-sopessa ei käytetä älypuhelimia laisinkaan, ja netinkäyttöä ja televisio-aikaa rajoitetaan tiukasti. Sinne ei tule Helsingin Sanomia vaan New York Times, parin päivän viiveellä, ja siitäkin luetaan vain kulttuuri- ja muotisivut. Hemmottelu-maassa luetaan runoja niin paljon kuin sielu sietää ja katsellaan lapsuudesta tuttuja tilannekomedioita tuntikausia illassa. Seinfeld on aivan hyvä, Art Vandelay, import export ja sitä rataa. Siellä käydään kävelemässä, juoksemassa jopa, etenkin silloin kun on kiire. Sushibuffetissa ja shampanjalla keskellä päivää, koska pitäähän ihmisen syödä, yllättävää kyllä, ruskeankin, keskellä olemassaoloaan vastustavan valtataistelun. Siellä ympäröidään itsensä rakkaudella, ystävien mutta etenkin lapsen. Piirustuksilla ja muovailuvahalla. Siellä rukoillaan. Siellä tehdään kaikenlaista tällaista radikaalisti poliittista.

 

Itse löysin tieni Hemmottelu-maahan Audrey Lorden avulla. Hän oli afrikkalais-amerikkalainen kirjoittaja ja womanisti, joka kehitti yhteiskunnallisen termin ”self-care” eli itsestään huolehtiminen. Hän kirjoitti vapaasti suomentaen, että ”itsestään huolehtiminen ei ole itsekeskeisyyttä vaan itsesuojelua, ja itsesuojelu on poliittisen sodankäynnin keino”. Me ei-valkoiset ihmiset tarvitsemme tauon jatkuvasta ihmisarvoamme vastaan puhuvasta informaatiotulvasta. Tauon ottaminen ja sen käyttäminen juuri niin kuin parhaaksi näkee – tietoisesti, strategisesti – ei ole pelkuruutta tai pään työntämistä pensaaseen. Se on rohkeutta. Se on elinehto, kuten vesikin. Se on tie takaisin kotiin.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Edod

Uwa Iduozeen valokuvaessee nuoren ihmisen unelmista.

Read More

Pääkirjoitus: paula.risikko@raja.fi; jaana.vuorio@migri.fi

 
 
 
 

Taas on pääkirjoituksen aika. Olin ajatellut kirjoittaa jotakin representaatioiden tärkeydestä, siitä miten merkityksellistä on, että meidännäköisiämme ihmisiä on aikakauslehtien human interest -tarinoissa tekemässä normaaleja asioita. Miten ihanaa on, että kuvapankki Getty Images ja lifestyle-sivusto Refinery29 ovat alkaneet kerätä No Apologies -nimellä kulkevaa visuaalista kansiota, joka on monimuotoista ja vanhaa kaavaa rikkovaa.

 

Tällaisilla asioilla on pitkällä tähtäimellä väliä: tavallisten arkikuvastojen muuttaminen on tärkeä dekolonisoiva teko, joka tekee meistä vahvempia ja raivaa meille toimintatilaa yhteiskunnassa. Mutta juuri nyt on pikkuisen tärkeämpiäkin asioita kuin jokapäiväiset mediasisällöt:

 

Pari päivää sitten Suomesta karkoitettiin pois, vastentahtoisesti, lentokoneellinen meidännäköisiämme, turvaa hakeneita ihmisiä Afganistaniin. Paikkaan, josta ulkoministeriömme sivuilla kirjoitetaan seuraavasti:

 

”Turvallisuustaso: Vältä kaikkea matkustamista.”

 

Ja:

 

”Muut turvallisuustason tiedot: Turvallisuustilanne on kriittinen tai heikko koko maassa, vaikka tilanteessa on myös alueellisia eroja. Välttämättömissä asioissa Afganistaniin matkustavien ulkomaalaisten on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä varmistettava ennalta turvallisuusjärjestelyjensä luotettavuus niin liikkumisen kuin majoituksen ja muiden mahdollisten oleskelupaikkojen osalta.”

 

Ja:

 

”Yleinen turvallisuustilanne: Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea.”

 

Heidät lähetettiin pois, vaikka Perustuslaissamme heti toisessa, kaikkien perusoikeuksia käsittelevässä luvussa, lukee näin:

 

”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

 

Meidän ei siis kannata lähteä aurinkomatkalle Afganistaniin koska voimme päästä hengestä, mutta sieltä tänne henkensä uhalla turvapaikkaa hakemaan tulleet saa käännyttää pois.

 

”Ymmärtävätkö samat ihmiset, että Donald Trumpin muuri on jo rakennettu, ja se itse asiassa on täällä meillä Suomessa, meillä Euroopassa?”

 

Tästä kaikesta päätti maahanmuuttovirasto, joka operoi hallituksessamme istuvan sisäministerin alla. Hallituksen olemme valinneet me suomalaiset, me kaikki jotka äänestimme ja emme äänestäneet viime eduskuntavaaleissa. Hallitus päättää myös siitä, että meidän verorahoillamme maksetaan ihmisille yksisuuntainen menolippu kuolemaan. Sillä tavalla demokratia toimii valtion rajojen sisällä.

 

Nyt on kunnallisvaaliviikko. Tämänviikkoiset tapahtumat näyttävät päivänselvästi, että äänestämisellä  todella on väliä. Sillä on väliä kunkin meistä oman elämän ja etujen kannalta, mutta sillä on ennen kaikkea väliä niiden ihmisten kannalta, joilla ei ole mahdollisuutta äänestää. Äänestäminen ylittää kunnalliset ja valtiolliset rajat.

 

Kun katson some-feediäni, vastaan tulee jatkuvasti niin aitoa kauhistelua kuin vitsikkäitäkin kannanottoja liittyen Donald Trumpin haaveisiin rakentaa muuri Yhdysvaltain ja Meksikon väliin. Ihmiset ovat aidosti huolissaan siitä, miten ruskeiden maahanmuuttajien käy rapakon takana, ja hyvä niin. Mutta ymmärtävätkö samat ihmiset, että muuri on jo rakennettu, ja se itse asiassa on täällä meillä Suomessa, meillä Euroopassa? Se ei välttämättä ole fyysinen muuri, mutta lainasäädäntömme ja toimintamallimme sallivat tällä hetkellä sen että turvaa ja mahdollisuutta elämään etsivien ihmisten eteen nostetaan seinä. Että heitä ei vain jätetä kuolemaan vaan heidät lähetetään kuolemaan, koska me haluamme suojella omaa etuamme, omaa (kuvitteellista) kansakuntaamme, omia rahojamme ja omia rajojamme.

 

Olen usein "leikitellyt" ajatuksella, että mitä jos 1930–40-luvuilla olisi ollut some. Miltä holokausti olisi näyttänyt, miten sitä olisi näytetty? Olisiko kyyneltä pusertava hymynaama kaverin jakaman artikkelin tai statuspäivityksen alla muuttanut sitä tosiasiaa, että lapsia haettiin koulusta kesken päivän ja raskaana olevat naiset jätettiin heitteille, eikä monillekaan kerrottu ymmärrettävällä kielellä mitä seuraavaksi tapahtuu? Olisinko seurannut live-streamina, kun ihmisiä kasataan keskitysleirille vievään junaan?

 

On täysin inhimillistä, että olo on voimaton, toivoton ja riittämätön. On mahdotonta tietää, mitä muuta rivikansalainen voisi tehdä kuin äänestää, jakaa tietoa verkostoissaan ja käydä mahdollisesti osoittamassa mieltään. Myös sähköpostia voi lähettää ja kysyä päättäjiltä suoraan, miksi meidän verorahoillamme maksetaan kansanmurha.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue myös muut pääkirjoitukset:  

 

1488493702105.jpeg
 
 
 

5 + 1 vinkkiä kunnallisvaaleihin

 
 
 
 

Ennakkoäänestys alkoi tänään, ja Ruskeat Tytöt kertoo sen kunniaksi miten intersektionaalinen feministi äänestää etunsa mukaisesti.

 

Romanien kansalaisoikeuksien puolesta taisteltiin 60-luvulla. YK:n päivän mielenosoitus Kallion virastotalon edessä. Kuva: Kansan arkisto / Lähde: Arvon mekin ansaitsemme

Romanien kansalaisoikeuksien puolesta taisteltiin 60-luvulla. YK:n päivän mielenosoitus
Kallion virastotalon edessä.
Kuva: Kansan arkisto / Lähde: Arvon mekin ansaitsemme

1 Otetaan ensin kuivat faktat: Valta ei tule meitä tavallisia tallaajia kunnallisvaaleja lähemmäksi, joten tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi. Kunnallisvaalit ovat mahdollisuus vaikuttaa suoraan, sillä kunnissa päätetään tätä nykyä, valtion myöntämien rahojen pohjalta, hyvinkin itsenäisesti lähes kaikista meitä arjessa koskevista asioista kuten teistä, kirjastoista, terveydenhuollosta, lasten päivähoidosta ja niin pois päin. Äänestää saa jokainen 18-vuotias, myös ne jotka eivät ole Suomen kansalaisia mutta joilla on ollut kotikunta Suomessa vähintään kahden vuoden ajan. Virallinen äänestyspäivä on tänä vuonna 9.4. Ennakkoäänestys tapahtuu kotimaassa 29.3.-4.4. ja ulkomailla 29.3.-1.4. Ennakkoäänen voi antaa missä tahansa, ei pelkästään omassa kotikunnassa.

 

2 Äänestysprosessi käynnistyy seuraavanlaisesti: kävele peilin eteen, hengittele rauhallisesti sisään ja ulos vuorotellen nenän ja suun kautta. Katso itseäsi silmiin. Millainen kotikuntasi on tällä hetkellä? Mikä toimii, mikä ei? Mitkä ovat ne pari kolme asiaa, joiden toivoisit ehdottomasti muuttuvan seuraavan neljän vuoden aikana? Pänniikö koirankakat talven jäljiltä, vaiko kenties nouseva palvelujen yksityistämistrendi? Toivoisitko kohtuuhintaista asumista ja vieläpä mahdollisuutta itse muuttaa kotiin, johon sinulla on varaa vaikka nimesi ja ulkonäkösi nyt sattuvat olemaan mitä ovat? Toimiva joukkoliikenne on ihan parasta, mutta voisitko saada äänelläsi kaupantekijäisiksi sellaiset ratikat, joissa ei tarvitse pelätä rasistisia slurreja? Kuten sanottu, näissä vaaleissa on ihan okei ajatella vähän omankin navan kautta. Peilin lisäksi myös paperi ja kynä ovat toimiva ratkaisu. Kaksi saraketta, pros ja cons, tiedät drillin, se on tismalleen sama kuin deittaillessa.

 

3 Itsetutkiskelun jälkeen valitaan puolue, jota halutaan äänestää. Puolue valitaan ennen ehdokasta, koska kunnallisvaalit ovat suhteelliset vaalit. Se tarkoittaa, että puolueet saavat lopullisessa kunnanvaltuustossa paikkoja suurinpiirtein vaalien ääniosuuden mukaisesti. Netissä on tarjolla erilaisia vaalikoneita ja jokaisen puolueen sivulta pitäisi löytyä jonkinlainen puolueohjelma kuntia koskien. Ne ovat aikaavieviä, superpuisevia etkä luultavasti tajua suurinta osaa ympäripyöreästä hölynpölystä (kun emme mekään), mutta kannattaa kuitenkin vilkaista, jotta voi sanoa yrittäneensä tehdä mahdollisimman informoidun äänestyspäätöksen.

 

4 Älä usko mitään mitä puolueohjelmissa sanotaan. Tai suhtaudu kaikkeen vähintäänkin skeptisesti. Mitä tarkoittaa jos puolue sanoo vaikkapa että “jokaisella pitää olla vapaus valita palvelunsa itse”. Sitä, että kaikilla on oikeasti samat mahdollisuudet hoitoon ja apuun, vai sitä että rahalla saa ja hevosella pääsee? Entä mitä oikeasti tarkoittaa monien puolueiden esittämä toive “monikulttuurisesta kaupungista”? Ketkä oikeasti lasketaan kaupunkilaisiksi, mitä monikulttuurisuudella tarkoitetaan?

Ajaako puolue vain yhtä asiaa – vaikkapa “maahanmuuton rajoittamista” (yksi harvoista asioista josta kunnat eivät päätä) tai “verojen alentamista” (mitä tapahtuu kouluille, teille, päiväkodeille, vanhainkodeille ja hammashoidolle sen jälkeen?) – vai pyrkiikö se ottamaan huomioon niidenkin kunnassa asuvien edun, jotka eivät välttämättä pysty, uskalla tai halua pitää itsestään ja tarpeistaan kovasti mekkalaa? Entä onko puolueen listoilla tai johtoasemissa yhtään ei-valkoista tyyppiä, vai halutaanko kaupungin ruskeat ihmiset kerran vuodessa esittämään kivaa festivaaliohjelmaa ja laittamaan vahvantuoksuista ruokaa maailma in my backyard -tapahtumaan?
 

5 Kaiken tämän paasauksen jälkeen on tärkeä muistaa, että kunnallisvaalit ovat välittömät vaalit, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen äänioikeutettu voi äänestää suoraan juuri sitä henkilöä jonka haluaa nähdä valtuustossa. Toisin sanoen, jos olet aina toivonut, että kotikaupunkisi politiikassa vaikuttaisi ruskea tyttö, äänestä ruskeaa tyttöä. Jos toivoisit, että näkisit kotikaupunkisi politiikassa pyörätuolissa istuvan, ruskean trans-tytön, äänestä pyörätuolissa istuvaa, ruskeaa trans-tyttöä – älä valkoista, keski-ikäistä miestä, joka sanoo, että pyörätuoleissa istuville, ruskeille trans-tytöillekin pitää antaa ääni. Vaalien idea on nimittäin se, että sinä annat mandaatin haluamallesi henkilölle eikä toisin päin.

Toimiva nyrkkisääntö: etsi ehdokas, jonka vuoksi voisit joskus harkita seuraavasi valtuuston kokousta live-streamina.

 

+1 Ja sitten tämä: se, että ehdokas kuuluu vähemmistöön, ei välttämättä vielä takaa, että hän pitää tiukan paikan tullen puoliasi tai ymmärtää rakenteita. Varo itseään vihaavia ja anteeksipyyteleviä ruskeita tyyppejä. Tiedät kyllä ketä tarkoitamme: sitä, joka on ensimmäisenä selittämässä, että syrjintä ei ole syrjintää ja tekemällä kovasti töitä ja olemalla kiitollinen suomalaisille pääsee elämässä pitkälle.  

Kävele pois. Oikeasti. Juokse. Kohti äänestyskoppia. Sillä se on paras tapa vaikuttaa.

 

 

Toimitus

 

Sekava Rotu

Suomalaisessa lääketieteessä puhutaan ”mustasta rodusta”. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan?

Read More