Kun rasismi ja kapitalismi apinoivat toisiaan

 
 
IMG_4911-1 kopio.jpg

Muoti on osa kulttuuria eikä kulttuuri ole vapaa rasistisista mielleyhtymistä. On mielenkiintoista, millaiselle rasismille kansa älähtää ja mistä se vaikenee. Musta lapsi mainoksessa apinapaita yllään nostatti ehdottoman tärkeän kohun, mutta vuosikymmeniä kaikkien tiedossa ollut ruskeiden tyttöjen käyttäminen halpa- ja orjatyövoimana paidan tuottaneen firman toimesta ei hetkauta meistä ketään edelleenkään. Kummatkin tapaukset ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä rakenteellisen rasismin ja vapaan markkinatalouden yhteenkietoutumisesta.

 

Kuten tiedämme, pari viikkoa sitten kävi ilmi, että H&M oli julkaissut nettikaupassaan kuvan, jossa mustalla, poikapuolisella lapsimallilla on yllään vihreä huppari, jonka rintamuksessa lukee ”Coolest Monkey in the Jungle”. Vaatemerkki sai ansaitusti huutia niin somessa kuin muualla mediassa: laaja kirjo muotialan vaikuttajia, julkkiksia kuten LeBron James ja P. Diddy sekä taviksia kritisoi H&M:ia siitä, että he eivät olleet ottaneet huomioon apina-sanan historiallisesti rasistista merkitystä. Kiivaan mediakeskustelun lisäksi esimerkiksi poptähti The Weeknd lopetti yhteistyönsä H&M:n kanssa, ja kauppaketju joutui sulkemaan kaikki liikkeensä Etelä-Afrikan Johannesburgissa sen vuoksi, että antirasistiset mielenosoittajat yrittivät tuhota liiketiloja.

 

Jo reilu viikko sitten H&M pyysi Instagramissa suoraselkäisesti anteeksi tekosiaan ja poisti sekä kuvan että itse vaatteen valikoimistaan. Se myös lupasi tutkia miten paita on ylipäätään saanut alkunsa ja joutunut tuotantoon, sillä se ei yhtiön mukaan vastaa sen arvomaailmaa. Hyvä näin, mutta oikeasti koko kohua ei olisi pitänyt syntyä lainkaan.

 

Ensinnäkin, rotuopin – jolle koko länsimainen vauraus ja myös H&M:n kaltaisten monikansallisten yhtiöiden olemassaolon edellytykset perustuvat – yksi keskeinen toimintamekanismi on dehumanisointi eli se, että muut kuin valkoiset ihmiset, erityisesti mustat, rinnastetaan eläimiin jotta heitä voidaan alistaa. Apina on yksi niistä eläimistä joihin mustia ihmisiä on erityisen paljon verrattu kautta historian esimerkiksi karjan ja muulien lisäksi.

 

Englannin kielessä on useita aivan yleisessä tiedossa olevia sananparsia, joissa ajatus ei-valkoisten rinnastamisesta eläimiin on läsnä. Nämä käsitteet ovat rantautuneet myös meille asti jo kauan sitten esimerkiksi hiphop-musiikin ja populaarikulttuurikoneiston mukana. Etenkin niille, jotka työskentelevät kulttuurin ja muodin parissa, näiden käsitteiden pitäisi olla tuttuja. 

 

Toisekseen, pelkästään viime vuonna oli useita epäonnistuneita mainoskampanjoita, joita seuranneiden kohujen myötä tuli selväksi, että mustan tai ruskean kehon laittaminen mainokseen tuo siihen aina historiallisia konnotaatioita jotka vaativat sensitiivisyyttä kampanjan tekijöiltä. Tällaisia kampanjoita olivat esimerkiksi Doven saippuamainos, missä musta nainen riisuu yltään ruskean paidan, jonka alta paljastuu onnellisen näköinen valkoinen nainen, sekä Pepsi-mainos, jossa valkoinen tosi-tv-julkkis Kendall Jenner näytettiin omimassa Black Lives Matter -kuvastoa ja limutölkki jonkinlaisena vallankumouksen työkaluna. H&M:n kaltainen yhtiö ei voi millään tavalla uskottavasti vedota siihen, ettei se tiennyt mitä oli tekemässä. 

 

Pelkästään Bangladeshissa
ja pelkästään H&M:lle työskentelee
lähes 80 000 ruskeaa ihmistä tehtaissa,
joissa ei ole hätäuloskäytäviä.

 

Luonnollisesti keskustelussa on kuulunut myös vasta-argumentteja. On esimerkiksi vedottu siihen, että lapsista nyt vaan tavataan käyttää apina-sanaa koska ne ovat sellaisia liikkuvaisia pieniä höpöläisiä. Lisäksi lapsimallin äiti, ruotsalainen Terry Mangoon puolustanut H&M:ia ja sanonut ettei hän näe paidassa mitään ongelmaa. Tietysti aina voi spekuloida hamaan tappiin mikä osuus äidin näkemyksissä liittyy siihen, että hän elää Ruotsissa, missä apina-sanalla voi olla myös muita konnotaatioita, tai mikä taas on hänen haluttomuuttaan olla purematta ruokkivaa kättä.

 

Oli miten oli, samaan aikaan pian tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun 1 100 tehdastyöntekijää sai surmansa Dhakassa, Bangladeshissa, kun Rana Plaza -tekstiilitehdas romahti. Suurin osa tehtaassa tuotetuista asioista oli länsimaisten vaateketjujen meille suunnattuja halpamuotivaatteita. Käytännössä kaikki surmansa saaneet olivat ruskeita ihmisiä, eritoten tyttöjä ja naisia. Viimeisten raporttien mukaan tehdastyöntekijöiden olosuhteet ovat edelleen vaaralliset ja puutteelliset. Esimerkiksi pelkästään Bangladeshissa ja pelkästään H&M:lle työskentelee lähes 80 000 ruskeaa ihmistä tehtaissa, joissa ei ole hätäuloskäytäviä. Aikanaan – ja nyt – aiheesta kirjoitettiin vähintäänkin maltillisesti, mutta tieto on silti saatavilla kaikkien valtamedioiden ilmaisilla internet-sivuilla. Rana Plaza ei ole synnyttänyt missään vaiheessa meme-aaltoa tai saanut perusvalveutunutta poc-kansaa barrikadeille. Ei minuakaan. En lakannut ostamasta H&M:n tuotteita – puhumattakaan kaikista muista yhtä ongelmallisista merkeistä – mikä nyt lapsikohun jälkeen tuntuu hyvinkin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Se ei edes tunnu protestilta – meni vain fiilis koko firmaan ihan kokonaan.

 

Reaktioni on kaiketi ihan luonnollinen. Mitä lähemmäs jokin asia tulee, sitä helpommin sitä kohtaan syntyy tunnereaktio. Minua on kutsuttu apinaksi rasistisessa mielessä monta kertaa elämässä, niin lapsena kuin aikuisena. Ja minäkin olen lopulta länsimainen ihminen, joten länsimaista mainoskuvastoa on helpompi lukea ja tuntea kuin kaukana idässä toiselle yhteiskuntaluokalle tapahtuvia asioita, vaikka naiset näyttävätkin ihan minulta. Se ei tee asiasta hyväksyttävää, mutta se on juuri se mihin rasismi ja kapitalismi luottavat apinoidessaan toisiaan voiton maksimoimiseksi: itsekeskeisyyteen, myös ja erityisesti ruskeiden ihmisten kohdalla. Tällaiset apinapaidan kaltaiset kuvottavat tapaukset eivät lopu ennen kuin koko rakennelma on purettu. Lapsemme lännessä eivät ole vapaita ennen kuin siskomme idässä ovat.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue myös muut pääkirjoitukset:  

 

9 keinoa olla hyvä valkoinen liittolainen

 

Toimittaja-bloggaaja Julia Thurén kertoo, miten olla hyvä valkoinen liittolainen ruskeille ihmisille.

 

Ole hiljaa

AtlasSaarikoski.png

Kuunteleminen, toisin sanoen vaikeneminen, on liittolaisuuden kivijalka. Moni nainen ihonväristä riippumatta varmasti tunnistaa seuraavan tilanteen: hän kertoo seurueessa huomion tai vitsin, johon kukaan ei reagoi. Sen jälkeen mies kertoo saman asian eri sanoin, ja saa kaikkien huomion ja hyväksynnän asialle. Sama mekanismi toimii valkoisten ja ruskeiden ihmisten dynamiikassa. Kun omille sanoilleen on tottunut saamaan yleisön ja painoarvoa, voi olla vaikea päästää muita ääneen. Vaikenemisen ja kuuntelemisen avulla välttää nolon whitesplainingin, eli sen että valkoinen ihminen kertoo ei-valkoiselle mitä tämä saa tuntea ja pitää rasismina.

 

KVG

Ensimmäisestä kohdasta seuraa luonnollisesti se, että pursuat kysymyksiä. Haluat antaa tilaa ja ääntä rasismin kokijalle, jotta hän voisi kertoa sinulle, miten asiat ovat. Ei. Skamissa on kohtaus, jossa Isac saarnaa Sanalle, että tämän pitää jaksaa kärsivällisesti selittää ihmisille, mitä islam todellisuudessa on ja miltä rasismi tuntuu, jotta maailmasta tulisi suvaitsevaisempi paikka. Niin ihana kuin Isac onkin, hän on väärässä. KVG. Hyvä liittolainen ottaa itse selvää asioista, eikä vaadi laiskasti muita tekemään työtä hänen puolestaan. Toki sopivalla hetkellä hyvän ystävän kanssa pitäisi voida keskustella ihan kaikesta, myös vaikeista asioista kuten rodullistamisesta ja rasismista. Ruskea ystäväsi on se, joka määrittää milloin tuo sopiva hetki on ja mitä hän haluaa aiheesta sanoa.

 

Toki jotkut ruskeat ihmiset työskentelevät tasa-arvoasioiden parissa ammatikseen, jolloin heidän tehtävänsä on nimenomaan kertoa näistä asioista ihmisille. Ei kannata kuitenkaan yllättyä, jos tällainen henkilö kysyy, paljonko hänelle maksetaan siitä, että hän tulee puhumaan aiheesta julkisesti. Ei hammaslääkärikään paikkaa ilmaiseksi hampaita, vaikka hänen mielestään reiättömät suut tekevät maailmasta paremman paikan.

 

Myötätunto on tosi okei…

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan myötätuntoisia, toisten täytyy harjoitella mielikuvilla sitä, miltä jostakusta toisesta tuntuu. Kokeillaanpa: kuvittele mielessäsi tilanne, jossa on ollut jokin pieni konflikti, sellainen jota tavataan kutsua mikroaggressioksi, eli toiminnaksi jossa pienin, arkisin keinoin näytetään, että toinen nähdään stereotypioiden kautta. Olet vaikkapa kysynyt ruskealta ihmiseltä, mistä hän on kotoisin. Hän huokaa ja vastaa tympääntyneenä, että Suomesta. Ihmettelet reaktiota, halusit vain käydä mukavaa small talkia, tutustua. Vaihda mielessäsi roolejanne: nyt sinä olet Suomessa syntynyt ihminen, jolta kysytään parhaimmillaan joka päivä, mistä olet kotoisin. Sellainen alkaa vuosikymmenten saatossa varmasti kyllästyttää myös sinua ja saa sinut tuntemaan itsesi ulkopuoliseksi. On empatiaa yrittää nähdä tilanne myös toisen ihmisen kantilta, vaikkei ihan saisikaan kiinni kokemuksesta.

 

… ja etenkin se että puhut ruskeille ihmisille tasan niin kuin valkoisille

Ihmisiä ei kannata kohdella pumpulihansikkain, koska sellainen on helposti toiseuttavaa. Ruskeille ihmisille riittää se, että puhut heille niin kuin puhuisit valkoisille ihmisille: kysyt kohdatessanne samat kysymykset kuin kysyisit uudelta, valkoiselta ystävältä, jolta tuskin kysyt, puhuuko hän suomea ja missä hänen juurensa ovat. Myös ruskeat ihmiset pitävät siitä, että heiltä pyytää anteeksi, jos heille on sanonut jotakin tökeröä.

 

Käsittele valkoisuutesi

Oman etuoikeutetun aseman tunnistaminen ja tunnustaminen voi tuntua hankalalta. Tekee mieli sanoa, että tein paljon töitä ja siksi pääsin tähän asemaan. Kannattaa pitää mielessä, että yhteiskunnan rakenteet nostavat yksiä ja painavat alas toisia. Siitäkin on paljon tietoa saatavilla. Oman etuoikeuden tiedostaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiaa tarvitsee hokea koko ajan. Ruskea ihminen ei kostu mitään siitä, että joku hänen vieressään pahoittelee koko ajan, miten ”kamalan etuoikeutettu” onkaan. Kaikki ovat yleensä jollain lailla etuoikeutettuja. Yksi on vammaton, toinen on cis-hetero, kolmas on valkoinen. Ei ole hedelmällistä kilpailla, kuka on eniten etuoikeutettu, mutta on tärkeää opetella näkemään niitä lähes näkymättömiä mutta valtavan vahvoja mekanismeja, jotka auttavat meitä eteenpäin silloin kun täytämme jonkin normin. Hyvä valkoinen liittolainen kysyy itseltään, mitä juuri valkoisuus tarkoittaa ja miten se helpottaa elämääni, vaikka kaikilla meillä olisikin vaikeaa tässä epäreilussa maailmassa.

 

Mieti oikea aika ja paikka

TarjaHalonen.png

Vaikene, juttele normaalisti, etsi tietoa internetin heinäsuovasta, ole empaattinen mutta älä sääli, kohtele kaikkia samanlaisina mutta ymmärrä oma valkoisuutesi (niin, ettet puhu siitä koko ajan). On ihan okei tuntea itsensä epävarmaksi ja tuntea harmistusta siitä, että saako tässä enää mitään sanoa ja onko mitään tapaa toimia oikein. No, ihmisten välinen elämä on monimutkaista, eivätkä ruskeat ihmiset ole poikkeus. He eivät ole mikään homogeeninen ryhmä, jonka kaikki jäsenet ajattelevat näistä kysymyksistä samoin. Lisäksi, valkoiset ihmiset voivat tuntea niin sanottua white guiltia eli valkoisen ihmisen syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastaan rodullistetuksi tuleviin nähden. On tärkeää, että käsittelee oman syyllisyydentunteensa yksin tai muiden valkoisten kanssa, muttei kaada sitä ruskeiden ihmisten niskaan. He eivät voi antaa synninpäästöä, vaikka valkoisuutta tukevat rakenteet ahdistaisivat. Kaikesta voi puhua, mutta on hyvä miettiä milloin sen tekee ja kenen kanssa.

 

Puutu aina

Se mitä voit tehdä, on lopulta hyvin yksinkertaista: jos törmäät rasismiin, puutu tilanteeseen. Tapoja on yhtä monia kuin rasistisia tekojakin. Jos rasismi ilmenee vaikkapa isoäidin, pomon tai ystävän kertomana ”vitsinä”, älä naura. Älä edes hymyile. Itse asiassa, esitä ettet ymmärrä vitsiä ja pyydä sen kertojaa avaamaan se läpikotaisin. Näin hän joutuu itsekin pohtimaan sanomisiaan ja toivottavasti ymmärtää miten tökerö on. Luota itseesi, sinä kyllä tiedät kun jokin asia on loukkaava.

 

Jos taas on kyse öykkäröinnistä julkisessa tilassa, pienimmän kynnyksen keino on osoittaa rasismin kohteeksi joutuneelle ihmiselle ilmeellä tai eleellä, että olet kokijan puolella. Häneltä voi myös kysyä suoraan, onko okei, että sanon rasistille takaisin. Rasismin kohde voi yhtä hyvin ajatella, että välinpitämättömyys on paras keino hiljentää öykkääjä eikä halua tehdä tilanteesta numeroa. Joku saattaa jopa kokea nöyryyttävänä sen, että hänet pelastetaan ikävästä tilanteesta.

 

Rakenteellinen taso on kinkkisempi, mutta kun tunnistaa oman, etuoikeutetun asemansa ja sen myötä valtansa määrän yhteiskunnassa, voi miettiä miten siihenkin voi vaikuttaa. Asioista selvän ottaminen on vähintä mitä voi tehdä, tiedon levittäminen seuraava askel, äänestysvalintojen perinpohjainen miettiminen ei ollenkaan huono.

 

Opettele uusi mantrasi: Minä en ole sankari

viimalampinen.png

Mitä tahansa teetkin, muistathan, että se on enemmän kuin validia ilman sitäkin että otat siitä kuvan tai teet päivityksen someen, vaikka toki joskus oma esimerkki voi kannustaa myös muita ihmisiä puuttumaan rasismiin. Ei ole kyse sinusta ja sankaruudesta, vaan rasismista. Jos on puolustanut jotakuta rasismilta vaikkapa ratikassa, sitä ei tarvitse mennä kertomaan toiselle ruskealle ystävälle. Ensinnäkään ystävä ei ole velkaa kiitosta tai ihailua täysin normaalista toiminnasta, etenkään kun se ei liity häneen mitenkään. Toisekseen, ystävälle saattaa tulla kuulemastaan paha mieli: hän kyllä tietää, että maailmaan mahtuu rasismia, ei sitä tarvitse tunkea hänen naamaansa joka hetki.

 

Osoita liittolaisuutesi

Let’s face it, moni valkoinen miettii, voiko hän käyttää Ruskeat Tytöt -hupparia. Onko se kulttuurista omimista tai muuten vain hassua? Ei ole. Kulttuurinen omiminen tarkoittaa sitä, että ihminen pönkittää omaa valta-asemaansa hyötymällä vähemmistökulttuurista haluamatta ymmärtää siitä oikeasti juuri mitään. Ruskeat Tytöt -paitaa käyttämällä ja toimintaa taloudellisesti tukemalla puolestaan voi ilmoittaa, että arvostaa ruskeita tyttöjä ja haluan kuulua heidän jengiinsä, vaikkei voisi koskaan päästä ihan sinne sisäpiiriin. Tällaista liittolaisuutta voivat osoittaa myös ruskeat tytöt toisille vähemmistöille.

 

 

Juttua varten on haastateltu feministi Fatima Husseinia sekä taiteilija ja tutkija Camille Aueria.

 

 

Teksti: Julia Thurén
Kuvitus: Caroline Suinner

 

 

Lue myös:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, V osa: Katse tulevaisuuteen

 
 

Podcast-sarjan viimeisessä osassa käsitellään afrofuturismia ja pohditaan afrosuomalaisten tulevaisuutta.

 
afropodcast.jpg
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä viides ja viimeinen jakso on ilmestynyt. Jakson nimi on “Katse tulevaisuuteen” ja aiheena on afrofuturismi filosofiana ja estetiikkana, sekä afrosuomalaisten tulevaisuus. Tarkastelemme afrofuturismin taustoja ja teoriaa ja pohdimme miten afrofuturismi näkyy Suomessa. Lopuksi keskustelemme afrosuomalaisten tulevaisuudesta ja siitä mitä se parhaimmillaan voisi olla.

 

Afofuturismi on Suomessa suhteellisen tuntematon käsite. Sillä tarkoitetaan estetiikkaa ja filosofiaa, joka yhdistelee scifiä, historiaa, maagista realismia ja afrosentrismiä. Jaksossa haastatellulle, tanssija-koreografi Ima Iduozeelle, afrofuturismissa on kyse radikaalista unelmoinnista. Afrofuturismia ovat Iduozeen lisäksi hyödyntäneet taiteessaan esimerkiksi Janelle Monae, Grace Jones, Erykah Badu ja FKA Twigs.

 

Jaksoa varten tehtiin myös Facebook-kysely, johon afrosuomalaiseksi identifioituvat saivat vastata. Tuloksista nousi esille muun muassa toive tulevaisuudesta joka olisi empaattisempi ja jossa afrosuomalaisuus ei olisi enää niin vahvasti määrittelevä asia afrosuomalaisille. Jakson lopussa osa sarjan toimittajista tulee keskustelemaan kyselyn tuloksista ja afrosuomalaisten tulevaisuudesta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestynyt podcast-sarja, jota ovat toimittaneet Maija Baijukya, Zipora Ogola, Wisam Elfadl, Efe Ogbeide, Aurora Lemma ja Monica Gathuo. Sarjassa on kartoitettu Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Kuuntele myös:

 

93:stä loputtomiin

 
 
IMG_4911-1 kopio.jpg

Yhdeksän kuukautta. Saman verran kuin vauva kasvaa äitinsä kohdussa on Ruskeat Tytöt -media ollut olemassa. Valehtelisin jos väittäisin, että kuukaudet viime maaliskuusta tähän hetkeen ovat olleet helppoja. Olen synnyttänyt ihmisen maailmaan, ja se oli lastenleikkiä tähän verrattuna.

 

Aloitimme median suunnittelun loppukesästä 2016 kolmen hengen porukalla; messenger-ryhmään kuuluivat nykyinen AD:mme Caroline Suinner, vaatesuunnittelijamme Ervin Latimer ja minä. Budjettimme koko medialle oli alle 5000 euroa, summa, jonka olin onnistunut säästämään yksinhuoltajana edellisten kolmen vuoden aikana.

 

Tärkein pääomamme olivat hyvät verkostot. Pian puskaradio alkoi soida ja mukaan tuli ihmisiä niin Suomesta, Lontoosta kuin New Yorkista. Pari-kolmekymppisiä ruskeita suomalaisia – toimittajia, valokuvaajia, stylistejä, hius- ja meikkitaiteilijoita, taidekuraattoreita, graafikoita tai alanvaihdosta kiinnostuneita muita asiantuntijoita – joilla ei ollut koskaan aiemmin ollut foorumia jolla toteuttaa omia ambitioitaan omalla äidinkielellään, oman kotimaansa kontekstiin ajateltuna. Muutamissa viikoissa meitä oli kolmisenkymmentä, olimme kymmenkertaistaneet tekijäresurssimme. Saimme oman toimituspäällikön, Mona Eidin.

 

Töitä on ollut niin paljon, että tämä vuosi on mennyt täysin sumussa. En muista ensimmäisestä avustajatapaamisestamme muuta kuin sen että se pidettiin jätkäsaarelaisessa makasiinissa ja tarjolla oli karjalanpiirakoita ja Suomen lippu -käärepaperilla päällystettyjä suklaakonvehteja. Sen tiedän, että jokainen Ruskeiden Tyttöjen tekijä on valvonut öitä ja laittanut itsensä likoon henkisesti, taloudellisesti ja fyysisestikin siinä määrin, etten päätoimittajana tule koskaan pystymään maksamaan panosta takaisin, vaikka kasvaisimme kuinka.

 

Ilman näitä ihmisiä, jotka ovat väsymättä ja valittamatta täyttäneet Rakenteet- , Sielu- ja Representaatiot-osiomme tinkimättömästi ja radikaalisti ruskeita ihmisiä normalisoivilla ja heidät toiseudesta keskiöön nostavilla jutuilla, kuvilla ja näkökulmilla maassa ja ajassa, joka kategorisesti kieltäytyy näkemästä valkoisuutta ja rakenteellista rasismia, ei olisi mitään. Loputon kiitos Rebekka, Carmen, Meriam, Jasmina, Aurora, Efe, Monica, Mona, Keiku, Jussi, Ervin, Caroline, Diana, Uwa, Victoria, Sonia, Maija, Wisam, Zipora, Meri, Eni, Mirna, Akunna, Ousman, Vy, Nayab, Kyösti, Janina, Maryan, Liban, Susani, Meron, Priscilla, Kaisla, Danielle, Begard, Emilia, Tania, Laura, AhmedSophia, Renaz, Ndéla ja Noora. Te ette ole pelkästään mittaamattoman arvokkaita ja lahjakkaita sisällöntuottajia, vaan te olette olleet rakentamassa aivan uudenlaista, intersektionaalista työkulttuuria Suomeen. Kiitos siitä, ja kiitos kärsivällisyydestänne kaiken uuden, odottamattoman ja minun henkilökohtaisen riittämättömyyteni ja osaamattomuuteni edessä.

 

Yhdeksänkymmentä kolme. Niin monta juttua te olette tehneet Ruskeille Tytöille sen jälkeen kun lanseerasimme tämän vuoden maaliskuussa Suomen historian ensimmäisen meiltä meille -median, joka on kokonaan ruskeiden ihmisten omistama, pyörittämä ja meille ensisijaisesti tarkoitettu. Tekstiä, kuvaa, videota, ääntä ja somea.

 

Kiitos Museum of Impossible Formsille katon tarjoamisesta päämme päälle. Kiitos myös Koneen säätiölle, joka myönsi meille reilun 20000 euron apurahan, jolla saimme täydellisen työrauhan ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi. Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille ja mainostajille sekä kaikille niille moninaisille tahoille, jotka ovat ostaneet meiltä koulutusta ja asiantuntijuutta esimerkiksi median representaatioihin liittyvissä asioissa RT Konsult -palvelumme  kautta. Te ette ole pelkästään pitäneet meitä kiinni leivässä, vaan te olette osallistuneet tärkeään muutostyöhön suomalaisessa yhteiskunnassa – olette olleet osaltanne tekemässä ruskeita ihmisiä näkyviksi ja tasaveroisiksi toimijoiksi journalismin ja julkisen keskustelun kentillä. Sanalla sanoen, olette toimineet esimerkkeinä hyvästä liittolaisuudesta.

 

Ja ennen kaikkea: kiitos sinulle, lukijamme. Kiitos sinulle, ruskea tyttö, joka luet, samastut, tykkäät, jaat. Kiitos sinulle, ruskea tyttö, joka olet tämän vuoden puolella tullut vetämään kadulla hihasta, esittäytynyt, kiittänyt, halannut, toivottanut voimia. Sinä, joka olet laittanut sähköpostia ja dm:ää. Me muistamme teistä jokaisen, ja ajattelemme teistä jokaista joka päivä kun kirjoitamme, kuvaamme, suunnittelemme, leiskaamme. Te ette ole vain lukijoitamme, vaan te olette siskoja, te olette meidän ankkurimme diasporassa, meidän lääkkeemme historian haamukipuun.

 

Kiitos kaikille ruskeiden ihmisten valkoisille ystäville, äideille, isille, kummeille ja mummeille, jotka luette meitä ymmärtääksenne paremmin sitä todellisuutta, jossa me joudumme liikkumaan ja muuttaaksenne sitä seuraavaa sukupolvea varten. Ja kiitos kaikille valkoisille ihmisille, jotka luette Ruskeita Tyttöjä siksi, että se vain sattuu olemaan kiinnostava, laadukas, universaalisti samastuttava kulttuurimedia. Te ette ole vain lukijoitamme, te olette rakkaita ystäviämme.

 

Tästä on hyvä jatkaa. Tärkein avauksemme on ensi vuoden aikana avattava RT LIT AKATEMIA –kirjoittajakoulu, jossa nuoret ruskeat tytöt pääsevät sukeltamaan luovaan ja journalistiseen kirjoittamiseen niin omien tekijöidemme kuin muiden alan asiantuntijoiden opetuksessa, turvallisessa tilassa. Lisäksi kehitämme ensi vuonna eteenpäin niin koulutuspalvelujamme kuin kaupallisia mahdollisuuksiamme. Jatkamme median pyörittämistä samalla frekvenssillä kuin tänäkin vuonna siitä huolimatta ettei sen jatkorahoituksesta toistaiseksi ole tietoa. 93:stä loputtomiin.

 

On meidän tehtävämme
myös muistuttaa,
että Helsingin Sanomat
ei käyttäisi artikkelissaan sanaparia "ruskeat tytöt"
ilman meitä.

 

Tästä on hyvä jatkaa, sillä työtä on vielä paljon tehtävänä. Ensinnäkin, Suomessa puhutaan mieluummin alpakoista – niin suloisia kuin ne ovatkin – sen sijaan että puhuttaisiin itse asiasta, eli meistä ja meidän ihmisoikeuksistamme alati kasvavan, hallituksen ja viranomaisen hyväksymän äärioikeistolaisen liikehdinnän edessä.

 

Toiseksi, Suomi on osoittautunut EU:n perusoikeusvirasto FRA:n tutkimuksessa yhdeksi Euroopan syrjivimmistä maista, etenkin afrodiasporaan kuuluvalle väestöllemme. Tämä tuskin on uutta tietoa kenellekään ruskealle ihmisille, mustalle tai ei-mustalle, mutta sitäkin tärkeämpi avaus maassamme, jossa ei kerätä etnisyystilastoja eikä sitä kautta olla perillä kaikista niistä rakenteista ja tilanteista, joissa syrjintää tapahtuu – eikä niistä ryhmistä, jotka tilastoissa näkyvät syntyperäisinä suomalaisina, mutta joihin syrjintä rodullistamisen prosessin kautta kohdistuu.

 

Sama koskee niin sanotun rodun ja sukupuolen, seksismin ja rasismin risteystä. Suomeen on vihdoinkin rantautunut #metoo- eli #memyös-  tai #dammenbrister-kampanja, joka vaatii loppua seksuaaliselle häirinnälle, ahdistelulle ja väkivallalle. Hyvä niin. Mutta, kuten yhdysvaltalaisen alkuperäiskampanjan kohdalla, myös Suomessa on pyyhitty kokonaan pois sen alkuperäinen tarkoitus ja käynnistäjä. Me too -kampanjan perusti vuosikymmen sitten, ennen hastägien keksimistä, afrikkalaisamerikkalainen aktivistinainen Tarana Burke, joka halusi tehdä näkyväksi nimenomaan ei-valkoisten naisten kokemuksia seksuaalisesta  väkivallasta. Matkan varrella tämä tosiasia on jäänyt, kuten usein tapahtuu, kokonaan mainitsematta, koska myös valkoiset naiset ovat vastuussa niistä asioista joita heidän ei-valkoiset kanssasisarensa kokevat patriarkaatissa. On meidän tehtävämme lausua ääneen niiden nimet, joiden nimet usein vaietaan, ja muistuttaa, että seksuaalinen väkivalta kietoutuu kohdallamme usein puhtaaseen rasismiin.

 

On meidän tehtävämme myös muistuttaa, että Helsingin Sanomat ei käyttäisi artikkelissaan sanaparia "ruskeat tytöt" ilman meitä, samalla kun se ei noteeraa työtämme millään tavalla ennen kuin se noteerataan ulkomailla. Lisäksi on meidän tehtävämme taistella saamelaissiskojemme kanssa yhdessä rintamassa, ottaa kantaa translakiin, tehdä maailmasta sellainen että romaninaiset – niin Suomen kansalaiset kuin tänne muualta tulevat – pääsevät osaksi yhteiskuntaa haluamallaan tavalla, tukea ruskeita veljiämme silloinkin kuin he unohtavat tukea meitä ja puuttua anti-mustuuteen sekä esimerkiksi homo- ja transfobiaan ruskeissa yhteisöissä. Tehtävämme on välittää tietoa, mutta myös rakkautta. Meiltä meille.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue myös muut pääkirjoitukset:  

 

Vammaiset ihmiset eivät ole myytävänä!

 
 

Helsingin kaupunki aikoo kilpailuttaa vammaispalvelut, vaikkei sen tarvitsisi. Vammaisjärjestöt keräävät 12.12. saakka nimiä kansalaisaloitteeseen, joka estäisi elämänmittaisten palveluiden jatkuvan muutoksen talouden ehdoilla.

 

gummi-bears-fruit-gums-bear-sweetness-65251-1.jpg

 

Olemme kokoontuneet Lyhty ry:n eli Helsingin lyhytaikaiskodin aulaan Helsingin Konalassa. Avaran tuntuiseksi rakennettu aula on syyskuun ensimmäisenä tiistaina ahdas. Istun alas viimeiselle vapaalle tuolille räppäreiden, tekstiilitaiteilijoiden, radiopersoonien ja sekalaisten kulttuurialan työläisten keskelle. Joku yskäisee huoneen etuosassa mikrofoniin ja pulina hiljenee.

 

Piirtoheitinkankaalle piirtyy luonnonvalossa haaleaa videokuvaa. Äänet eivät jostakin syystä toimi. Jos ymmärrän oikein, ravintola- ja kaupanalan työntekijät kertovat videolla olevansa tyytyväisiä työpaikkoihinsa. On vaikea ymmärtää mitä tekemistä tällä on illan ohjelman kanssa, jonka piti olla Helsinkin kaupungin vammaispalveluiden kilpailuttaminen. Yleisössä on kyllä kahvila-alan työntekijöitä, mutta heillä kaikilla on jo työpaikka. Paikalla olevia kulttuurityöläisiä alanvaihto tuskin kiinnostaa. Vierustovereideni otsien rypistysasteen perusteella arvioin, etten ole ainoa joka ei ole ihan kartalla.

 

Video loppuu, ja kankaalle lävähtää vähintäänkin yhtä haalea PowerPoint-esitys. Alan huolestua. Tihenevistä huokauksista ja kääntyilevistä päistä päätellen en ole ainoa. Tilaisuudelle varatuista kuudestakymmenestä minuutista on kulunut neljäsosa eikä vieläkään ole päästy asiaan.

 

Lyhty on voittoa tuottamaton yhdistys, johon kuuluu esimerkiksi ovat asumispalveluja, oppimisyksikkö sekä työ- ja päivätoimintaa kehitysvammaisille. Se on kehitysvammaisten opiskelu- ja työtoimintapaikka. Konalalaisaulan ulkopuolella Lyhty tunnetaan esimerkiksi Kallion IPI kulmakuppilasta, Radio Valosta ja Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändistä. Se tunnetaan aidosti tasa-arvoisesta ilmapiiristä –  asiasta jonka pitäisi olla tässä asiayhteydessä itsestäänselvyys, mutta joka on nyt uhattuna.

 

Helsingin kaupunki on nimittäin hiljattain ilmoittanut kilpailuttavansa sekä kehitysvammaisten asumisen että päivä- ja työtoiminnan. Se tarkoittaa, että lyhtyläisten työtoiminnan tulevaisuus on vuoden 2018 huhtikuun jälkeen epäselvä. Monissa Euroopan maissa hankintalakia on rajattu siten, etteivät vammaispalvelut kuulu sen piiriin. Kaikki Suomen vammaisjärjestöt ovat nyt suunnitteilla olevia julkisia kilpailutuksia vastaan. Näin on siksi, että ne rikkovat YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevaa yleissopimusta, joka korostaa itsemääräämisoikeutta, osallisuutta ja valinnanvapautta. Toistuvat kilpailutukset jättävät vammaiset ihmiset osattomaksi omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin.

 

Edellisestä Helsingin kaupungin järjestämästä kilpailutuksesta on neljä vuotta. Tuolloin laadittu sopimus sisälsi option neljän vuoden lisäkauteen, mikä olisi merkinnyt lyhtyläisille yhteensä kahdeksan vuoden työrauhaa. Työrauhan sijaan vammaisten ihmisten ja heidän läheistensä arkea on jo pitkään vallinnut sen vastakohta, epätietoisuus. Siksi Lyhty on kutsunut nyt, syksyisenä iltana, vammaispalvelujen hankintapäällikön Minna Erosen kertomaan Helsingin kaupungin edustajana asianosaisille, joihin itsekin kuulun, kilpailutuksen perusteista.

 

Kuuntelemme luentoa vammaispalvelujen rakenteista. Eronen on ilmoittanut pitävänsä aikarajasta tarkasti kiinni. Sitten Niklas Herliniksi esittäytyvä herra ottaa puheenvuoron kesken sliden ja tiivistää otsarypyt, huokailut ja kääntyilevät päät parilla lauseella. Ne menevät suunnilleen näin: Tälle yleisölle ei tarvitse kertoa Helsingin vammaispalvelujen rakenteista. Kaikilla läsnäolijoilla on ollut kymmeniä vuosia aikaa tutustua niihin. Voisimmeko mennä itse asiaan, ja puhua niistä syistä, joiden vuoksi Lyhty pitää kilpailuttaa?

 

Vammaisjärjestöt ovatkin yhdessä laatineet Ei Myytävänä! -kansalaisaloitteen,
joka tähtää elämälle välttämättömien palveluiden
rajaamiseen hankintalain ulkopuolelle.

 

Syyt ovat epäselvät kaikille paikalla oleville. Kilpailutusinfoon kokoontuneet kehitysvammaiset ja läheiset ovat yksimielisen tyytyväisiä Lyhdyn palveluihin. Siellä viihdytään ja sitä pidetään edelläkävijänä alallaan. Lyhdyn jatko-opintoihin valmistavassa oppimisyksikkö Lampussa opiskeleva ja osa-aikaisesti mallin töitä tekevä Maija Mattila kertoo viihtyvänsä Lyhdyssä erityisesti siksi, koska tulee opiskelukavereiden ja henkilökunnan kanssa hyvin toimeen.

 

 “Opiskelen  esimerkiksi rahan ja kellon käyttöä sekä englantia. Vaikka olen päässyt toteuttamaan unelmaani mallin töistä, opiskelu on minulle tosi tärkeää. Opiskelujen jälkeen haluaisin perustaa bändin. Lyhty on kiva paikka koska pystyn olemaan kaikkien kanssa täällä, ja ohjaajat ovat mukavia”, hän kertoo.

 

Muusikko Kari Aalto puolestaan korostaa, että Lyhdyn musiikkityöpajassa on hyvä tehdä töitä koska ohjaajat ovat musiikin ammattilaisia.

 

“He tietävät paljon musiikista ja siitä miten musiikkia soitetaan ja lauletaan. Pienenä en haaveillut muusikon ammatista, mutta teininä minut pakotettiin rumputunneille, ja aloin tykätä siitä. Lyhdyssä perustimme sitten Pertti Kurikan Nimipäivät -bändin.”

 

Toistuvat kilpailutukset eivät Aaltoa miellytä, ja syykin on selvä:

 

“Mä sanoisin näin, että se on tyhmää että poliitikot kilpailuttaa meitä täällä Suomessa kun me ei olla mitään karkkii tai limpsaa tai autoja tai moottoripyöriä tai mitään ajoneuvoja mitä kilpailutetaan vaan me ollaan ihmisiä ja me halutaan että meillä säilyy työpaikat ja oma koti ja rauha. Me ei olla mitään kauppatavaraa.”

 

pexels-photo-324557-1.jpg

 

Lyhtyläiset ja heidän läheisensä osaavat kyllä sanoittaa, miksi uusintakilpailutus on vahingollinen. Lyhdyn nettisivuilla mainitut eettiset päämäärät toimia kehitysvammaisen, hänen läheistensä ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämiseksi eivät ole sananhelinää. Tämä on ainutlaatuista, ja jatkuva kilpailuttaminen merkitsisi siten lähes varmaa muutosta huonompaan. Pelkästään jatkuvan muutoksen mahdollisuus on kehitysvammaisten ja heille läheisten elämässä musertavat. Jos oma elämä laitetaan jatkuvasti ulkopuolelta uusiksi ilman, että siihen on itsellä valtaa, halua tai tarvetta, se on kenelle tahansa stressaavaa. Monella kehitysvammaisella on erityispiirteitä, jotka tekevät muutoksista sietämättömiä. Siten myös vallitseva epävarmuus elinympäristön ja erityisesti siihen kuuluvien ihmisten mahdollisesta vaihtuvuudesta on sietämätöntä.

 

Lyhtyläiset eivät ole kannassaan yksin. Kaikki suomalaiset vammaisjärjestöt ovat ilmaisseet vastustavansa vammaisten elämänmittaisten palveluiden julkista kilpailutusta. Kilpailutuksista kärsitään koko Suomen laajuisesti, ja se ei koske pelkästään kehitysvammaisia vaan kaikkia vammaisia ihmisiä. MOT kertoi keväällä kehitysvammaisesta Jenni Matihaldista, jonka elämää jatkuvat palveluntarjoajien vaihtumiset ovat sekoittaneet Oulussa. Jennin kävely on äidin mukaan huonontunut, kun päivät kuluvat sohvan nurkassa istuen. Hoitajat vaihtuvat jatkuvasti, eikä heillä ei ole aikaa osallistaa Jenniä edes tavallisiin päivittäisiin puuhiin, kuten pyykinpesuun. Lapin Kansa kertoi syyskuussa 20-vuotiaasta autistisesta Jussista, jonka terveyteen ja itsenäistymisprosessiin hoitajien jatkuva vaihtuminen on vaikuttanut musertavasti. Koska Rovaniemellä asuvalla Jussilla on autismi,  hän kokee muutokset erityisen stressaavina. Jussin epilepsiakohtaukset ovat tihentyneet mahdollisesti juuri vaihtuvuudesta aiheutuvan jatkuvan stressin takia. Kaleva kertoi joulukuussa Vaasalaisesta Marjo Luomasesta, joka on liikuntavammaisuuden vuoksi riippuvainen invataksin palveluista. Kun Vaasan kaupunki harkitsi vammaisten kuljetuspalveluiden kilpailutusta, Marjo ei saanut neljän kuukauden ajan valita omaa kuskiaan. Asiakassuhde tutun kuskin kanssa katkesi, mikä aiheutti turvattomuutta ja vaaratilanteita.

 

Tarinat ovat yksiä muiden joukossa, mutta jokaisessa niistä on kyse kokonaisesta ihmiselämästä. Helsingin kaupungin tapa soveltaa hankintalakia vammaisten elämänmittaisten palveluiden kilpailuttamiseen vastoin heidän tahtoaan osoittaa selvästi, ettei vastuu hankintalain ihmisoikeuksien mukaisesta soveltamisesta voi jäädä kunnille. Lain pitäisi turvata ihmisoikeuksia, eikä olla este tai peruste niiden toteuttamatta jättämiselle. Tällä hetkellä lakia käytetään nimenomaan ensisijaisena perusteena ihmisoikeusrikkomuksille. Siksi sen pitää muuttua.

 

Vammaisjärjestöt ovat yhdessä laatineet Ei Myytävänä! -kansalaisaloitteen , joka tähtää elämälle välttämättömien palveluiden rajaamiseen hankintalain ulkopuolelle. Aloitteeseen kerätään nimiä joulukuun 12. päivään saakka. Se siirtyy sen jälkeen varmasti oikeusministeriön tarkastettavaksi, koska on jo ylittänyt 50 000 allekirjoituksen kynnysrajan. Jokainen allekirjoitus kuitenkin lisää aloitteen painoarvoa, kun se siirtyy eduskunnan käsittelyyn.

 

Yleisön pyynnöstä käymme vihdoin asiaan, siihen miten kilpailutusta perustellaan. Eronen kertoo, että kaupunki kilpailuttaa siksi, että hankintalaki velvoittaa sitä kilpailuttamaan. Joku yleisöstä kysyy, miksi Helsingin kaupunki päätti olla käyttämättä option neljään lisävuoteen ilman julkista kilpailutusta, kun laki olisi sen sallinut. Tähän ei tule vastausta. Seuraavat neljäkymmentä minuuttia noudattaa samaa vastaus-kysymys-umpikuja-kaavaa. Eronen kertoo, että kaupunki kilpailuttaa myös siksi, että palveluntarjoajille halutaan olla reiluja. Joku kysyy, eikö pitäisi olla ensisijaisesti reilu palveluiden tarvitsijoille. Ei vastausta. Helsingin kaupunki haluaa lisää tarjontaa asuntoa odottaville. Joku kysyy, miksi uusien palveluiden hankkiminen vaatii olemassa olevien palveluiden kilpailutusta. Ei vastausta. Kunta kilpailuttaa, koska se pystyy siten varmistaa palvelun laadun. Joku kysyy, miten tämä voi olla peruste, kun laadun varmistamiseen voi käyttää laaduntarkkailua. Ei vastausta. Lopulta Eronen kertoo, että Helsingin kaupungilla on Lyhdyn kanssa huono sopimus. Joku kysyy, mitä huonous tarkoittaa, kun asiakkaat ovat palveluun kovin tyytyväisiä. Ei vastausta.

 

”Me ei olla mitään karkkii tai limpsaa tai autoja tai moottoripyöriä
tai mitään ajoneuvoja mitä kilpailutetaan
vaan me ollaan ihmisiä ja me halutaan
että meillä säilyy työpaikat ja oma koti ja rauha.”

– Kari Aalto, muusikko



Aika loppuu, käsiä jää pystyyn. Tilaisuus jättää monet hämmentyneeksi, koska sen perusteella jää epäselväksi, mikä on totta ja mikä ei, mitkä todelliset motiivit kilpailutuksen takana. Epäillään, että kyse on rahasta. Se selittäisi kaupungin väistelevän argumentoinnin. Väistely on tehokas tapa välttää arvokeskustelu siitä, kenellä on oikeus päättää milloin raha ajaa ihmisoikeuksien ohi. Ja siitä, onko laajamittaisen pahoinvoinnin aiheuttaminen tosiasiassa taloudellisesti kannattavaa.

 

Sateinen syyskuu on vaihtunut sateiseen lokakuuhun, ja A-studion vieraaksi on saapunut vammaispalvelujen hankintapäällikkö Minna Eronen Lyhdyn musiikkityöpajassa työskentelevän muusikko Sami Helteen ja vammaisten asumispalveluja tuottavan ja kehittävän Aspa-yhdistyksen toimitusjohtajan Jyrki Pinomaan kanssa. Erosen lähetyksessä käyttämät perustelut ovat tuttuja. Laki velvoittaa. Halutaan lisää tarjontaa. Pystytään varmistamaan palvelun laatu. Sekä toimittaja että Pinomaa kyseenalaistavat väitteitä, saamatta kuitenkaan suoria vastauksia.

 

pexels-photo-70912.jpeg

 

Kaupungin väitteet kuulostavat sananhelinältä. Niistä on kuitenkin vaikea saada kiinni tarpeeksi tiukasti että voisi ymmärtää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Se tuntuu välillä olevan tarkoituskin. Sen vuoksi Ruskeat Tytöt pyysi Kehitysvammaisten Tukiliitto ry:n toiminnanjohtajalta Risto Burmanilta sekä Kehitysvammatuki 57 ry:n toiminnanjohtajalta Nina Korventaipaleelta apua kilpailutuksen perusteina käytettyjen väittämien purkamiseen.

 

VÄITE 1: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska hankintalaki velvoittaa kilpailuttamaan.
Burman ei pidä väitettä täysin paikkaansa pitävänä. Hankintalaki velvoittaa kilpailuttamaan vain, jos hankinnan arvo ylittää 400 000 euroa. Monissa tilanteissa olisi mahdollista hankkia palveluja pienelle määrälle ihmisiä kerrallaan, jolloin osto alittaisi kynnysarvon. Lisäksi Lyhdyn kohdalla on kyse olemassa olevan palveluntarjoajan uusintakilpailutuksesta. Tällaisessa tapauksessa väite on harhaanjohtavana, koska hankintalaki ei velvoita uusimaan kilpailutusta muutaman vuoden välein, vaan sopimus voidaan järjestää toistaiseksi voimassaolevaksi. Burman kertoo, että useat vammaisjärjestöt kokevat kuntien piiloutuvan hankintalain taakse, koska harva tuntee hankintalakia tarpeeksi hyvin kyetäkseen vasta-argumentointiin. Korventaipaleen mukaan argumentti kuvaa kuitenkin todenmukaisesti nykyhetkeä, koska päätös optiovuosien käytöstä olisi pitänyt tehdä ennen kolmannen sopimusvuoden päätöstä, eikä näin ole toimittu. Koska Helsinki ei voi enää muuttaa päätöstä, on sen lain mukaan nyt kilpailutettava hankinta-arvoltaan suuret palvelut.

 

VÄITE 2: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska haluaa olla reilu palveluntuottajille.
Burman kokee, että ajatuksessa näkyy hyvin vallitseva asiaintila, jossa yritysten ja muiden palveluntuottajien oikeuksia pidetään hankintalakia sovellettaessa ensisijaisena suhteessa ihmisoikeuksiin ja sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksiin. Hänen mukaansa on selvää, että Suomessa on tässä kohtaa vinksahtanut arvojärjestys väärin päin. Korventaipaleen mukaan tämänkaltainen ajattelu kuvaa hyvin sitä, miksi hankintalain mukainen kilpailutus ei sovi vammaispalveluiden hankintaan. Kilpailutuksen ei tulisi olla kuntien päätettävissä, vaan tarvitaan lainsäädännöllinen muutos, jossa vammaisten elinikäiset palvelut rajataan hankintalain mukaisen kilpailutuksen ulkopuolelle.

 

VÄITE 3: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska meillä on kotia odottavia asiakkaita, ja haluamme heille lisää tarjontaa
Korventaival kertoo, että Helsingissä on kyllä jonossa kehitysvammaisia jotka odottavat asuntoa. Hän ei kuitenkaan näe hankintalain mukaista kilpailutusta ratkaisuna ongelmaan, koska palveluntuotanto keskittyy sen myötä väistämättä suurille toimijoille, jotka pystyvät tarjoamaan pieniä toimijoita edullisempaa hintaa. Se taas kaventaa kotia etsivän valinnanvapautta entisestään.

 

Korventaival katsoo, että tarjonnan ja tarpeen kohtaamisen ratkaisisi se, että kehitysvammaiset saisivat itse päättää missä asuvat, ja kunta ostaisi siihen tarvittavan palvelun. Täten pienillä palveluntuottajilla ei olisi jatkuvaa epävarmuutta kunnan hankintojen jatkuvuudesta, ja ne voisivat rohkeasti käynnistää uutta toimintaa asiakkaiden toiveiden mukaisesti. Tämänkaltaisen joustavuuden poissaolo on Burmanin mukaan usein julkisen palvelun hankinnan ongelma. Prosessissa yksilölliset tarpeet määritellään etukäteen koko sopimuskaudeksi, koska hinta määräytyy niiden mukaan. Yksilölliset tarpeet kuitenkin usein muuttuvat sopimuskauden aikana, eikä julkinen palvelunhankintaprosessi mahdollista niihin vastaamista.

 

VÄITE 4: Helsingin kaupunki kilpailuttaa, koska se varmistaa siten palvelun laadun.
Korventaival myöntää, että osaavan kilpailutuksen avulla on mahdollista poissulkea palveluntuottajia, jotka eivät täytä laatukriteereitä. Silti hän painottaa, että laadun mittaaminen ihmisen elämälle välttämättömien palveluiden kohdalla on paljon muutakin kuin mitattavien ominaisuuksien luettelointia. Hänen mukaansa laatu voi näyttäytyä toisin palvelun käyttäjälle ja kunnalle. Burman pitää argumenttia hallintojargonina, jonka tarkoitus on johtaa harhaan, koska kehitysvammajärjestöjen yhteinen kokemus on, että asiakkaan kokema laatu usein heikkenee palveluntuottajan vaihtuessa. Hän korostaa, että laatu syntyy jatkuvuudesta ja työntekijän ja kehitysvammaisen ihmisen kommunikaatiossa.

 

VÄITE 5: Helsingin kaupunki kilpailuttaa Lyhdyn, koska sillä on Lyhdyn kanssa huono sopimus.
Tietämättä sopimuksen tarkemmasta sisällöstä, Korventaival pystyy ymmärtämään näkökulman, koska ajattelee että kaupungilla on varmasti monia erilaisia sopimuksia palveluntuottajien kanssa. Hän kuitenkin epäilee, että kilpailutus toisi mukanaan parempia sopimuksia, varsinkin kun hintaa ei voi pitää ainoana kriteerinä sille, onko sopimus hyvä vai huono. Kalliimpi palvelu esimerkiksi asumisessa voi säästää kunnalta jossakin toisessa palvelussa, puhumattakaan palvelun arvosta sitä käyttävälle ihmiselle. Myös Burman pohtii, miten sopimuksen laatu lopulta arvioidaan, asiakkaan kokemuksen vai hinnan kautta. Hän huomauttaa, että hinnasta on mahdollista neuvotella tietyin määräajoin ilman julkista kilpailutusprosessia.

 

Burmanin ja Korventaipaleen kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, ettei kilpailutus ole suoranaisesti mikään lainsäädännöllinen pakko. Monille kehitysvammaisille ja heidän läheisilleen on edelleen epäselvää, miksi niin on silti päätetty tehdä. Syiden penääminen ja ymmärtäminen alkaa kuitenkin tuntua turhalta. On yhdentekevää, ovatko kaupungin tarkoitusperät hyvät vai pahat, kuten Sami Helle tiivistää A-studiossa:

 

”Te ette tee mulle mitään hyvää, te teette pahaa.”

 

 

Teksti: Carmen Baltzar

 

 

Lue myös:

  

 

 

 

Tietäjät tietää 4: Venus Keus

 
 

Koska teoreettista hiukkasfysiikkaa tutkiva Venus Keus haluaa tietää kaiken alkuperän, hänselvittää työkseen universumin synnyn ensiminuutteja.

 

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7275-)-Venus.jpg

Onko mitään niin siistiä kuin se, että tutkit avaruutta ja nimesi on Venus! Toivoivatko vanhempasi sinulle tällaista uraa vai päädyitkö fyysikoksi sattumalta?
Luulen, että vanhempani vain halusivat perheessämme olevan kansainvälisiä nimiä. Veljeni nimi on arabiankielinen, siskojeni nimet espanjaa ja turkkia ja minun latinaa. En ole avaruusfyysikko, mutta lapsena olin innostunut tähtitieteestä. En kuitenkaan saanut astronomiasta vastausta minua askarruttaneeseen kysymykseen “Mistä kaikki sai alkunsa?”.

 

En koskaan järin välittänyt soveltavan tieteen opiskelemisesta, vaan minua kiinnosti kaiken alkuperä. Siksi fysiikan opiskelu tuntui oikealta. Tein kandini fysiikasta Iranissa ja muutin Hollantiin tekemään maisteria bionanoteknologiasta. Luulin alan käsittelevän luonnon pienen pieniä rakennuspalikoita, mutta se olikin pitkälti fysiikan ja biologian soveltamista. Tein toisen maisteritutkintoni nanotieteestä Ruotsissa toivoen syvällisempiä vastauksia, mutten vieläkään löytänyt niitä. Lopulta löysin intohimoni hiukkasfysiikasta, josta tein väitöskirjan Belgiassa. Väitöskirjatutkimukseni loppusuoralla vietin vuoden Isossa-Britanniassa vierailevana tutkijana ennen kuin tulin tohtoritutkijaksi Helsinkiin vuonna 2014.

 

Sanoit, ettet ole kiinnostunut tieteen sovelluksista, mutta eikö kyky selittää maailmaa ja miten se toimii ole tietyssä mielessä soveltavaa?
Vähän niin kuin yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä fyysikoista, Richard Feynman, sanoi: “Fysiikka on kuin seksi. Kyllähän sillä on jotain käytännön virkaakin, mutta ei sitä sen vuoksi harrasteta.”

 

En tietenkään tarkoittanut, ettenkö olisi kiinnostunut tieteen sovelluksista. Tarkoitan sitä, että haluan tutkia universumin syvimpiä rakenteita tyydyttääkseni oman uteliaisuuteni. Teoreettisesta hiukkasfysiikasta on seurannut monia käytännöllisiä keksintöjä, vaikka ala vaikuttaa olevan niin irrallaan päivittäisestä elämästämme. Esimerkiksi osasyynä Internetin keksimiseen oli tarve taltioida hiukkaskiihdyttimillä tehdyistä kokeista saatua massiivista määrää dataa. Hiukkaskiihdyttimien myötä on saatu myös teknologia, jota tänä päivänä käytetään magneettikuvauksessa ja kylmätekniikassa.

 

Selitä fysiikasta tietämättömälle, mitä nyt sitten tarkalleen  ottaen tutkit?
Keskityn alkuräjähdystä seuranneisiin ensimmäisiin minuutteihin. Se kuulostaa kovin lyhyeltä ajalta, mutta aikaväli oli todella vaiheikas ja merkittävä, koska kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa. Työni on keksiä teorioita, jotka voisivat selittää universumiamme selvittämällä, mitä tapahtui alkuräjähdyksen jälkeen: millaisia hiukkasia syntyi, millaisessa vuorovaikutuksessa ne olivat keskenään, mitkä hiukkaset törmäsivät ja muodostivat uusia hiukkasia. Työni edellyttää monimutkaisia laskelmia, joissa tarvitsen apuna tietokoneohjelmia. Yritän myös keksiä kokeita, joiden avulla teorisoimani hiukkaset olisi mahdollista nähdä, mutten kuitenkaan itse tee kokeita.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7259-)-Venus.jpg

Millaisia käytännön haasteita tutkijan työhön liittyy?
Tutkijan työ vaatii intohimoa ja sitoutumista, koska työpäivät ovat pitkiä ja matkustamista on paljon. Ja ollaanpa nyt rehellisiä: akatemiaan ei tulla rikastumaan. Lisäksi työmarkkinat ovat globaalit ja hyvin kilpaillut. Saadakseen parin kolmen vuoden määräaikaisen tutkijatohtorin pestin täytyy kilpailla tutkijoiden kanssa ympäri maailmaa ja olla valmis muuttamaan työpaikan perässä. Tätä on tehtävä, kunnes on kerryttänyt riittävästi kokemusta hakeakseen vakituista paikkaa yliopistolta, eikä vakitöitä ole kovin usein tarjolla. Valitettavasti valtiot eivät oikein satsaa perustieteisiin, joten tutkimusalani työpaikat ovat harvassa. Monet tutkijaystäväni ovatkin jättäneet alan – etenkin naiset, joille alalla eteneminen on vieläkin vaikeampaa.

 

Sanoit, että liikkuvuus on tutkijan työssä tärkeää. Tällä hetkellä Iranin kansalaisia koskee matkustuskielto Yhdysvaltoihin. Miten tämä on vaikuttanut sinuun?
Nykyisen matkustuskiellon myötä viisumin saaminen Yhdysvaltoihin on miltei mahdotonta Iranin kansalaiselle. Viime vuonna sain EU:n myöntämän apurahan kuukauden työskentelyjaksoa Yhdysvalloissa varten. Oli musertavaa tehdä ensin kovasti töitä avustuksen eteen ja sitten lopulta kuulla, että viisumihakemukseni oli peruttu uuden säädöksen takia. Korkeimman oikeuden väliintulon myötä hakemukseni otettiin uudelleen käsittelyyn, mutta jouduin täyttämään kaksikymmentäsivuisen kyselyn kaikista tutkimukseni ja tulevaisuuden suunnitelmieni yksityiskohdista. Viimein muutaman kuukauden kuluttua minulle myönnettiin kolmenkymmenen päivän viisumi.

 

Ainoa keino päästä tämän asian ympäri on saada Euroopan kansalaisuus, ja useimmissa Euroopan maissa onkin mahdollista anoa kansalaisuutta asuttuaan maassa vähintään viisi vuotta ja opittuaan kielen. Joudun kuitenkin muuttaa maasta toiseen parin kolmen vuoden välein, eikä minulla ole kovin paljoa vapaa-aikaa käyttää uuden kielen opetteluun. Vaikka olen opiskellut ja työskennellyt Euroopassa jo yksitoista vuotta, vapauteni matkustaa on edelleen vain se, mitä Iranin passini suo.

 

Miksi erityisesti Yhdysvalloissa käyminen on niin tärkeää tutkijalle?
No, kyse ei ole vain Yhdysvalloista. Mutta Yhdysvallat on iso maa, jossa on paljon huippuyliopistoja ja taitavia tieteilijöitä, joiden kanssa toivoisin voivani työskennellä jonain päivänä. Nuorempana fyysikkona on todella tärkeää urani etenemisen kannalta käydä useissa konferensseissa vuosittain, esitellä tutkimustyötäni ja sen tuloksia ja rakentaa kontaktiverkostoa. Suosituskirje merkittävältä tutkijalta voi olla ratkaiseva tekijä työpaikan saamisessa, koska kilpailu on niin ankaraa. Olen todella kunnianhimoinen ja ahkera. On raastavaa, kuinka paljon paitsi naiseuteni myös kansalaisuuteni rajaa mahdollisuuksiani. Siksi minun täytyy olla erityisen varovainen siitä, mitä sanon julkisesti.

 

 

Teksti: Victoria Odum
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

Tietäjät tietää 3: Karim Maïche

 
 
 
 

Kansalaisjärjestöissä aktiivisesti mukana ollut Tampereen rauhantutkimusinstituutin tohtorikoulutettava Karim Maïche murtaa lännen hegemoniaa niin barrikadeilla kuin tieteessä.

 

 

Tutkit muun muassa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansanliikkeitä, poliittista historiaa sekä kulttuuria, ja väitöskirjasi käsittelee Algerian ay-liikkeitä. Miten kiinnostuit näistä aiheista?
Aloin seurata kansainvälistä politiikkaa jo nuorena, ja huomasin nopeasti, että maailman tapahtumilla on vaikutusta myös omaan elämääni. Vaikka esimerkiksi Lähi-idän tapahtumat tuntuivat tapahtuvan jossain kaukana ja ikään kuin muualla, niillä oli silti suora vaikutus omaan arkeeni. Persianlahden sota syttyi ollessani noin kymmenvuotias ja muistan, kuinka sodasta puhuttiin silloin koulussa. Tuntui, että sotaa seurattiin vähän kuin jotain tietokonepeliä, mikä oli mielestäni kummallista. Aloin silloin ensimmäistä kertaa hahmottamaan, miten minua asemoidaan osana Lähi-idän tapahtumia. Kiinnostuin aiheesta entisestään ja ryhdyin säästämään Lähi-itään liittyviä lehtiartikkeleita. Laitoin artikkelit muovitaskuihin ja lopulta niitä oli niin paljon, että tarvitsin kansion. Nyt kansioita onkin varmaan yli sata!

 

Sinussa oli siis tutkijan vikaa jo lapsena! Miten lopulta päädyit akatemiaan?
Pääsin reilu parikymppisenä opiskelemaan Lapin yliopistoon Rovaniemelle ja valmistuin sieltä yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Olin nuorena aktiivisesti mukana kansalaisjärjestötoiminnassa ja tein töitä freelance-toimittajana. Koin kuitenkin lopulta, että yliopistolla on enemmän tilaa keskustelulle ja analysoinnille kuin lehtijuttujen teossa. Yliopistolla on vapaus tutkia asioita, haastaa ja kritisoida. En halunnut vain tuottaa lehdille sisältöä, vaan tutkia syvällisesti aiheita, joista olen kiinnostunut. Pidän pitkien analyysien lukemisesta ja kirjoittamisesta, sillä maailma on moniulotteinen: se ei ole joko tai, se on sekä että. Toisaalta nautin välillä siitä, että kansalaisjärjestötoiminnassa voi sanoa asiat suoraan, tyyliin: “Ei iskua Irakiin”. Tutkimuksessa mielipide ei ole lähtökohtana, vaan voi punnita ja pohtia asioita niin objektiivisesti kuin osaa. Toki myös tutkijat kirjoittavat aina tietystä näkökulmasta. Pelkästään esimerkiksi aiheen valinta on jo tietoinen poliittinen teko. Tutkimuksessa oma lähestymistapa on kuitenkin aina perusteltava ja tuotava esille.

 

Olet kirjoittanut kirjan Mitäs me länsimaalaiset, joka pureutuu muun muassa lännen käsitteeseen historian ja vallan näkökulmasta. Mikä siis on “länsi”?
On tärkeää puhua lännen kokemuksesta, sillä eri paikoissa on erilaiset keskustelut siitä, mikä on länsi ja ketkä siihen kuuluvat. Useat itsensä länsimaalaisiksi identifioivat ihmiset kokevat lännen edustavan muun muassa vapautta, edistystä, sekularismia ja kapitalismia. Länsi edustaa heille positiivisia asioita. Toisaalta länsi voidaan nähdä myös negatiivisena: riistotalouden ja ympäristötuhon aiheuttajana. Länteen liittyy siis paljon erilaisia mielikuvia.

 

Tutkimuksessa käydään keskustelua siitä, vaikuttaako ihonväri länsimaisuuteen. Yksi ystäväni on siteerannut Alastair Bonnettia, joka on sanonut että termiä “länsi” käytetään, kun halutaan jättää jotakin sanomatta esimerkiksi ihonväriin tai kulttuuriin liittyen. En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä tästä, sillä esimerkiksi Hollywood-elokuvissa ruskeat ihmiset saatetaan nähdä länsimaalaisina. Länsi ei siis ole pelkästään ulkoisten piirteiden kysymys. Kun kerron hyväksyväni seksuaalivähemmistöt ja kannattavani tasa-arvoa, minut nähdään länsimaisena. Mutta jos sanoisin, että uskontoni ei salli homoseksuaalisuutta tai vaikkapa alkoholia, en olisikaan enää niin länsimainen. Vaikka samalla unohdetaan, missä olutta ja viiniä on maailman historiassa alettu valmistamaan. Tuontitavaraa nekin ovat.

 

Länsi on käsite, jota ei koskaan tarvitse edes avata. Jos käytän tutkimuksessani käsitettä “Islamic World” niin oletuksena on, että avaan termin ja kerron, mihin termillä viittaan. Sama ei päde länteen. Jos haluan kritisoida lännen käsitettä, minun pitäisi kirjoittaa lähestulkoon koko maailmanhistoria uudestaan.

 

Miten länsikeskeinen tapa hahmottaa maailmaa näkyy siinä mitä tutkit?
En voi olla länsikriittinen tietyissä julkaisuissa. Jos tutkimusinstituutin tarkoituksena on esimerkiksi vahvistaa Euroopan Unionin yhtenäisyyttä tai transatlanttisten suhteiden tiivistämistä, minut ja länsikriittinen tutkimukseni koetaan uhkana. Yritä sieltä hakea apurahoja tai saada julkaisuja näiden julkaisujen kautta. Ei muuten onnistu.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_6369-)-Karim.jpg

Entä miten eurosentrisyys näkyy tieteessä? Miksi?
Eurosentrisyys näkyy taas enemmän tutkimuksessa käytetyissä teorioissa. Puhutaan vaikkapa marxismista ja muista Euroopassa kehitetyistä teorioista, joiden perusideat eivät välttämättä ole Euroopasta lähtöisin. Miksi tasa-arvosta puhutaan eurooppalaisena keksintönä? Otetaan vaikkapa Koraani 600-luvulla, johon naisille oli kirjattu omistusoikeus. Euroopassa naisten omistusoikeus alkoi vasta 1800-luvulla. Toki on suotavaa, ettei 600-luvun moraalista ilmapiiriä yritetä sellaisenaan soveltaa 2000-luvulla.

 

Demokratiasta, vapaudesta ja tasa-arvosta puhuttaessa mainitaan harvoin, että 1800-luvun toisella puoliskolla arviolta 50–60 miljoonaa Ihmistä kuoli kolonialistisen järjestelmän tukahduttavissa rakenteissa ja suoran väkivallan seurauksena. Näistä asioista ei puhuta eikä näitä asioita vieläkään opeteta, koska niitä ei vieläkään koeta tärkeiksi. Nämä ovat valtarakenteita: halutaan hallita tietoa ja pitää kiinni siitä, mitä opetetaan. Ihmisten identiteetti on rakentunut lännen myytin mukaan, eikä sitä ole helppo lähteä murtamaan. Läntinen identiteetti on ongelma, sillä se tuottaa meille epätasa-arvoisia valtarakenteita – elämmehän moninapaisessa ja monikulttuurisessa maailmassa.

 

Mitkä ovat suurimmat haasteet työssäsi?
Yliopiston rahoitustilanne on tällä hetkellä äärettömän hankala, mikä tuottaa monille tutkijoille vaikeuksia. Myös yliopiston sisällä on tietynlaisia valtarakennelmia, jotka eivät välttämättä edesauta objektiivista tutkimusta. Yliopistokin on hierarkkinen instituutio, jossa kamppaillaan siitä, kenellä on valta puhua.

 

Mihin tähtäät tutkimuksessasi?
Tähtään tiedon tuottamiseen. Ja onhan meillä tutkijoilla usein myös naiivi usko paremmasta maailmasta. Koen tutkimuksessani tärkeäksi purkaa isoja eurokeskeisiä lähtöoletuksia, mikä puolestaan antaa parempia välineitä hahmottaa todellista maailmaa edes hieman objektiivisemmin.

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue lisää:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, IV osa: Amerikan serkut

 
 

Podcast-sarjan toiseksi viimeisessä osassa tarkastellaan afrosuomalaisten suhdetta afrikkalaisamerikkalaisuuteen.

 
afropodcast.jpg
 

 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä neljäs ja samalla toiseksi viimeinen jakso on ilmestynyt tauon jälkeen. Jakson nimi on “Amerikan serkut” ja aiheena on amerikkalaisen mustan kulttuurin vaikutus afrosuomalaisuuteen. Pohdimme miksi juuri afrikkalaisamerikkalainen kulttuuri kolahtaa meihin afrosuomalaisiin ja miten afrikkalaisamerikkalaisuus Suomessa näkyy. 

 

Kun puhumme afrikkalaisamerikkalaisesta kulttuurista, tulevat mieleemme yleensä orjuus, kansalaisoikeustaistelu sekä stereotypiat hauskoista ja urheilullisista ihmisistä, jotka käyttävät roikkuvia housuja ja kuuntelevat hiphopia. Identifioituminen näihin tarinoihin ja mielikuviin on tuttu kokemus monille afrosuomalaisille. Mukana keskustelemassa mustan Amerikan historiasta, nykypäivästä, musiikista, urheilusta ja koomikasta ovat Michiganin yliopiston historian ja afrikkalaisamerikkalaisen tutkimuksen  professori Marcia Chatelain, mustan suomalaisen musiikin uranuurtajat rap-artisti Shaka Kampara sekä rap-artisti ja freelance-taiteilija Deogracias Masomi, muotisuunnittelija Ervin Lervern Latimer, aktivisti ja terapeutti Michaela Moua, somepersoona Dosdela ja hiusalan ammattilainen Jessica Eboreime.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jota toimittavat Maija Baijukya, Zipora Ogola, Wisam Elfadl, Efe Ogbeide, Aurora Lemma ja Monica Gathuo. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä. Seuraava jakso ilmestyy joulukuussa ja sen aiheena on afrofuturismi ja afrosuomalaisten tulevaisuudenhaaveet. Joulukuun jakso on myös sarjan viimeinen.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Kuuntele myös:

 

Tietäjät tietää 2: Siria Lemma

 
 

Syyskuussa lääketieteen tohtoriksi väitellyt Siria Lemma aloitti väitöskirjansa jo toisena opiskeluvuotenaan. Tutkimuksen tekeminen oli mielekäs tapa saada konkretiaa teoreettisiin opintoihin.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7117-)-Siria.jpg

Väittelit syyskuussa lääketieteen tohtoriksi. Onnittelut! Mitä elämääsi kuuluu tällä hetkellä?
Etenin aika nopeasti valmistumalla lääkäriksi ja tohtoriksi seitsemässä vuodessa, joten otan tämän yhdeksän kuukauden työjakson vähän sellaisena aikalisänä ja katson, mikä erikoisala minua alkaa kiinnostaa. Olen 28-vuotias, joten yritän kokeilla paljon eri juttuja nyt ja olla miettimättä liikaa.

 

Valmistuttuani Oulun yliopistosta muutin Helsinkiin töihin. Nyt olen Töölön terveysasemalla lääkärinä. Jos haluaa erikoistua johonkin lääketieteen alaan, niin takana on ensin oltava yhdeksän kuukautta terveyskeskustyötä. Toistaiseksi olen vain totutellut uuteen elämänvaiheeseen. En oikein tiedä vielä, mihin tähtään seuraavaksi. Pidän käytännön työstä, koska siinä pääsee nopeammin näkemään työn tuloksia. Voisin kuitenkin kuvitella, että kliinisessä työssä nousisi jokin erityisesti kiinnostava asia, jota olisi hauska tutkia vaihteluna lääkärin työhön. Ehkä näiden kahden yhdistelmä voisi olla ideaali, mutta pelkkä tutkijan ura ei ole minun juttuni.

 

Miten sitten päätit opiskella tohtoriksi asti?
Kaksi ensimmäistä vuotta lääkisopintoja on todella teoreettisia. On paljon luentoja ja ehkä hieman labratöitä, mutta ei mitään kauhean käytännönläheistä vielä. Olin vähän tylsistynyt, ja mietin alussa paljon, että kiinnostaako tämä minua oikeasti. Silloin keksin, että tutkimuksen tekeminen olisi konkreettisempaa kuin vain luennoilla istuminen. Halusin tehdä jotakin, ettei minulla olisi niin epämotivoitunut olo.

 

Mitä väitöskirjatutkimuksesi käsitteli ja millaisia tuloksia se tuotti?
Tein syöpätautien tutkimusta. Tarkemmin tutkin lymfoomia, eli valkosolujen syöpää. On sellainen tietty lymfoomatyyppi kuin diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma, joka ei lähtökohtaisesti esiinny aivoissa tai keskushermostossa. Joskus se kuitenkin hoidon jälkeen uusii ja leviää juuri niille alueille. Iso osa tämän tyypin syöpää sairastavista on parannettavissa, mutta aivoissa tai keskushermostossa uusiutuessaan syöpä on todella vaikeahoitoinen ja melkein kaikki potilaat kuolevat siihen. Vielä ei tiedetä, miksi se menee aivoihin ja keskushermostoon uusiessaan. On kuitenkin olemassa uusiutumista ennaltaehkäisevä hoitomuoto, joten tutkimme uusimisen syitä ja pyrimme löytämään sellaisia merkkiaineita, jotka auttaisivat ennustamaan potilaista sen joukon, jolla tauti uusii keskushermostossa. Niin pystyttäisiin kohdentamaan ennaltaehkäisevä hoito oikealle potilasryhmälle. Saimme lupaavia alustavia tuloksia eri merkkiaineista, joita ei ole tutkittu lymfoomista. Tekemäämme tutkimusta pitäisi vielä varmentaa isommissa aineistoissa.

 

Lääkärin työtä sanotaan kutsumusammatiksi. Missä vaiheessa tiesit haluavasi opiskella lääketiedettä?
Minulla ei ole ikinä ollut mitään yhtä tiettyä unelma-ammattia lukuun ottamatta ala-asteen haaveita rikosetsivän työstä. Tiesin vain haluavani ihmisläheisen työn. Joskus nuorempana sanoin, ettei minusta ikinä tule lääkäriä, koska molemmat vanhempani ovat lääkäreitä. Lukion lopulla aloin kuitenkin harkita lääkistä. Vähän tylsä sanoa, mutta ihmistieteisiin liittyvistä vaihtoehdoista se vaikutti järkevimmältä työllistymisen kannalta. Myös todella hyvä ystäväni mietti lääkistä, joten ehkä vähän yhdessä päädyttiin samaan kouluun. Muista kiinnostuksen kohteistani ajattelin, että niitä voin tehdä myöhemminkin joko ilman alan koulutusta tai kouluttautumalla lisää.

 

Kyllä kaksi ensimmäistä vuotta lääkiksessä tuli mietittyä paljon, että kiinnostaako tämä minua oikeasti ja miksi hain tänne. Jatkoin koulua, koska en tiennyt minne muuallekaan olisin halunnut. Sitten kun opintojen kliininen ja käytännönläheisempi vaihe alkoi, ei ollut enää niin vaikea löytää motivaatiota.

 

Lääkis on pahamaineinen raadollisesta hakuprosessista, johon saattaa upota vuosia. Haitko useamman kerran ja miten suhtauduit epäonnistumisen pelkoon?
Muistan, kuinka jännitin ensimmäisessä pääsykokeessani hirveästi, mutta toisaalta ajattelin, että jos päätän tehdä jotain niin jossain vaiheessa onnistun siinä. Monet ottavat hakemisen todella raskaasti ja pelkäävät, etteivät koskaan pääse sisään. Itse ajattelin, että varmasti joskus pääsen, mutta toivottavasti mahdollisimman pian.

 

Ennen Oulun yliopistoon pääsyä hain kerran Turkuun. Hain tosissani ja luin aika paljon, koska en ollut lukiossa käynyt kaikkia fysiikan kursseja. Olin ajatellut, etten koskaan mene lääkikseen kuitenkaan. Pitkän oppimäärän sisäistäminen itsenäisesti oli haastavaa, mutta toisella kerralla lukeminen sujui paremmin, kun fysiikka oli jo hallussa.

 

Ruskeissa Tytöissä on aiemmin kirjoitettu kriittisesti siitä, miten lääketieteessä käsitellään rotuun tai etnisyyteen pohjautuvia eroja. Millä tavoin olet huomannut tällaisia variaatioita käsiteltävän?
Lääketieteestä keskusteltaessa kuulee puhuttavan eri ihmisroduista ja se särähtää korvaan. Tiedetysti ei ole olemassa toista niin laajalle levittäytynyttä ja homogeenista lajia kuin ihmislaji, eikä eri rotuja biologisesti ole olemassakaan. Ajoittain ongelmallista on myös kun puhutaan esimerkiksi kansanterveydellisessä mielessä eri etnisistä tautoista tulevien ihmisten työllistymisestä. Maahanmuuttajataustaisten työllistymistä tutkittaessa unohdetaan usein huomioida rakenteelliset seikat, jotka vaikeuttavat kyseisten ihmisten työllistymistä. Tiede tarvitseekin mahdollisimman monipuolista tekijäkuntaa näkökulmien ja kysymystenasettelujen vääristymien ehkäisemiseksi.

 

Onko kuitenkin olemassa tapauksia, joissa eri etnisten väestöryhmien välillä olisi tärkeitä eroja lääketieteellisessä mielessä?
Lääketiede ottaa huomioon esimerkiksi maantieteellisiä eroja eri sairauksien ilmenemisessä. Esimerkiksi eri alueilla saattaa olla joitain alueelle ominaisia syöpätyyppejä. Sellaiset kuin T-solulymfoomat ovat yleisempiä Aasiassa, kun taas tutkimuskohteeni diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma on yleistynyt länsimaissa. Joskus taustalla vaikuttaa tietyllä alueella useammin tavattava virusinfektio, osaa syistä ei vieläkään tiedetä.

Joissakin tapauksissa genetiikka altistaa erilaisille sairauksille ja niiden tietäminen on osa lääkärin työtä. Suomessa on omat perinnölliset tautinsa, kuten esimerkiksi Sallan tauti. Sitten taas esimerkiksi talassemiaa, eli perinnöllistä hemoglobiinisairautta, esiintyy eniten Välimeren, Afrikan, Intian ja Kaukoidän alueilla. Siitä on lääkiksessä puhuttu, että pitää muistaa että maahanmuuttajataustaisilla ja maahanmuuttajilla voi olla tämä mutaatio. Mutta sitten onkin hankalaa määritellä ja tunnistaa, kuka on sukujuuriltaan suomalainen. Onko suomalaisuuden kriteeri lääkärin silmissä vaalea iho ja blondit hiukset?

 

 

Teksti: Victoria Odum
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

 

Tietäjät tietää 1: Maïmouna Jagne-Soreau

 
 

Uusi juttusarjamme kiinnostavimmista suomalaisista tieteentekijöistä. Ensimmäisessä osassa Maïmouna Jagne-Soreau kertoo väitöskirjastaan, jossa hän tutkii kirjallisuudessa esiintyvää välitilallisuutta ja satiiria, sillä haluaa osoittaa kirjallisuuden olevan moniulotteisempaa kuin ajatellaan.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7182-)-Maïmouna.jpg

Suoritat parhaillaan tohtorintutkintoasi Helsingin yliopistolla. Milloin tiesit haluavasi tutkijaksi?
Luin kymmenenvuotiaana Platonia, ja päätin silloin haluavani filosofian professoriksi, vaikka en edes vielä opiskellut filosofiaa. Teininä lauloin konservatoriossa ja silloin halusin oopperalaulajaksi. Lukion jälkeen pidin välivuoden miettiäkseni vaihtoehtojani ja päädyin opiskelemaan Pohjoismaiden tutkimusta. Pidin opinnoista ja jäin sille tielle. Tiesin heti aloitettuani kanditutkinnon, että halusin jatkaa tohtoriopintoihin.

 

Tiesin siis jo lapsena haluavani professoriksi. Urasuunnitelmani vaihtuivat nuoruudessani monta kertaa, mutta tähtäsin aina alasta riippumatta mahdollisimman korkealle. Tässä vaiheessa minun on kuitenkin sanottava, että olen ranskalainen ja Ranskassa on todella yleistä suhtautua uraansa hyvin kunnianhimoisesti.

 

Väitöskirjasi käsittelee pohjoismaista toisen sukupolven maahanmuuttajista tehtyä kirjallisuutta ja kirjoissa esiintyvää välitilallisuutta, eli yhteiskunnan luomaa väliinpuotamisen rakennetta, satiirin kautta. Miksi valitsit tämän aiheen?
Kaksi kuukautta ennen kuin sain graduni valmiiksi, meillä oli yliopistossa harjoitus, jossa kaikkien piti analysoida sama teksti, tanskalaisen kirjailija Yahya Hassanin runo. Järkytyin lukiessamme toistemme analyysejä, sillä olin itse tarttunut runon sisältämään huumoriin ja siihen, miten Hassan muistutti mielestäni Voltairea. Kaikki muut olivat keskittyneet rikollisuuteen, uskontoon ja slummeihin. En väitä, etteikö kaikkea tätä olisi tekstissä esiintynyt, mutta nuo olivat ainoat asiat, jotka kurssitoverini runossa näkivät. He eivät nähneet mielestäni koko runon kiinnostavimpia asioita, eli älykkäitä intertekstuaalisia viittauksia ja monitasoista huumoria, joka teki runosta hyvin syvällisen. Kurssitoverini eivät olleet väärässä enkä minä oikeassa, mutta ajattelin, että jos kukaan muu ei näe tekstin muita ulottuvuuksia, minun on tehtävä asialle jotakin. Emma Watson sanoi jokin aika sitten: Jos en minä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Muutamaa viikkoa myöhemmin olin kirjoittanut väitöskirjani ensimmäisen suunnitelman.

 

Kuka on tutkimiesi teosten oletettu lukija? Kenelle näitä teoksia kirjoitetaan –  toisen sukupolven maahanmuuttajille vai lukijoille, joilla ei ole heidän kokemustaan?
Mielestäni molemmille. Ja juuri siksi teoksiin sisällytetty satiiri ja ironia toimii niin hyvin. Ei-valkoinen lukija saattaa ymmärtää vitsin jossain, missä valkoinen lukija ei välttämättä edes näe huumoria. Teoksissa leikitelläänkin usein satiirin avulla “skandinaavisella” syyllisyydellä.

 

Mitä on skandinaavinen syyllisyys?
Skandinaavinen syyllisyys on akateeminen termi, jota käytetään vaihtoehtona jälkikolonialistiselle syyllisyydelle tai idealle “valkoisesta haavoittuvaisuudesta.” Pohjoismaisen kirjallisuuden kontekstissa syyllisyyden korostuksella pyritään osoittamaan valkoisille lukijoille heidän etuoikeutensa ja samalla pohtimaan syyllisyyden tunnetta, jota etuoikeuksien oivaltaminen yleensä heissä aiheuttaa.

 

Vaikka syyllisyys tuntuu pahalta, siitä pidetään kiinni, sitä ajatellaan ja siitä puhutaan. Näin ajaudutaan keskittymään siihen, miltä valkoisesta hahmosta tai lukijasta tuntuu. Syyllisyyttä ei voi tietoisesti pistää pois päältä, mutta tärkeintä on ymmärtää, mitä se on ja miten se vaikuttaa käyttäytymiseen.

 

Miten skandinaavinen syyllisyys näkyy pohjoismaisessa kirjallisuudessa valkoisen kirjailijan ja toisaalta valkoisen lukijan näkökulmista?
Uskon, että valkoiset kirjailijat saattavat kompastua omaan skandinaaviseen syyllisyyteensä kirjoittaessaan ei-valkoisista hahmoista, ja siten jättävät pois hyvin tärkeän satiirisen ulottuvuuden. Nauraminen koetaan usein etäisyyden ottamisena tai aiheeseen kevyesti suhtautumisena. Useimmat valkoiset lukijat eivät anna itselleen lupaa nauraa toisen sukupolven maahanmuuttajien rötöksille, jos hahmo on vaikkapa rikollinen ja istuu vankilassa. Nämä lukijat kokevat, että hahmon kohtalo on kamala tai traaginen ja jotenkin heidän syynsä. Mielestäni nauraminen on kuitenkin tervettä ja voi antaa toivoa.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7193-)-Maïmouna.jpg

Jep, joskus tuntuu, että lukijat saattavat odottaa ei-valkoisilta hahmoilta ja kirjailijoilta voimaannuttavia menestystarinoita.
Opetan Zlatanin elämäkertaa yliopistossa, vaikka yleensä ihmiset eivät miellä teosta kirjallisuudeksi. Mutta kirja on oikeastaan todella älykäs, sillä Zlatan nostaa itsensä jalustalle hyväksikäyttämällä juuri niitä ennakko-odotuksia, joita ihmisillä on hänen kirjastaan. Hän pelaa hyvän ja menestyneen maahanmuuttajan kortin, vaikka todellisuudessa hän on syntynyt ja kasvanut Malmössä. Hän käyttää keinoa niin taitavasti, että lukija unohtaa hänen taustansa ja uskoo, mitä haluaa uskoa.

 

Voiko kirjallisuus koskaan saavuttaa todellista kokemusta?
Kirjallisuuden ottaminen todesta on postmodernin lukijan trendi. Vertaan tutkimuksessani Yahya Hassania Miguel de Cervantesin Don Quijoteen, joka kuvaa juuri tätä ilmiötä. Don Quijote lukee paljon kirjoja ja alkaa uskoa, että kaikki mitä kirjoissa lukee on totta. Lopulta hän sekoaa. Kirja kirjoitettiin 1600-luvulla ja toteutamme sen sanomaa nyt.

 

Esimerkiksi Yahya Hassanin tekstejä on pidetty toisen sukupolven maahanmuuttajan todistajanlausuntona tanskalaisista slummeista. Tanskalaiset poliitikot ovat käyttäneet Hassanin tekstejä esimerkkinä, että katsokaa näin siellä eletään, vaikka todellisuudessa kyseessä on kaunokirja. En usko, että kirjallisuus voi koskaan kuvata todellisuutta todenmukaisesti, ja mielestäni on vaarallista ja räjähdysherkkää käyttää kirjallisuutta ensikäden lähteenä. Kirjallisuus kiteyttää yhteiskunnan ilmiöt ja ammentaa aiheita yhteiskunnasta, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole tosite todellisuudesta. Lukijan on oltava tietoinen teoksen kontekstista ja siitä, että tekstissä on todennäköisesti paljon enemmän ulottuvuuksia kuin hän haluaa tai pystyy näkemään.

 

Koetko, että tutkimasi tieteenala on eurosentrinen?
Eurosentrisyyden määritelmän mukaan olen itsekin hyvin eurosentrinen. Teen tutkimustani pohjoismaissa ja käytän vain pohjoismaisia lähteitä. Olen siis läpikotaisen eurosentrinen ja olen siitä pahoillani, mutta olen myös hyvin tietoinen siitä. En sanoisi koskaan, etten ole eurosentrinen tai että yritän taistella eurosentrisyyttä vastaan. Mielestäni kyse on ennemminkin ihonväristä, siitä oletko musta vai valkoinen. Käytänkin mielummin termiä ‘etninen katse’. Se ei pistä kaikkia valkoisia tutkijoita samaan laatikkoon ja oleta, että he olisivat kaikki pahoja –  se on myös vaarallinen tapa nähdä maailmaa. Minäkin tiedostan tekeväni tutkimusta oman etnisen katseeni läpi.

 

Mitä tavoittelet tutkijana?
Tavoitteeni on näyttää, että pohjoismaiset toisen sukupolven maahanmuuttajien kirjottamat ja heistä kirjoitetut tekstit ovat uutta pohjoismaista kirjallisuutta ja kuuluvat pohjoismaisen kansalliskirjallisuuden piiriin. Haluan laajentaa käsitystä siitä, mikä on esimerkiksi suomalaista kirjallisuutta. Elämäntyöni ja henkilökohtainen toiveeni on osoittaa, että kirjallisuus on moniulotteista. Toivon, että näiden kirjojen avulla ihmiset oppivat näkemään myös tosielämän moniulotteisuuden. Ja se on tapa sisällyttää myös ei-valkoisia ihmisiä osaksi yhteiskuntaa.

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

Valta on tietoa

 
 

Suomalaisista kolme neljäsosaa luottaa korkeakouluihin ja kaksi kolmasosaa tiedeyhteisöön. Tiede ja akatemia eivät kuitenkaan ole täysin neutraaleja instituutioita, vaan niitä leimaa asenne länsimaisen tieteen ylivertaisuudesta. Mutta mistä tieteen eurosentrisyys johtuu, miten se näkyy ja millaisia seurauksia sillä on ollut?

 

pexels-photo-270549.jpeg

 

Elokuussa 2017 Maahanmuuttovirasto uhkasi karkottaa sudanilaisen tutkija ja tohtoriopiskelija Enass Salihin perheineen Suomesta, mikäli hän ei pystyisi osoittamaan riittävää rahoitusta perheensä toimeentuloon. Karkotusuhan alla oleva Salih ja hänen puolisonsa Mustafa Fahmi ovat tehneet Suomessa tutkimusta vuodesta 2010 lähtien, ja Fahmi sai keväällä 2017 valmiiksi oman väitöskirjansa, joka tutkii ruokaturvaa Sudanin puolikuivilla alueilla. Salih kehittää Helsingin yliopistossa esimerkiksi tuberkuloosia aiheuttavia mykobakteereita vastaan antimikrobisia lääkeaineita, joita saadaan afrikkalaisista kansanlääkinnässä käytetyistä puulajeista.

 

Salih on valittanut kielteisestä oleskelulupapäätöksestä hallinto-oikeuteen. Ilman riittävää rahoitusta ja oleskelulupaa hän ei voi viimeistellä väitöskirjaansa – ainakaan Suomessa, jossa tämän tasoisen tutkimuksen tekemiselle on riittävät puitteet. Tapaus herätti mediakeskustelun lisäksi toimia Salihin väitöskirjan viimeistelyn turvaamiseksi, kun Mesenaatti.me-sivustolle avattiin joukkorahoituskampanja maastakarkotusprosessin pysäyttämiseksi. Yksityishenkilöt lahjoittivat yli 15 000 euroa, joka oli tavoitesumma Salihin väitöskirjan viimeistelyn mahdollistamiseksi.

 

Globaalilla tasolla  samankaltaista keskustelua on herättänyt Yhdysvaltojen nykyinen maahantulokielto. Presidentti Donald Trumpin asettama, kesäkuussa voimaan astunut kielto käsitti kuusi maata, joissa enemmistö väestöstä on muslimeja. Syyskuun lopulla maahantulokielto muuttui, ja mustalla listalla ovat nyt paitsi muslimimaat Syyria, Iran, Somalia, Jemen, Libya ja Tšad myös Pohjois-Korea ja Venezuela. Lisäksi Irakin kansalaiset joutuvat käymään läpi tehostetut tarkastukset. Säädös rajaa lukuisten tutkijoiden pääsyä Yhdysvaltoihin, jossa järjestetään maailman suurimmat tieteelliset konferenssit. Konferenseissa konkretisoituu akatemian eksklusiivisuus. Jos niihin mielii, on oltava sellaiset etuoikeudet, että pääsee niissä käymään – oli kyseessä sitten maahanpääsyn etuoikeus tai mahdollisuus saada rahoitus matkaa varten.
 

 ”Länsi” ei ole millään tavalla tieteellinen käsite.”
–Karim Maïche, tutkija

 

Akateeminen maailma on avoin niille, joilta löytyy sekä sisäänpääsyyn että uran edistämiseen ja sen ylläpitämiseen vaadittavat resurssit. Rakenteellinen taistelu ei tosin pääty siihen, että ovet yliopistomaailmaan aukenevat. Hierarkiat näkyvät myös esimerkiksi siinä, millaisella sopimuksella pääsee tutkimaan ja millaiselle tutkimukselle myönnetään rahoitusta.

 

Yksi hankalaan tilanteeseen joutuneista tutkijoista on Suomessa hiukkasfysiikkaa tutkiva iranilainen Venus Keus, joka ei kansalaisuutensa takia pääse Yhdysvaltoihin. Hän kertoo konferensseissa käymisen olevan keskeinen osa tutkijan työtä.

 

“Oikeiden kontaktien solmiminen ja suositusten saaminen muilta alan tutkijoilta voi olla työllistymisen kriteeri”, hän toteaa.  

 

Koska toistaiseksi näyttää siltä, että Trumpin maahantulokielto on pysyvä ja Suomessakaan ei ainakaan helpoteta turvapaikkaprosesseja, akatemiassa saattaa vastaisuudessa olla yhä vähemmän ei-valkoisia tutkijoita. Vaikka kun katsoo historiaa, huomaa ettei tämä käänne ole yllättävä tai oikeastaan käänne ollenkaan.

 

pexels-photo-267484.jpeg

 

Tehdään ihan ensiksi pistokoe. Sen alin hyväksytty tulos on kaksi viidestä oikein. Maailman viisi väestöllisesti suurinta maata ovat Yhdysvallat, Intia, Brasilia, Indonesia ja Kiina. Luettele niiden johtajat.


Etkö päässyt läpi? Et ole yksin. Samaa silmiä avaavaa harjoitusta käyttää Helsingin yliopiston historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan lehtori Pia Mikander aloittaessaan luennon.
 

 

“Meillä on sellainen ajatus, ettei meidän tarvitse tietää maailmasta. Riittää, että tiedämme Euroopasta ja USA:sta.”

 

Mutta miksi länsimaista tietäminen on tarpeeksi? Kuka on päättänyt, mikä on tärkeää tietoa – tai tietoa ylipäänsä ja miten se on tapahtunut?

 

“‘Ensinnäkään, ‘länsi’ ei ole millään tavalla tieteellinen käsite”, toteaa Mitäs me länsimaalaiset! -teoksen kirjoittanut Tampereen yliopiston väitöstutkija Karim Maïche.

 

Hänen mukaansa länsi on ennemmin kokemus ja kuvitteellinen yhteisö. Lännen ainutlaatuisuuden myyttiin liittyy ajatus siitä, että länsimainen yhteiskunta on kehittynyt yhtäjaksoisesti antiikin ajoista nykyhetkeen, koko ajan kohti hyvää ja demokraattista yhteiskuntaa sekä sivistyksen huipentumaa. Pimeän keskiajan kaltaiset vastoinkäymiset ja ongelma-ajat nähdään vain valitettavina poikkeuksina muutoin päämäärätietoisen matkan varrella. Länsikeskeisyyttä määrittää myös ajatus siitä, ettei vastaavaa kehityskaarta olisi voinut olla muualla.


“Ikään kuin missään muualla ei elettäisi näiden arvojen perusteella tai oltaisi puhuttu niistä aiemmin”, Maïche sanoo.


Ajatus nimenomaan länsimaisen tiedon ensisijaisuudesta perustuu 1400-luvun löytöretkien ajalta alkaneeseen ja tähän päivään säilyneeseen näkemykseen Euroopan ja eurooppalaisten jälkeläisten ylivertaisuudesta, eurosentrismiin. Hollantilaisen taloustieteiljä ja historiantutkija Sandew Hiran artikkeli Scientific Colonialism: The Eurocentric Approach to Colonialism selittää, kuinka Eurooppa risti maailman länneksi ja idäksi ensin teologisin perustein: ei-kristityt olivat sieluttomia barbaareja, joita oli oikeus alistaa. Eurooppalaisen valistuksen aikana 1700-luvulla uskontoon pohjaava argumentti muuttui näennäisesti tieteelliseksi: syntyi pseudotiede nimeltä rotubiologia, jonka mukaan ei-valkoisten rodulliset piirteet osoittivat heidän eläimellisyytensä ja alkukantaisuutensa. 1800-luvun lopulla oikeutus eurosentrismille haettiin sosiaalitieteistä, erityisesti vaikutusvaltaisten saksalaisten yhteiskuntatieteilijöiden Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Max Weberin länsimaista kulttuuria korottavista ja muun muassa islamilaista maailmaa väheksyvistä kirjoituksista.

 

Tämä vuosisatojen aikana vahvistunut kahtiajako synnytti myytin lännen ainutlaatuisuudesta idän kustannuksella. Teoksessaan The Eastern Origins of Western Civilization brittiläinen sosiologi John M. Hobson kuvailee, kuinka samalla kun länsi siunattiin ainutkertaisilla hyveillä – rationaalisuudella, ahkeruudella, demokratisuudella ja itsenäisyydellä – idälle langetettiin vastakkainen rooli irrationaalisena, aikaansaamattomana, korruptoituneena ja riippuvaisena.

 

thermometer-headache-pain-pills-139398.jpeg

 

Tieteen tarkoitus on luoda uutta tietoa sekä jäsentää ja täsmentää vanhaa tietoa. Vallitseva näkemys, joka suosii länsimaista kulttuuria, historiaa ja tutkimusperinnettä ohjaa myös käsityksiä siitä, mitä on olennainen ja tärkeä tieto. Tällaiselta pohjalta on vaikea päästä käsiksi totuuteen. Mikäli tiede todella pyrkii selittämään ja ymmärtämään maailmaa ja sen lukuisia ilmiöitä, eurosentrisyys seisoo tieteen pyrkimysten tiellä. Näin ajatellaan jälkikolonialistisen tutkimusperinteen piirissä, joka tähtää paljastamaan kolonialistisia valtasuhteita ja irtautumaan eurosentrismistä. Esimerkiksi historiantutkimuksen saralla jälkikolonialismi valottaa, kuinka länsimyytti luo varjon vuosisatoja kehityksessä uraa uurtaneen idän ylle kätkien sen, miten lännen menestys on rakentunut itäisten keksintöjen harteille.

 

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kiinalainen insinöörityö. Kiinassa nähtiin vallankumous muun muassa energian ja maanviljelyksen saralla vuosisatoja ennen Euroopan vastaavia. Kiinalaiset alkoivat käyttää petroolia ja maakaasua polttoaineena niinkin aikaisin kuin 300 eaa., ja 200 vuotta myöhemmin kiinalainen maanviljelys oli miltei yhtä kehittynyttä kuin Britanniassa 1700–1800-luvuilla. Vuonna 105 valtion virkamies Cai Lun keksi paperinvalmistuksen tekniikan, ja vuosien 1041 ja 1048 välillä keksijä nimeltä Bì Shēng kehitti posliinisen kirjasinten käyttöön perustuvan painotekniikan, jonka myötä Song-dynastia laski liikkeelle seteleitä ensimmäisenä maailmassa.

 

“Tällä hetkellä Suomen akatemia on hyvin pelottava
ei-valkoisille.”
–Aminkeng Atabong Alemanji, tutkija

 

 

Tai otetaan vaikkapa matematiikka Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä ja Intian niemimaalla. Algebraa ja geometriaa laskettiin jo 3000 eaa. muinaisessa Egyptissä ja 1700 eaa. Mesopotamiassa, eli nykyisen Irakin, Itä-Syyrian ja Kaakkois-Turkin alueella. Jo babylonialaiset matemaatikot käyttivät seksagesimaalijärjestelmää, jossa ympyrä on jaettu 360 asteeseen, tunti 60 minuuttiin, minuutti 60 sekuntiin ja päivä 24 tuntiin. Ahkera aritmetiikan ja trigonometrian harjoittaminen Intian niemimaalla alkaen 1200 eaa. johti muun muassa numeroiden 0-9 keksimiseen.

 

Monet luonnontieteelliset edistykset ja niiden sovellukset kehitettiin useammissa maailmankolkissa itsenäisesti, minkä vuoksi teorioiden nimeäminen niiden keksijöiden mukaan on miltei mahdotonta. Silti useat merkittävät teoriat kantavat länsimaisten tieteentekijöiden nimiä aina Pythagoraksesta Pascaliin ja Fibonacciin, vaikka jokaisen näistä matemaattisista teorioista tiedetään olleen keksitty jo vuosisatoja aikaisemmin muualla. Sekin on tiedossa, että eurooppalaiset vaikuttajat kävivät erityisesti Lähi-idän tieteen keskuksissa opiskelemassa ja lukivat idästä länteen kulkeutuneita tekstejä ennen ja jälkeen keskiajan. Esimerkiksi tunisialaisen Fatima al-Fihrin vuonna 859 Fèsiin perustama oppimiskeskus Al-Karaouine houkutteli tiedonjanoisia länsimaalaisia ja toimi myöhemmin esikuvana eurooppalaisille yliopistoille.

 

woman-notebook-working-girl.jpg

 

Luottamus tieteeseen ja akatemiaan on Suomessa merkittävän korkealla. Tieteen tiedotus ry:n vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan suomalaisista 75 prosenttia ilmaisee korkeakouluja ja 66 prosenttia tiedeyhteisöä kohtaan suurta luottamusta sekä vastaavasti vain 7 ja 9 prosenttia vähäistä luottamusta. Kenties erityisesti aikana, joka on leimattu totuudenjälkaiseksi, on lohdullista uskoa johonkin objektiivisuuteen pyrkivään, kuten tieteeseen.

 

Tieteen pitkäaikaisen valkopesun tulokset näkyvät konkreettisesti akatemiassa. Monikulttuurisen kasvatuksen valtasuhteista väitelleen tutkija Heidi Laynen mukaan esimerkiksi suomalainen opettajankoulutus ja sen teoreettinen ymmärrys perustuu valkoisuuteen ja länsimaalaisen tiedon näkökulmaan.

 

Valkoisuus on läsnä opetuksen lisäksi myös opiskelija- ja henkilökunnassa. Vaikka tilastoja rodullistettujen tutkijoiden osuudesta Suomessa tutkimusta tekevistä ei ole, rodullistettuja vaikuttaa olevan akatemiassa harmillisen vähän. Layne on sitä mieltä, että esimerkiksi opettajankoulutukseen pääsee vain tietynlainen, usein valkoinen, suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuva ja hyvin koulussa menestynyt, ryhmä ihmisiä.

 

Myös Helsingin yliopistossa vierailevan rasismitutkija Aminkeng Atabong Alemanjin mielestä on kyseenalaista, että ei-valkoisia on suomalaisessa akatemiassa hädin tuskin edes opiskelijatasolla. Neljän vuoden aikana hänen luokassaan ei ole kertaakaan ollut enempää kuin kolme ei-valkoista ihmistä kerrallaan.

 

“Kysyn opiskelijoiltani ‘Miksi olette täällä? Ajatteletteko, että olette paras vaihtoehto opettajaksi tässä maassa?’ Kerron heille, että he ovat saaneet opiskelupaikan, koska korkeakoulusysteemi on mahdollistanut sen heidänkaltaisilleen ihmisille. Sisäänpääsyjärjestelmät ja -käytännöt suosivat heitä”, Alemanji sanoo.

“Jo sana tiede on terminä hyvin valkoinen. Nykyinen käsityksemme tieteestä on lännen määrittämä, kontrolloima ja hyväksymä. Länsi määrittää, mitä tiede on sekä minkälainen tiede on hyvää ja varteenotettavaa. Länsi jakaa palkintoja tieteelle, jonka se kokee haluttavana ja arvostettavana”, hän toteaa.

 

Alemanjin väite voi kuulostaa kärkkäältä, mutta esimerkiksi vuoteen 2013 mennessä 1045 jaetusta tieteiden, kirjallisuuden ja rauhan Nobel-palkinnosta vain kymmenen prosenttia oli mennyt Aasian, Afrikan, latinalaisen Amerikan ja Lähi-idän maiden kansalaisille, vaikka yli 80 prosenttia maailman väestöstä asuu näillä alueilla. Suhteessa väestöön eniten tieteen Nobel-palkintoja on myönnetty Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa sijaitsevien maiden kansalaisille. Kun tieteeksi mielletään lähinnä länsimaalaisten kehittämä tutkimus, kapeaan ryhmään kuulumattomat jäävät osatta tieteeseen liitetyistä miellemerkitykistä, kuten sivistyneisyydestä ja älykkyydestä.

 

Alemanjin mukaan tiede on yksi valkoisuuden työkaluista, jota käytetään jatkuvasti ei-valkoisia vastaan. Hän näkee eurosentrisyyden ja tieteen saman kolikon kääntöpuolina: tiede määrittää, kuka pääsee käsiksi valkoisuuden arvoihin ja etuoikeuksiin, ja valkoisuutta suosivat rakenteet määrittävät sen kuka pääsee tieteeseen.

 

Jotta ihmisillä olisi tasavertaisemmat mahdollisuudet päästä sisään, on sisäänpääsyjärjestelmien muututtava.

 

“Tällä hetkellä Suomen akatemia on hyvin pelottava ei-valkoisille. Meidän on saatava lisää käytäntöjä ja rakenteita, jotka suovat sijaa ei-valkoisille tutkijoille.”

 

On brutaalia, miten meidän oppikirjoissamme edelleen tehdään Kolumbuksesta sankari.”
 –Pia Mikander, tutkija

 

Valkoinen tiede ja tutkimus valuu akatemiasta peruskouluihin ja lukioihin. Tulevaisuuden opettajat kastetaan miltei yksinomaan länsimaisiin teorioihin maailmasta ja ihmisyydestä, mikä näkyy opetussuunnitelmassa, opetusmateriaaleissa ja oppitunneilla. Pia Mikander tutki väitöskirjassaan 5.–9.-luokkalaisten historian, yhteiskuntaopin ja maantiedon oppikirjojen normittuneisuutta ja sitä, mitä kaikkea “länsimaisten arvojen” nojalla oikeutetaan. Mikanderin mukaan vanhat kolonialistiset tavat, kuten halveksuvat sanat, ovat enimmäkseen poistuneet oppikirjoista, mutta arvottava diskurssi tekstissä, kuvissa ja aihealueiden rajauksessa säilyy.

 

“Kun puhutaan Antiikin Kreikasta, tehtävänanto on värittää ‘missä kaikkialla kreikkalaisia asui’. Kun kyse on Rooman valtakunnasta, tehtävänä on värittää ‘Rooman valtakunta silloin kun se oli laajimmillaan’. Sitten kun opiskellaan arabeista, niin tehtäväkirjassa lukee, ‘Väritä arabien valloittamat alueet’”, Mikander kertoo.

 

Välimeren alueen hallinnasta sotineet antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset kuvataan Välimerelle kuuluneina kansoina, mutta samaa tehneistä arabeista käytetään negatiivista terminologiaa. Myös eurooppalaisten liikkumista Euroopan ulkopuolella kuvataan länsimaisuutta muiden kustannuksella ylistäen. Puhutaan etupäässä “löytöretkistä” – rohkeista, menestyksekkäistä ja lännelle merkityksellisistä matkoista, vaikka haittavaikutukset alkuperäiskansoille olivat mittavat. Maantiedon emeritusprofessori William Denevanin paljon siteeratun arvion mukaan pelkästään espanjalaisten Amerikan invaasio seuraamuksineen aiheutti miltei 50 miljoonaa kuolemaa tuhoten 89 prosenttia maanosan alkuperäisväestöstä.

 

“On brutaalia, miten meidän oppikirjoissamme edelleen tehdään Kolumbuksesta sankari. Paljon on sellaisia tehtäviä, että seuraa Kolumbuksen reittiä ja piirrä nämä laivat. Paneudutaan jänniin yksityiskohtiin, eikä siihen, että voitko ymmärtää kuinka raakaa ja systemaattisen väkivaltaista tämä oli”, Mikander sanoo.

 

pexels-photo-246753.jpeg

 

Vaikka kolonialismi perinteisenä siirtomaajärjestelmänä on tullut päätökseen, sen vaikutukset näkyvät jopa jälkikolonialistisessa tutkimuksessa. Teoksessaan Orientalismi (1978) palestiinalais-yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Edward Said käsittelee länsimyyttiä ja sen luomaa toiseuden rakennetta, jossa länsi ja itä ovat keskenään epätasa-arvoisessa suhteessa. Saidin mukaan tutkijoiden ja intellektuellien on mahdoton välttää toiseuttamisen rakenteita tutkiessaan kolonialismia ja kuvatessaan sorrettuja.

 

Samaa mieltä on intialainen kirjallisuudentutkija ja feministinen kriitikko Gayatri Chakravorty Spivak. Tunnetuimmassa tekstissään Can the Subaltern Speak? Spivak pohtii, miten kehitysmaita voitaisiin tutkia aiheena irrallaan kolonialistisista rakenteista. Hän kirjoittaa, ettei tieto koskaan ole puolueetonta vaan ennemminkin ilmentymä tuottajansa intresseistä. Toisin sanoen asenteista vapaata tietoa ei ole, vaan tieto on aina jollain tapaa värittynyttä sen mukaan, kenen toimesta ja millaisilla tieteen menetelmillä se on tuotettu.

 

Toisaalta voidaan kysyä, onko neutraalius hyvän tieteen edellytys ja mitä loputtomasta neutraaliuden tavoittelusta seuraa? Ajatus tieteen oletetusta objektiivisuudesta tekee sokeaksi piileville asenteille, kuten eurosentrisyydelle.

 

Spivak argumentoikin, että tutkimus on aina kolonialistista, sillä se asettaa toisen tutkimuskohteeksi – joksikin sellaiseksi, mistä tietoa voidaan louhia ja “tuoda takaisin” länteen jalostettavaksi. Myös sanasto, jota jälkikolonialistisessa tutkimuksessa käytetään vahvistaa lännen hegemoniaa. Puhutaan ensimmäisestä ja kolmannesta maailmasta, kehittyneestä ja kehittyvästä maailmasta, lännestä, idästä ja lopulta meistä ja toisista. Toisesta ei siis voida puhua edes kriittisessä tieteessä ilman toiseuttavia puhetapoja.

 

Myöskään Pia Mikanderin mukaan jälkikolonialistinen teoria ei ole aina niin ei-länsimaista, vaikka sen olemassaolon perusta on nimenomaan kritisoida länsikeskeisyyttä.

 

“Toisaalta olisi tärkeää, ettei rodullistettujen ihmisten tarvitsisi kantaa eurosentrisyydenkin taakkaa yksin ja yrittää saada muita ymmärtämään, mikä siinä on vikana”, Mikander pohtii.

 

Entä jos tieteen ensisijainen tavoite olisi tuoda nämä monimutkaiset asiat esiin entistä läpinäkyvämmin ja sitä kautta hyväksyä sen piiriin enemmän erilaisista lähtökohdista tulevia tutkijoita, jotka toisivat tieteelliseen diskurssiin uusia perspektiivejä? Yksi näkökulma itsessään ei ole toista tärkeämpi, mutta moniäänisyys on välttämätöntä, mikäli halutaan päästä lähemmäs totuutta, jota tiede tietenkin aina etsii.

 

Aminkeng Atabongin mukaan osa valkoisuuden luonnetta on sen oman olemassaolonsa kiistäminen. Hän kutsuu antirasismin tutkimusta kamppailun pedagogiaksi – jatkuvaksi taisteluksi, jossa pyritään pakottamaan valkoisuus tunnustamaan olemassaolonsa. Vasta valkoisuuden paljastuminen ja pitkäjänteinen suunnitelma sen purkamiseksi johtaisi tasa-arvoisempaan tieteeseen ja akatemiaan.


“Siinä taistossa ei olla mukana voiton, vaan kamppailun vuoksi.”

 

 

Teksti: Sonia El Kamel, Victoria Odum

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

Näkökulma: Yhä useampi brittiläinen poc-lapsen vanhempi valitsee opettaa lastaan kotona

 
 
 

Mitä opittavaa Suomella olisi sikäläisistä kotikouluista ja koulujen eurosentristä maailmankuvaa käsittelevästä keskustelusta?

 

69H.jpg

 

Viime vuosina Iso-Britanniassa on kuulunut yhä voimistuvia ääniä. Ne kysyvät: ovatko eurosentriselle maailmankuvalle rakentuva opetussuunnitelma ja koululaitos niitä rakennuspalikoita, joilla varmistetaan myös rodullistettujen lasten persoonallisuuden täysi kehitys?

 

Lasten siirtyminen opintielle ja koulumenestys ovat aiheita, jotka askarruttavat suurinta osaa vanhemmista niin ympäri vuoden kuin etenkin tähän aikaan vuodesta maasta riippumatta. Oikeus opetukseen on turvattu muun muassa YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka artiklan 26. mukaan opetuksen on ”pyrittävä ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Sen tulee edistää ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken”.

 

Tämä perustavanlaatuinen ajatus hyvän opetuksen kulmakivistä taitaa olla monille länsimaissa ja jo monessa muussakin paikassa niin itsestäänselvä, ettei sitä edes oikein tule ajatelleeksi. Jokainen äiti, isä tai muu huoltaja haluaa tietenkin että hänen lapsensa astuu opintielle, jonka päämääränä on tuleminen tasapainoiseksi, tiedostavaksi ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

 

Erityisesti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten lasten huonompi koulumenestys suhteessa valkoisiin oppilaisiin ja näitä useammin kohdalle osuva pysyvä erottaminen koulusta ovat ongelmia, jotka kielivät koulujärjestelmän systemaattisesta epätasa-arvosta ja ennakkoluuloista tiettyjä lapsia kohtaan.

 

Viime aikoina sellaiset kampanjat kuten National Union of Students’in Why Is My Curriculum White? ovatkin alkaneet saavuttaa yhä enemmän suosiota.

 

Opetussuunnitelmien valkoisuuden kritisoiminen ei ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sosiologi ja kansalaisoikeustaistelija W.E.B. Du Bois puhui jo yli sata vuotta sitten afrikkalais-amerikkalaisten historian opetuksen puolesta amerikkalaisissa kouluissa. Du Boisin tavoitteena oli, että Yhdysvaltojen mustat tuntisivat historiansa paremmin ja myös, että valkoinen väestö suhtautuisi heihin kunnioittavammin opittuaan heidän menneisyydestään.

 

On selvää, että koululaitoksen uudistaminen tältä osin, antirasistinen koulutus ja kasvatus ovat akuutteja ja tärkeitä tavoitteita yhä edelleen. Osa poc-lasten vanhemmista ei kuitenkaan halua enää odottaa muutosta, joka on kieltämättä hidasta, vaan valitsee pitää lapsensa kotikoulussa. Iso-Britanniassa kotiopetuksessa olevia lapsia on arvioitu olevan noin 37000, vaikka tarkkaa lukua ei tiedetä. Se kuitenkin tiedetään, että määrä on kasvussa. Joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 15 prosenttia kotikouluperheistä on poc-taustaisia ja erityisesti mustat amerikkalaiset ovat kasvava ryhmä kotikoulutilastoissa.

 

Tutkimusten mukaan kotikoululaiset menestyvät opinnoissaan hyvin ja yleisen myytin vastaisesti sosiaaliset taidot kehittyvät kotiopetuksessa monipuolisiksi sillä lapsi tottuu luontevasti arkielämän puitteissa toimimaan monen eri-ikäisen ja erilaisen ihmisen kanssa.

 

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole
mitään koulujärjestelmää vastaan,
se ei vain toiminut minun lapselleni.
Haluan, että tyttäreni on onnellinen.

 

Lontoolainen Tamara Da Silva päätyi valitsemaan lapselleen kotikoulun, kun hänen ujo, juuri neljä vuotta täyttänyt tyttärensä alkoi käpertyä ensimmäisen kolmen koulukuukauden jälkeen itseensä. Tytär ei osannut sanoittaa tunteitaan tai kertoa tarkalleen mikä koulussa ja kolmenkymmenen lapsen luokassa pelotti. Kotikoulu tuntui hyvältä keinolta eheyttää lapsen itsetuntoa ja palauttaa oppimisen ilo. Iso-Britanniassa asuinkunnalla ei ole erityistä velvoitetta valvoa kotiopetuksen edistymistä, eikä kotiopetuksessa tarvitse seurata mitään tiettyä opetussuunnitelmaa. Lontoo tarjoaa loistavat puitteet rakentaa lapsen tarpeisiin sopiva ja rikas lukujärjestys. Kaupungissa on vilkas kotikouluyhteisö ja paljon päivittäistä  yhteistoimintaa. Kenenkään ei tarvitse opettaa lasta yksin kotona neljän seinän sisällä.

 

”Seuraan tyttäreni kiinnostuksen kohteita ja tarjoan hänelle oppimisen eväitä parhaani mukaan. Hän käy Montessori-tyylisillä tunneilla, joilla opiskellaan äidinkieltä, matematiikkaa ja kuvaamataitoa, sekä draama kerhossa”, Da Silva kertoo.

 

Vaikka sekä Da Silva että hänen tyttärensä nauttivat kotikoulun suomasta vapaudesta,  Da Silva kertoo, että kotikoulu on käsitteenä vieläkin melko vieras ja vaikea ymmärtää erityisesti vanhemmille sukupolville. Hänen vanhempansa ovat  eteläaasialaisia ensimmäisen polven maahanmuuttajia, ja heille koulujärjestelmä edustaa parasta mitä englantilainen yhteiskunta voi tarjota. Da Silva kokeekin, että moni hänen kulttuurissaan taipuu perheen odotuksiin perinteisistä väylistä menestyksekkäisiin uravaihtoehtoihin, vaikka oikeasti haluaisikin tehdä elämässään jotain muuta.

 

”Perinteisesti aasialaistaustaiset sijoittuvat Englannissa korkealle koulutus-ja koulumenestystilastoissa, mikä saattaa selittää osin sitä, ettei heitä juuri kotikoulupiireissä näy. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että minun kulttuuristani tulevat olisivat onnellisia koulumaailmassa. En silti halua yleistää. Asiat ovat muuttumaan päin”, Da Silva korostaa ja jatkaa:

 

71H.jpg

 

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole mitään koulujärjestelmää vastaan, se ei vain toiminut minun lapselleni. Haluan, että tyttäreni on onnellinen.”.

 

Lanre Ajisafe, myöskin Lontoosta, puolestaan päätyi poikansa kotikouluun pitkän harkinnan tuloksena. Ajisafe kertoo lukeneensa Malcolm X:n elämäkertaa, jossa radikaali mutta ajatuksia herättävä lause jäi hänen mieleensä pyörimään pitkäksi aikaa: ”Vain hullu antaa oman lapsensa vihollisen koulutettavaksi” (vapaa käännös, toim. huom.). Toinen käänteentekevä tapaus oli, kun Ajisafen poika pyysi isäänsä kertomaan hänelle Nigeriasta ja Yoruba-kulttuurista.

 

”Huomasin tietäväni vain pieniä perusasioita, kun taas lapseni äiti pystyi kertomaan pojallemme pitkästi englantilaisesta ja eurooppalaisesta historiasta. Ymmärsin sillä hetkellä, että englantilainen yksityiskoulutaustani ei ollut opettanut minulle oikeastaan mitään omasta historiastani. Halusinko oikeasti, että lapseni kävisi läpi saman systeemin?”

 

Ajisafe alkoi opiskella Afrikan historiaa ja myöntyi samalla kumppaninsa ideaan kotikoulusta parhaana vaihtoehtona heidän lapselleen. Suvun suhtautuminen kotikouluun on Ajisafen mukaan ollut vaihtelevaa, mutta kun hänen poikansa oppi lukemaan kolmen-neljän ikävuoden taitteessa, suurin osa vastustuksesta haihtui.

 

Lontoossa kasvanut Ajisafe koki nuorena paljon rasismia ja leimaamista koulumaailmassa ja hänelle on selvää, ettei kotikoulu tule täysin suojaamaan hänen poikaansa tällaisilta kokemuksilta. Tärkeintä Ajisafelle kuitenkin on varmistaa, että pojalle kehittyy terve itseluottamus ja että hän oppii arvostamaan kaikkia kulttuureita ja oppii erityisesti omasta kulttuuristaan ja historiastaan totuudenmukaisesti ilman esimerkiksi eksotisointia.

 

Oppimateriaalit Ajisafe valitsee huolella. Tärkeää on, että lapsi näkee niissä myös itsensä ja saa samastumisen kokemuksia. Ajisafen kokemukset ja mielipiteet tuntuvat heijastelevan monen mustan kotikouluttajan ajatusmaailmaa. Kotikoulussa on monella tapaa kyse nimenomaan eheytymisestä, voimaantumisesta ja yhteisöllisyydestä.

 

Suomessa kotioppija etenee
tutkivan opettajan alaisuudessa
koulun opetussuunnitelman mukaan.
Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja,
usein eurosentrisiksi todettuja
materiaaleja kuin koulussa.

 

Suomessa perusopetuslaki määrää, että kaikilla on oppivelvollisuus muttei koulupakkoa. Kuten Iso-Britanniassa, Suomessakaan ei kotiopetukseen tarvitse hakea erillistä lupaa. Vaikka huoltaja on lain mukaan vastuussa oppivelvollisuuden suorittamisesta, niin Suomessa – päinvastoin kuin Iso-Britanniassa – lapsen asuinkunta on velvollinen valvomaan oppivelvollisen edistymistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kunta nimeää tutkivan opettajan, joka selvittää ja arvioi oppimenestystä esimerkiksi keskustelujen, kirjallisten ja suullisten kokeiden, sekä muun tyyppisten näyttöjen avulla. Suomessa kotiopetusoppilaita on arvioitu olevan noin 300, vaikka tarkkaa tietoa tästä ei ole – kuten ei myöskään siitä, kuinka moni Suomen kotioppijoista on rodullistettuja.

 

Yhteiskunnan rakenteellinen ja suora rasismi heijastuvat luonnollisesti koululaitokseen myös Suomessa monella tapaa, kuten moni ruskea suomalainen tietää omakohtaisesta kokemuksesta. Myös Eurooppa-keskeinen maailmankuva, muiden kulttuurien eksotisointi ja länsimaalaisten ylivertaisuus muihin verrattuna ovat voimakkaasti näkyvillä suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa lokakuussa 2016 julkaistun väitöskirjan mukaan. Suomalaisen lukio-opetuksen laadun voi myös kyseenalaistaa. Niinkin äskettäin kuin vuonna 2016 vuoden kevään biologian ainereaalin tehtävässä ylioppilaskokelaita pyydettiin pohtimaan, minkävärisiä lapsia mahtaisi syntyä vanhemmille, jotka ovat molemmat suomalais-afrikkalaista alkuperää. On vaikea uskoa, että rotuoppi on näinkin arkipäiväistä ja yleisesti hyväksyttyä vielä nyky-Suomen lukioissa.

 

Jos kotikoulujärjestelyjä Suomessa ja Englannissa vertaa toisiinsa on selvää, että Englannissa huoltaja voi suunnitella kotikoulun sisällön ja tyylin ja valita materiaalit täysin vapaasti, kun taas Suomessa kotioppija yleensä käytännössä etenee tutkivan opettajan alaisuudessa koulun opetussuunnitelman mukaan. Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja, usein eurosentrisiksi todettuja materiaaleja ja oppikirjoja kuin koulussa.

 

 

Teksti: Janina Oddoye Davies
Kuvat: Ryan McGuire / 
GRATISOGRAPHY

 

 

Lue myös:

 

 

 

4 tapaa auttaa paperittomia ihmisiä

 
 

Hallitus ilmoitti rajusta keinosta vaikeuttaa paperittomien maahanmuuttajien asemaa terrorismin torjunnan varjolla. Ruskeat Tytöt keräsi neljä konkreettista keinoa, kuinka voit auttaa kaikista hädänalaisimmassa asemassa olevia.

sormi.jpg

 

Eilen torstaina Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin) ilmoitti hallituksen budjettiriihen tiedotustilaisuudessa, että hallitus haluaa muuttaa paperittomien maahanmuuttajien majoittamisen ja muun auttamisen laittomaksi. Terhon mukaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista tehdään uhka-arvio ja heidät mahdollisesti otetaan välittömästi kiinni. Aiemmin tällä viikolla maahanmuuttoasioista vastaava sisäministeri Paula Risikko (kok) on ehdottanut lainsäädännöllisiä tiukennuksia paperittomien maahanmuuttajien auttamisen estämiseksi. Ministereiden lausunnot ovat vasta ehdotuksia ja vaativat eduskunnan hyväksynnän sekä mahdollisia perustuslaillisia selvityksiä. 

 

Sisäministeriön ylin virkamies, kansliapäällikkö Päivi Nerg korosti Kalevalle  torstaina, että jo tällä hetkellä Suomessa on mahdollista saada rikoslain nojalla sakkoja paperittomien maahanmuuttajien piilottelusta ja auttamisesta. Nergin mukaan oikeusministeriön esitys erillisestä paperittomien maahanmuuttajien auttamisen kriminalisoinnista voisi johtaa jopa vankeustuomioon.

 

Tavoitteena on lähettää viesti paperittomia maahanmuuttajia auttaneille suomalaisille. Hallitus haluaa nopeuttaa erityisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden poistumista Suomesta.

 

“On rangaistavaa, jos ihminen yritetään pitää piilossa viranomaiselta”, Nerg kommentoi Kalevalle.

 

Paperittomat ovat ihmisiä, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa Suomessa pysymiselle. Julkisuudessa näihin hädänalaisiin ihmisiin viitataan usein laittomina maahanmuuttajina, mutta se ei tarkoita näiden ihmisten olevan rikollisia tai tekevän laittomuuksia. Paperittomilla ei vain ole Suomen ulkomaalaissäädösten mukaisia asiakirjoja.

 

Ruskeat Tytöt kokosi neljä helppoa tapaa, joilla jokainen meistä voi auttaa paperittomia ihmisiä.

 

1. VAIKUTA POLIITIKKOIHIN JA MUIHIN VALTAAPITÄVIIN:

Kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu on poliittisesti päätettyä, ja jokaisella kansalaisella on mahdollisuus vaikuttaa päätöksiin niin äänestämällä kuin pitämällä vaalien jälkeenkin yhteyttä poliitikkoihin. Suomalainen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka on poliitikkojen päättämää, siksi ensisijainen keino vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asioihin on politiikan avulla. Ole siksi yhteydessä asiasta vastaaviin ministereihin. Kaikkien yllämainittujen ministereiden sekä pääministeri Juha Sipilän tiedot löytyvät valtioneuvoston sivuilta.

 

Voit kirjoittaa vaikkapa näin:

 

Hyvä [lisää titteli ja nimi]

Suomen hallitus ilmoitti torstaina 31. elokuuta 2017, että paperittomien henkilöiden majoittamisen ja muun auttaminen tulee olemaan jatkossa laitonta, jopa vankeusrangaistuksen uhalla.

Suomen perustuslain §9:n mukaan “Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Suomen perustuslain §19:n mukaan “Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.”

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa , johon Suomi on sitoutunut jo vuosikymmeniä sitten, mainitaan monessa kohtaa jokaisen ihmisen oikeus vapauteen, turvaan, suojaan ja tasavertaisuuteen.

Katson, ettei kansalaisia voi kieltää lailla tai estää rangaistuksen uhalla auttamasta lähimmäisiään ja toteuttamasta kyseisten perusoikeudellisten pykälien ja artiklojen määräyksiä.

Hyvä [titteli ja sukunimi], jokainen ihmiselämä on arvokas ja jokaisella ihmisellä on oikeus suojaan/turvaan. Hallitus on jo kiristänyt turvapaikanhakijoiden oleskelulupien edellytyksiä. Toukokuussa 2016 Suomi lopetti humanitaarisen suojelun antamisen ja vaikeutti toissijaisen suojelun saamista. Suomalaisena olen pikemminkin huolissani siitä, että oikeusturvan puutteet vaarantavat ihmishenkiä.

Suomen kansalaisena pyydän teitä arvoisa ministeri perumaan välittömästi lainsäädäntövalmistelutyön ja lopettamaan pakkopalautukset epävakaisiin ja sotaakäyviin maihin. Myös maahanmuuttoviraston ja tuomioistuinten pitäisi parantaa ratkaisujensa laatua turvapaikka-asioissa ja tarkentaa perustelujaan. Turvapaikanhakijoille pitäisi myös taata aina asiantunteva oikeusavustaja ja ammattilaistulkki turvapaikkapuhutteluun.  Lisäksi pakolaisaseman tai toissijaista suojelua saaneiden perheenjäsenille pitäisi pääsääntöisesti myöntää oleskelulupa perhesiteen perusteella. Paperittomien oleskelulupaprosessia pitäisi helpottaa, erityisesti työ- tai opiskelupaikan löytäneiden osalta.

 

Ystävällisin terveisin

[nimesi]

 

Lisäksi voit muokata edeltävää kirjettä ja kertoa mielipiteesi paperittomien ihmisten auttamisen kriminalisoinnista myös omalle kansanedustajallesi, asuinkuntasi kaupunginvaaltutetuille ja esimerkiksi oman seurakuntasi kirkkoherralle.  

 

Jokaisesta Ruskeiden Tyttöjen kaupasta myydystä tuotteesta lahjoitetaan
seuraavan kahden viikon ajan
kolme euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

 

2. LAHJOITA:

Ihmisillä, joilla ei ole voimassaolevaa oleskelulupaa Suomessa, on usein pulaa myös päivittäistavaroista. Suomessa toimii useita eri yhdistyksiä ja verkostoja, joiden kautta voi lahjoittaa niin rahaa, vaatteita kuin aikaa. Näitä ovat esimerkiksi Helsingin diakonissalaitoksen ylläpitämä EU:n liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundo, paperittomien terveysasema Global Clinic, Vapaa liikkuvuus -verkosto, Turvapaikanhakijoiden tuki ry sekä Refuhome ry. Lähes kaikkien edellä mainittujen tahojen toimintaan voi osallistua lahjoitusten tekemisen lisäksi myös esimerkiksi liittymällä kannatusjäseneksi tai tarjoamalla vapaaehtoistyövoimaa.

 

3. MAJOITA:

Talvi on tulossa ja yöt käyvät päivä päivältä kylmemmiksi. Monella paperittomalla ei ole paikkaa missä yöpyä. Jos sinulla on ylimääräinen huone tai patja, voit kysyä kaikilta yllä mainituilta tahoilta sekä Kotimajoitusverkostolta, miten apua tarvitsevan ihmisen voi majoittaa luokseen. Sekä yksityishenkilöt että erilaiset organisaatiot voivat majoittaa paperittomia ihmisiä.

 

4. JOS ET VOI MAJOITTAA MUTTA HALUAT SILTI AUTTAA:

Aina voi kohdata toisen ihmisen ihmisenä, pysähtyä kuuntelemaan ja tarjota ruokaa, vaatteita sekä esimerkiksi hygieniatarvikkeita. Lisäksi voit ohjata paperittoman ihmisen eteenpäin hätämajoitukseen (esim. Helsingissä) ja ruoka-avun piiriin.

 

 

Mona Eid, Kyösti Hagert, Koko Hubara

 

Alkuun lisätty tarkennus 1.9.2017 klo 8.35: "Ministereiden lausunnot ovat vasta ehdotuksia ja vaativat eduskunnan hyväksynnän sekä mahdollisia perustuslaillisia selvityksiä."

 

 

Lue myös:

 

Vaan Nasima

 
 

Mitä Suomen politiikassa korkeimmalle yltänyt ruskea tyttö aikoo tehdä asioidemme eteen?

 

nasima1.jpg

 

”On väärin, että meidän pitää olla barrikadeilla vaatimassa perusoikeuksiemme toteutumista. Yhteiskunnan pitäisi olla jo valmiiksi sellainen, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Sitä taistelua ja jään murtamista pitää vain tehdä ja se on kivuliasta meille, jotka sitä teemme. Mutta se on sen arvoista. Seuraavat sukupolvet eivät tule joutumaan läpikäymään samanlaista vähättelyä.”

 

Nasima2.jpg

Näin sanoo Helsingin historian ensimmäinen apulaispormestari Nasima Razmyar (sdp) ruskeiden tyttöjen tilanteesta Suomessa ja maamme pääkaupungissa.

 

”Minulle voi lähettää kuka tahansa toiveita tai ideoita siitä, millaisia tapahtumia tai tiloja tarvitaan. Pidän huolen, että ne toteutuvat tavalla tai toisella.”

 

Helsinki siirtyi tänä vuonna perinteisteisestä kaupunginjohtajamallista pormestarimalliin, ja Razmyar työskentelee pormestari Jan Vapaavuoren (kok) alla yhdessä kolmen muun apulaispormestarin, Anni Sinnemäen (vihr), Sanna Vesikansan (vihr) ja Pia Pakarisen (kok) kanssa. Pestissään, joka alkoi kesäkuun alussa ja joka tarkoitti irtisanoutumista kansanedustajan tehtävästä, hän vastaa kaikesta kaupungin rajojen sisäpuolella tapahtuvasta joka liittyy nuorisoon, urheiluun, kulttuuriin ja vapaa-aikaan.

 

Tämän kaiken lisäksi Razmyar on myös korkeimpaan asemaan Suomen poliittisessa historiassa koskaan valittu ruskea tyttö.

 

Hän itse ei aluksi tajunnut koko asiaa, vaan havahtui uuden asemansa historialliseen merkittävyyteen vasta siinä vaiheessa, kun työkaverit huomauttivat miten hienoa oli nähdä julkisen työn johtotehtävässä ensimmäistä kertaa nainen, joka kantaa sukunimeä Razmyar kaikkien Lehtisten ja Virtasten lisäksi.

 

“Olen aina halunnut olla vaan Nasima, mutta olen joutunut kantamaan maahanmuuttajanaisen ja pakolaisen leimaa otsassani aika pitkään. Nyt olen siinä pisteessä, että multa ei enää kysytä haastatteluissa pelkästään maahanmuuttoasioista tai mun taustoistani. Nyt multa kysytään, miten aion tehdä Helsingin eteen apulaispormestarina ja se tuntuu hyvältä.”

 

Matka tähän tilanteeseen ja johtajanaisen asemaan on vaatinut Razmyarilta työtä, päättäväisyyttä ja “mä näytän vielä” -asennetta.

 

“Olen kokenut vähättelyä politiikassa. Olin se pakolaistyttö ja se kiva tyttö, jonka katsottiin olevan liian nuori ja kokematon ymmärtämään politiikasta mitään. Kukaan ei viitsinyt katsoa mitä kaikkea olin työurallani kerennyt jo tekemään. 20-vuotiaana olin töissä kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestössä, 23-vuotiaana olin Mannerheimin lastensuojeluliitossa ja 25-vuotiaana tein töitä Monika-Naiset liitolla auttamassa väkivaltaa kokeneita naisia. Mä päätin, että aion vielä näyttää, mihin pystyn.”

 

nasima3.jpg

 

Razmyar on pystynyt vaikka mihin: hän teki vuonna 2015 rasismialoitteen eduskunnassa. Eduskunnassa käytävä keskustelu rasismista ja vihapuheesta oli merkittävä siksi, että yksittäisen kansanedustajan keskustelualoitteita hyväksytään harvoin. Razmyar itse pitää aloituspuhettaan yhtenä kansanedustajauransa tärkeimpänä, sillä hän sai koko eduskunnan keskittymään aiheeseen. Sivistys- ja ympäristövaliokuntiin kuuluva Razmyar oli myös ensimmäisten joukossa allekirjoittamassa lakialoitetta järjestäytyneen rasismin kieltämiseksi viime vuoden syyskuussa.

 

nasima5.jpg

Nyt apulaispormestarina päätettävää riittää lähestyvien koripallon EM-kisojen, nuorison syrjäytymisen ehkäisemisen ja Helsingin kaupungin kulttuuritoiminnan yhtenäistämisen parissa. Helsingissä käy myös paljon kansainvälisiä vieraita, joita Razmyar on ottamassa vastaan. Mainittakoon, että pelkästään liikuntatiloja on Helsingissä 800 ja esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjastolla on 37 kirjastoa, neljä potilaskirjastoa, viisi palvelupistettä Helsingin kaupungin palvelukeskuksessa ja kaksi kirjastoautoa. Luvut auttavat hahmottamaan, miten laajaa tonttia Razmyar hoitaa. Mutta hän on aina halunnutkin työltä haastetta:

 

“Pienenä halusin pelastaa koko maailman. Se oli tietysti pienen tytön naiivia ajattelua, mutta edelleen minulla on vahva tarve vaikuttaa. Tässä työssä näen konkreettisesti työni tuloksia ja pääsen ratkomaan ongelmia, jotta Helsinki olisi yhdenvertainen kaupunki meille kaikille.”

 

Razmyar kertoo haluavansa Helsingin, jossa yhdenkään ruskean tytön ei tarvitse miettiä omaa ihonväriään, nimeään, taustaansa – tai sitä, voiko saavuttaa omia unelmiaan.

 

“Helsingin tulee olla aidosti moninainen ja yhdenvertainen meille kaikille ja tämän täytyy olla selkeästi kirjattuna Helsingin kaupungin nelivuotiseen strategiaan.”

 

 

Teksti: Susani Mahadura
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

Lue myös:

 

Pääkirjoitus: Charlottesville on täällä jo

 
 

Koko maailma on seurannut viime lauantaista asti velloneita Charlottesvillen ”Unite the Right” -mellakoita, jotka käynnistyivät kun erilaiset äärioikeistolaiset, uusnatsistiset, konservatiiviset ja antisemitistiset ryhmittymät kerääntyivät vastustamaan Virginian kaupungin suunnitelmia poistaa Yhdysvaltain sisällissodassa orjuuden säilyttämisen puolesta taistelleen konfederaation korkeimman kenraalin Robert E. Leen patsas.

 

Vastamielenosoittajina nähtiin joukko erilaisia antirasistisia ja vasemmistolaisia toimijoita. Yksi vastamielenosoittajista, 32-vuotias valkoinen nainen nimeltään Heather Heyer, menetti henkensä kun valkoista ylivaltaa kannattavan ja monikulttuurisuutta vastustavan Vanguard America -järjestön jäsen James Alex Fields ajoi autonsa väkijoukkoon.

 

Vaikka Suomen ja Yhdysvaltain historiat ovat lähes täysin erilaiset, rasismi ja sen ylläpito rakentuvat samojen mekanismien ja periaatteiden varaan. Meillä on tapahtunut jo vuosien ajan ja tapahtuu koko ajan tismalleen samoja asioita kuin Charlottesvillessä. Listaan alle neljä esimerkkiä.

 

1.     Valkoisuuden uhriutuminen

Lauantaina alkaneiden mielenosoitusten syy on syvemmällä kuin pelkässä kysymyksessä siitä, onko oikein vai väärin, että julkisessa tilassa, kaupunginpuistossa, on esillä sellaisten henkilöiden patsaita, jotka kannattivat orjuutta, sortoa ja vastustivat perusoikeuksien toteutumista kaikille ihmisille. Yksi mielenosoituksen keskeinen viesti olivat ”You will not replace us” -huudot ja -kyltit. Mielenosoittajat tulkitsivat siis yhteiskunnan monimuotoistumisen ja tilojen tekemisen turvallisemmaksi kaikille – Virginiassa on iso afrikkalaisamerikkalainen väestö – merkiksi siitä, että valkoinen "rotu" yritetään pyyhkiä kartalta. Tätä vartioi poliisi, jonka on kritisoitu olleen liian passiivinen puuttumaan väkivaltaisuuksiin.

 

Myös meillä on nähty viime vuosina useita isoja, samaan valkoisuuden uhriutumisen politiikkaan pohjautuvia mielenilmaisuja. Suomi ensin
-kansanliikkeen iskulause on ”Emme alistu, emme antaudu”. Sen tänä vuonna järjestämä usean kuukauden mittainen leirimielenosoitus – joka terrorisoi Suomen suurimman ja vilkkaimman juna-aseman ympäristössä liikkuneita ihmisiä puhumattakaan jatkuvasta kiusasta jota se teki toisella puolella Rautatientoria mieltään henkensä puolesta osoittaneille turvapaikanhakijoille – sekä Vesalan koulun ja päiväkodin tuntumassa kesällä järjestettyä Suomi Ensin
-mielenosoitusta
, joka sai alkunsa siitä että koulun ulkokaiuttimista soitettiin teknisestä viasta johtuen vahingossa jumppasalin aamunavaukseen tarkoitettua arabiankielistä musiikkia, ovat esimerkkejä siitä kun ei-valkoisten ihmisten olemassaolo, heidän äänensä, tarpeiden ja kokemustensa pienikin ilmaus, tulkitaan yrityksiksi vallata ja islamisoida Suomi. Molemmissa tapauksissa virkavaltaa tuntui kiinnostavan heikossa asemassa olevien ja lasten oikeuksien toteutumisen tai edes lehdistön työn turvaamisen sijaan mielenosoitusoikeuden turvaaminen natseille.

 

Muistan kun jo pari kesää sitten satuin Helsingin ydinkeskustaan Rajat kiinni
-mielenosoituksen aikaan. Jouduin seisomaan Mannerheimintiellä  lähes kahdenkymmenen minuutin ajan, kun arviolta toista sataa valkoista miestä marssi ohitseni tehden natsitervehdyksiä ja kantaen mukanaan plakaatteja joissa väitettiin että maahanmuuttajat pyrkivät valtaamaan Suomen ja korvaamaan alkuperäisen valkoisen kansan.

 

Charlottesvillessä kuultiin ja nähtiin myös tuttua ja kammottavaa 1900-luvun alkupuolen natsipropagandasta lainattua veri ja maa -mantraa, jolla tarkoitetaan sitä, että veriside paikkaan määrittää etnisyyden ja omistajuuden maahan. Erityisen irvokasta on se, että nämä niiden valkoisten ihmisten jälkeläiset, jotka tuhosivat lähes kaikki Yhdysvaltojen maaperällä eläneet alkuperäiskansat ja orjuuttivat sen jälkeen mustia ihmisiä lähes 400 vuoden ajan, kuvittelevat tänä päivänä olevansa uhreja, Yhdysvaltojen alkuperäisiä asukkaita, jotka yhtäläisiä kansalaisoikeuksia vaativat mustat, latinot, muslimit ja muut vähemmistöt yrittävät hävittää.

 

Myös Suomessa äärioikeisto nojaa tutkimuksilla myytiksi osoitettuun käsitykseen yhden kulttuurin alkuperäisestä suomalaisuudesta, joka pyyhkii tyystin pois täällä aina olleet ruskeat kansat, kuten saamelaiset, romanit ja niin edelleen.

 

2.     Alt-right = maahanmuuttokriittisyys

Charlottesvillen mellakoijat – ja esimerkiksi monet republikaanipoliitikot ylipäätään – ovat pyrkineet alusta saakka kehystämään toimintansa ja mielipiteensä alt-rightiksi, eli vaihtoehtoiseksi oikeistoksi. He eivät kutsu itseään natseiksi, kansallissosialisteiksi, ku klux klaniksi tai rasisteiksi, vaan vaihtoehdoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he ajaisivat mitään muuta agendaa kuin valkoista ylivaltaa ja maahanmuuton rajoittamista.

 

Niin, eihän meillä Suomessakaan ole rasisteja. Meillähän on vain maahanmuuttokriitikoita, isänmaallisia ihmisiä ja Uusi vaihtoehto.

 

3.     Poliitikot ja ääripäät

Niin kuin kunnon valtiomiehen kuuluu, riensi myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esittämään kannanottonsa tapahtumiin jo heti lauantaina iltapäivällä. Hän tuomitsi molemminpuolisen vihan ja väkivaltaisuudet tekemättä minkäänlaista eroa valkoisen ylivallan kannattajien ja antirasistien välillä.

 

Tällainen kaksi ääripäätä jotka tappelevat -retoriikkahan on Suomessa aivan arkipäivää, eikä sitä juurikaan haasteta median toimesta: sitä ovat harjoittaneet lähes kyseenalaistamatta niin presidentti Niinistö, pääministeri Sipilä kuin vihreiden presidenttiehdokas Haavistokin.

 

Yhdysvalloissa meni Suomea paremmin se, että korkealta valtiojohdosta löytyi äänia jotka nimesivät oikeiston toiminnan suoriltaan terrorismiksi. Myös Trumpin yritysjohtajien neuvosto yllättäen asettui vastahankaan ja lopulta irtisanoutui tehtävästään protestina puolivillaiselle mellakoiden tuomitsemiselle ja epäsuoralle äärioikeiston toiminnan hyväksymiselle sitä kautta. Tämän johdosta Trump esitti seuraavassa julkilausumassaan, että rasismi on paha asia: ”Racism is evil, those who cause violence in its name are criminals and thugs, including the K.K.K., neo-Nazis, white supremacists and other hate groups that are repugnant to everything we hold dear as Americans”. Tosin tätä lausuntoa seuraavana päivänä Trump palasi taas alkuperäiseen puhetapaansa ja jatkoi juttuja ”molemmista puolista, jotka tekivät pahaa”.

 

5. Kuolonuhrit

Uusnatsiliike Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen Jesse Torniainen tappoi Jimi Karttusen siksi, että tämä ilmaisi Vastarintaliikkeen mielenilmauksen yhteydessä vastustavansa rasismia ja fasismia. Tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää Helsingin ydinkeskustassa viime syyskuussa. Siis noin vuosi ennen Heyerin murhaa.

 

Charlottesville on jo täällä. Se on ollut täällä jo pitkään, ja se tulee jäämään tänne jos annamme äärioikeiston jatkaa keskustelun määrittämistä edellämainituin keinoin.  

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Afrosuomen historiaa etsimässä, III osa: Aina läsnä

 
 
 
 

Podcast-sarjan kolmannessa osassa pohditaan mikä on afrosuomalainen perhe ja millaista sen arki.

 
afropodcast.jpg
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt puoliväliinsä. Sarjan kolmannen jakson nimi on “Aina läsnä” ja aiheena on perhe. Pohdimme mikä oikeastaan on afrosuomalainen perhe ja millainen on yksikön historia ja nykyhetki. Mitä tilastot kertovat afrosuomalaisista perheistä? Millaisia erilaisia perhemuotoja Afrikassa on ollut kautta sen historian? Miten siirtomaahistoria ja afrikkalainen diaspora näkyy suomalaisten perheiden tavallisessa arjessa?

 

Kun afrosuomalaisista perheistä puhutaan mediassa, tarinoihin liittyy yleensä tragediaa ja väkivaltaa. Toisaalta joskus voi nähdä myös monikulttuurisuuden juhlaa. Tässä jaksossa keskitytään pieneen ja tavalliseen, tylsään mutta merkitykselliseen. Omista perheistään meille kertova Lloyd Polack, Anaïs Obringer ja Roland Rasanen.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä. Tämä jakso on toteutettu yhdessä toimittaja Zipora Ogolan ja vuosina 2014–2015 Työväenmuseo Werstaan Afrikka Suomessa -näyttelyn museolehtorina toimineen kulttuurituottaja Wisam Elfadlin kanssa.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä. Seuraava jakso ilmestyy marraskuussa ja sen aiheena on afrikkalais-amerikkalaisen kulttuurin vaikutus suomalaiseen afrosuomalaisuuteen. Viimeisessä, joulukuussa ilmestyvässä jaksossa katsotaan tulevaisuuteen sekä tutustutaan afrofuturismin käsitteeseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Lue myös:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, II osa: Pimeyden sydämessä

 
 

Podcast-sarjan toisessa osassa pureudutaan suomalaisten rooliin kolonialismin synkässä ja kipeässä historiassa.

 
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt toiseen osaansa, joka kantaa otsikkoa ”Pimeyden sydämessä”. Siinä keskitytään pitkään ja synkkään ajanjaksoon, joka tunnetaan nimellä kolonialismi. Eri Euroopan maat alkoivat 1400-luvun puolivälissä ottaa haltuunsa pieniä alueita läntisessä Afrikassa. Niistä kasvoi tukikohtia, kaupunkeja ja lopulta siirtomaita. Alueita ja ihmisiä vallattiin ja alistettiin, ja valkoiset kauppiaat sekä kuninkaat rikastuivat raaka-aineiden ja orjatyövoiman avulla.

 

Mutta mikä oli Suomen rooli siirtomaapolitiikassa ja kolonialismissa? Meillä on totuttu kertomaan tarinaa Ruotsin ja Venäjän valtojen alle alistetusta Suomesta jolla ei ollut osaa eikä arpaa Ranskan, Espanjan ja muiden suurvaltojen kauhutöihin.

 

Mutta sulkeeko tämä tarina ulos toisen tarinan – sen että suomalaisia, merkittävässä valta-asemassakin olleita sellaisia, oli mukana valloitusmatkoilla?

 

Jaksossa etsitään vastausta tähän ja muihin kipeisiin kysymyksiin: Ketkä olivat ensimmäiset suomalaiset Afrikassa? Entä ensimmäiset afrikkalaiset Suomessa? Miten Suur-Ruotsi oli aikanaan Saksaa ja Italiaa edellä siirtomaiden saannissa?

 

Miksi juuri suomalaisia laivamiehiä värvättiin Kongoon? Mikä on Fort Christina Delawaressa, entäpä Ruotsin kultarannikko Guineanlahdella? Ketkä olivat venäläisen mustan runoilija Alexanderin Pushkinin esivanhemmat? Entä Rosa Emilia Clay?

 

Mitä on kumipuu, entä kultaryntäys, entä lähetystyö, miten eugeniikan menetelmiä kehitettiin? Mikä on sanan mulatti alkuperä?

 

Jakson lopussa räntätään, eli kerrotaan miltä tämän päivän mustasta eurooppalaisesta ihmisestä tuntuu tutkia omaa historiaansa ja löytää silkkaa kauhua ja tuhoa.  

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele ensimmäinen jakso täältä. Seuraava jakso ilmestyy elokuun puolivälissä ja siinä tarkastellaan siirtomaahallinnon jälkeistä aikaa ja afrosuomalaisia perheitä. Myöhemmissä jaksoissa käsitellään afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurin vaikutusta suomalaiseen afrosuomalaisuuteen sekä katsotaan tulevaisuuteen ja tutustutaan afrofuturismin käsitteseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Kuuntele myös:

 

Pääkirjoitus: Heiltä heille

 
 

Aika ajoin minulta kysytään, miksi pitää olla olemassa joku ihmeen meiltä meille -media? Mikä vika on vaikkapa tavan sanomalehdissä, nehän ovat objektiivisia, puolueettomia ja laadukkaita? Mitä ihmeen väliä sillä on onko toimittaja valkoinen vai ei?

Ei sillä pitäisikään olla väliä, mutta kun sillä on. Ei varsinaisesti sillä, mikä toimittajan työtä tekevän ihmisen ihonväri on, vaan sillä ymmärtääkö ihminen ihonvärinsä implikaatiot ja vaikutukset siihen, miten lehtijuttu syntyy – varsinkin silloin kun juttu käsittelee rasismia, ruskeutta/ei-valkoisuutta, maahanmuuttoa, rodullistamista tai näiden kaltaisia aiheita.

Otetaan esimerkki.

Helsingin Sanomat julkaisi Politiikka-osaston alla 7.7. jutun otsikolla ”HS-gallup selvitti, mihin maahanmuuttajan tulisi sopeutua Suomessa: Kaikkia pitää voida kätellä, mutta hiihtää ei tarvitse osata”. Jutussa kerrottiin noin tuhannen hengen otannasta, jolta oli kyselty vähimmäisvaatimuksia, joihin maahanmuuttajien pitää sopeutua muuttaessaan Suomeen.

Gallupin lisäksi juttuun haastateltiin kahta maahanmuuttajaa (työssäkäyvää, huivitonta naista), jotka toivat auliisti esiin sen, kuinka itsestä ei pidä tehdä numeroa, mitään ei oikeastaan saa vaatia ja että ”kotimaan tavoista kiinni pitäminen vaikeuttaa kotoutumista ja heikentää siihen tarvittavaa motivaatiota”.

Gallupiin vastanneista enemmistön mielestä molempia sukupuolia on käteltävä, erillisiä uimahallivuoroja ei pidä järjestää sukupuolen perusteella, olisi hyvä saunoa alasti, hijabia ei oikein voisi pitää julkisissa viroissa, mutta palveluammateissa se voisi olla mahdollista. Työajalla ei saa rukoilla, mutta karjalanpaistia ei ole pakko osata valmistaa. ”Maamme”-laulua ei ole pakko osata ulkoa eikä jääkiekkoa tarvitse seurata.

Minä en ole maahanmuuttaja, mutta tulen kohdelluksi sellaisena jatkuvasti sen vuoksi miltä näytän ja sen vuoksi minkäniminen olen. Usein tällaisia artikkeleita lukiessani tulee mieleen, että maahanmuutto ei ole ydinkysymys lainkaan, vaan se on ruskeus, ei-valkoisuus. Ja siksi tämäkin juttu teki minut pohjattoman surulliseksi.

Haluaisin etsiä siinä haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä he olisivat sanoneet jos toimittaja olisi ollut ruskea? Tai jos keskustelu olisi käyty suljettujen ovien takana, ihan vain tyttöjen kesken? Mitä he sanoisivat ylipäätään valkoisille ihmisille, jos heidän ei tarvitsisi arkailla, pelätä?

Haluaisin kertoa heille tietäväni karvaasta kokemuksesta, että on ajanhukkaa mielistellä valkoisia toimittajia tai ylipäätään valkoisia ihmisiä.

Heille ei nimittäin riitä mikään. Heidän arvonsa ja asetelmansa ovat objektiivisia, puolueettomia, laadukkaita – ja meidän on ikuisesti sopeuduttava niihin, mutta he eivät siltikään välttämättä hyväksy meitä.

Katsotaanpa.

Kättelen kaikkia, mutta aina ei minua kätellä takaisin. Omasta uskonnostani ja elämänpiireistäni johtuen minua eivät ole yleensä kätelleet (tai katsoneet silmiin) ortodoksijuutalaiset miehet. Suomalaisissa lehtijutuissa, niin tässäkin HS:n jutussa, kysymys kehystetään poikkeuksetta muslimeihin liittyväksi ongelmaksi. Myös huivikysymyksen kohdalla on kyse samasta asiasta, islamofobiasta, vaikka jälleen kerran, olen nähnyt toisessa kotimaassani Israelissa elämäni aikana arviolta tuhansia ihmisiä erilaisissa tehtävissä yhteiskunnan osa-alueilla huivit tai turbaanit tai kipat päässä (sekä muslimeja että juutalaisia että esimerkiksi Hebrew Israelites -kristittyjä, katolilaisia nunnia tai sikhejä). Aivan hyvin jokainen heistä näytti selviytyvän työtehtävistään, tapahtuivat ne sitten pankissa, koulussa, kaupassa, falafel-kojussa tai parlamentissa.

En ole pystynyt käymään uimahalleissa ja uimarannoilla päiväsaikaan pitkiin aikoihin – itse asiassa uskaltauduin muutama päivä sitten altaalle ensimmäistä kertaa vuosikausiin – siksi, että minulla on syömishäiriö ja ahdistun valtavasti jos kehoa täytyy näyttää monelle ihmiselle yhtä aikaa. Koska syömishäiriöni liittyy muun muassa lapsena kokemaani seksuaaliseen väkivaltaan (valkoisen miehen taholta), haluaisin harjoitella julkisissa tiloissa olemista pelkässä naisseurassa näin ensi alkuun. Myös saunominen alasti tuottaa vaikeuksia, haluaisin koettaa sitäkin turvallisessa tilassa. Tällä hetkellä en koe, että voin vaatia sellaista. Vaihtoehtoni on joko olla uimatta tai taistella itseni puolialasti julkisille paikoille ja ottaa paniikin ja ahdistuksen riski. Siksi, koska Suomi on tasa-arvoinen maa eikä täällä tapahdu asioita, joilta naiset haluaisivat pysyä turvassa. Sydämeni särkyy kun ajattelen, miten monelta nuorelta ihmiseltä jaa kokematta liikunnan ilo ja yhteys omaan kehoon, koska sitä ei anneta tehdä heidän omilla ehdoillaan siksi että tasa-arvo ja verorahat tai mitä ikinä.

Väitän osaavani Maamme-laulun ulkoa; teen harvoin voimakkaantuoksuista ruokaa (tekisin mielelläni vaikkapa erästä thaimaalaista nuudelimössöä jonka ohjeen sain Pirkka-lehdestä, mutta lapseni haluaa aina nakkikeittoa, porkkanalettuja ja nugetteja); osaan tehdä karjalanpaistin vaikka silmät kiinni koska olen myös karjalainen. Hiihtää en osaa enkä seuraa jääkiekkoa, koska vihaan urheilua.

Olen aina käynyt töissä ja noudattanut lakia ja toteuttanut kulttuureitani ja uskojani lähinnä oman kotini seinien sisäpuolella (olen kyllä rukoillut ja paastonnut työajalla, koska sitäkin tekevät muutkin kuin muslimit), mutta se ei ole tehnyt minusta valkoisten ihmisten silmissä yhtään sen suomalaisempaa. Heillä on silti jatkuva oikeus kysellä, udella, kyseenalaistaa, kieltää ja viedä suomalaisuuteni, niin sanomalehtien sivuilla kuin yksityiselämässä. Joskus saan almun: minulle sanotaan, että sä et oo niin kuin ne muut, sä et elä meidän verorahoilla, sä oot hyvä mamu, hehe.

Kysynkin, mistä tällaiset käsitykset tulevat? Etteivät vain median representaatioista?

Haluaisin etsiä jutussa haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä menetettävää meillä on, jos vain elämme juuri niin kuin haluamme, kuten aina silloin kun valkoisuus ei ole vaatimassa meiltä selityksiä ja niiauksia. Mitä jos elämme niin kuin tämä maa olisi meidän kotimme?

Jos Helsingin Sanomissa olisi ruskeita toimittajia, tai edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin kykeneviä, positionsa ymmärtäviä ja siitä kiinnostuneita valkoisia toimittajia, ehkä joku joskus pysähtyisi toimituspalaverissa ja sanoisi, että hei, mikä tämän gallupin ja siitä kirjoitettavan jutun pointti oikeastaan on? Sen sijaan, että me teemme taas n:nnen kerran tämän tällaisen jutun, jossa puhutaan epämääräisesti ”maahanmuuttajista” ja ”huivista” ja ”rukouksista”, miksemme pureutuisi vaikkapa islamofobia-aiheiseen tutkimukseen, ortodoksijuutalaisten, tai herra paratkoon, valkoisten kristittyjen miesten sukupuolikäsityksiin, tai vaikkapa ei-valkoisten kokemaan institutionaaliseen rasismiin, joka vaikuttaa olevan pitkälti riippumatonta siitä, mikä heidän oleskelustatuksensa tai syntymämaansa on. Tai mitä jos aloittaisimme siitä, että myöntäisimme itsellemme ja lukijoillemme – joista kasvava osa on ei-valkoisia – ettemme ole aina puolueettomia emmekä edes pyri siihen?

Ei juttu silti läpeensä surkea ole. Siinä haastatellaan kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän tuo esiin, että maahanmuuttajat ovat monimuotoinen ryhmä joiden arvoista on vaikea tehdä yleistyksiä. Hän muistuttaa myös että maahanmuuttajien käsityksiä suomalaisesta tasa-arvosta ei ole tutkittu. Tässäpä heti pari juttuideaa toimittajille: mitä jos haastattelisitte ei-valkoisia ihmisiä/maahanmuuttajia joskus myös juttuihin joiden konteksti ei ole ruskeus/maahanmuuttajuus/
suomalaisuudelle nöyristely? Ja mitä jos tekisitte jutun siitä, miten suomalainen tasa-arvo näyttäytyy tänne tuleville ja täällä eläville ei-valkoisille ihmisille?

Niin, sitä Ruskeat Tytöt tekee jo joka päivä. Niin kauan kuin kaikki suomalainen media on heiltä heille, tarvitaan meiltä meille -mediaa.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä: