Tietäjät tietää 3: Karim Maïche

 
 
 
 

Kansalaisjärjestöissä aktiivisesti mukana ollut Tampereen rauhantutkimusinstituutin tohtorikoulutettava Karim Maïche murtaa lännen hegemoniaa niin barrikadeilla kuin tieteessä.

 

 

Tutkit muun muassa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansanliikkeitä, poliittista historiaa sekä kulttuuria, ja väitöskirjasi käsittelee Algerian ay-liikkeitä. Miten kiinnostuit näistä aiheista?
Aloin seurata kansainvälistä politiikkaa jo nuorena, ja huomasin nopeasti, että maailman tapahtumilla on vaikutusta myös omaan elämääni. Vaikka esimerkiksi Lähi-idän tapahtumat tuntuivat tapahtuvan jossain kaukana ja ikään kuin muualla, niillä oli silti suora vaikutus omaan arkeeni. Persianlahden sota syttyi ollessani noin kymmenvuotias ja muistan, kuinka sodasta puhuttiin silloin koulussa. Tuntui, että sotaa seurattiin vähän kuin jotain tietokonepeliä, mikä oli mielestäni kummallista. Aloin silloin ensimmäistä kertaa hahmottamaan, miten minua asemoidaan osana Lähi-idän tapahtumia. Kiinnostuin aiheesta entisestään ja ryhdyin säästämään Lähi-itään liittyviä lehtiartikkeleita. Laitoin artikkelit muovitaskuihin ja lopulta niitä oli niin paljon, että tarvitsin kansion. Nyt kansioita onkin varmaan yli sata!

 

Sinussa oli siis tutkijan vikaa jo lapsena! Miten lopulta päädyit akatemiaan?
Pääsin reilu parikymppisenä opiskelemaan Lapin yliopistoon Rovaniemelle ja valmistuin sieltä yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Olin nuorena aktiivisesti mukana kansalaisjärjestötoiminnassa ja tein töitä freelance-toimittajana. Koin kuitenkin lopulta, että yliopistolla on enemmän tilaa keskustelulle ja analysoinnille kuin lehtijuttujen teossa. Yliopistolla on vapaus tutkia asioita, haastaa ja kritisoida. En halunnut vain tuottaa lehdille sisältöä, vaan tutkia syvällisesti aiheita, joista olen kiinnostunut. Pidän pitkien analyysien lukemisesta ja kirjoittamisesta, sillä maailma on moniulotteinen: se ei ole joko tai, se on sekä että. Toisaalta nautin välillä siitä, että kansalaisjärjestötoiminnassa voi sanoa asiat suoraan, tyyliin: “Ei iskua Irakiin”. Tutkimuksessa mielipide ei ole lähtökohtana, vaan voi punnita ja pohtia asioita niin objektiivisesti kuin osaa. Toki myös tutkijat kirjoittavat aina tietystä näkökulmasta. Pelkästään esimerkiksi aiheen valinta on jo tietoinen poliittinen teko. Tutkimuksessa oma lähestymistapa on kuitenkin aina perusteltava ja tuotava esille.

 

Olet kirjoittanut kirjan Mitäs me länsimaalaiset, joka pureutuu muun muassa lännen käsitteeseen historian ja vallan näkökulmasta. Mikä siis on “länsi”?
On tärkeää puhua lännen kokemuksesta, sillä eri paikoissa on erilaiset keskustelut siitä, mikä on länsi ja ketkä siihen kuuluvat. Useat itsensä länsimaalaisiksi identifioivat ihmiset kokevat lännen edustavan muun muassa vapautta, edistystä, sekularismia ja kapitalismia. Länsi edustaa heille positiivisia asioita. Toisaalta länsi voidaan nähdä myös negatiivisena: riistotalouden ja ympäristötuhon aiheuttajana. Länteen liittyy siis paljon erilaisia mielikuvia.

 

Tutkimuksessa käydään keskustelua siitä, vaikuttaako ihonväri länsimaisuuteen. Yksi ystäväni on siteerannut Alastair Bonnettia, joka on sanonut että termiä “länsi” käytetään, kun halutaan jättää jotakin sanomatta esimerkiksi ihonväriin tai kulttuuriin liittyen. En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä tästä, sillä esimerkiksi Hollywood-elokuvissa ruskeat ihmiset saatetaan nähdä länsimaalaisina. Länsi ei siis ole pelkästään ulkoisten piirteiden kysymys. Kun kerron hyväksyväni seksuaalivähemmistöt ja kannattavani tasa-arvoa, minut nähdään länsimaisena. Mutta jos sanoisin, että uskontoni ei salli homoseksuaalisuutta tai vaikkapa alkoholia, en olisikaan enää niin länsimainen. Vaikka samalla unohdetaan, missä olutta ja viiniä on maailman historiassa alettu valmistamaan. Tuontitavaraa nekin ovat.

 

Länsi on käsite, jota ei koskaan tarvitse edes avata. Jos käytän tutkimuksessani käsitettä “Islamic World” niin oletuksena on, että avaan termin ja kerron, mihin termillä viittaan. Sama ei päde länteen. Jos haluan kritisoida lännen käsitettä, minun pitäisi kirjoittaa lähestulkoon koko maailmanhistoria uudestaan.

 

Miten länsikeskeinen tapa hahmottaa maailmaa näkyy siinä mitä tutkit?
En voi olla länsikriittinen tietyissä julkaisuissa. Jos tutkimusinstituutin tarkoituksena on esimerkiksi vahvistaa Euroopan Unionin yhtenäisyyttä tai transatlanttisten suhteiden tiivistämistä, minut ja länsikriittinen tutkimukseni koetaan uhkana. Yritä sieltä hakea apurahoja tai saada julkaisuja näiden julkaisujen kautta. Ei muuten onnistu.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_6369-)-Karim.jpg

Entä miten eurosentrisyys näkyy tieteessä? Miksi?
Eurosentrisyys näkyy taas enemmän tutkimuksessa käytetyissä teorioissa. Puhutaan vaikkapa marxismista ja muista Euroopassa kehitetyistä teorioista, joiden perusideat eivät välttämättä ole Euroopasta lähtöisin. Miksi tasa-arvosta puhutaan eurooppalaisena keksintönä? Otetaan vaikkapa Koraani 600-luvulla, johon naisille oli kirjattu omistusoikeus. Euroopassa naisten omistusoikeus alkoi vasta 1800-luvulla. Toki on suotavaa, ettei 600-luvun moraalista ilmapiiriä yritetä sellaisenaan soveltaa 2000-luvulla.

 

Demokratiasta, vapaudesta ja tasa-arvosta puhuttaessa mainitaan harvoin, että 1800-luvun toisella puoliskolla arviolta 50–60 miljoonaa Ihmistä kuoli kolonialistisen järjestelmän tukahduttavissa rakenteissa ja suoran väkivallan seurauksena. Näistä asioista ei puhuta eikä näitä asioita vieläkään opeteta, koska niitä ei vieläkään koeta tärkeiksi. Nämä ovat valtarakenteita: halutaan hallita tietoa ja pitää kiinni siitä, mitä opetetaan. Ihmisten identiteetti on rakentunut lännen myytin mukaan, eikä sitä ole helppo lähteä murtamaan. Läntinen identiteetti on ongelma, sillä se tuottaa meille epätasa-arvoisia valtarakenteita – elämmehän moninapaisessa ja monikulttuurisessa maailmassa.

 

Mitkä ovat suurimmat haasteet työssäsi?
Yliopiston rahoitustilanne on tällä hetkellä äärettömän hankala, mikä tuottaa monille tutkijoille vaikeuksia. Myös yliopiston sisällä on tietynlaisia valtarakennelmia, jotka eivät välttämättä edesauta objektiivista tutkimusta. Yliopistokin on hierarkkinen instituutio, jossa kamppaillaan siitä, kenellä on valta puhua.

 

Mihin tähtäät tutkimuksessasi?
Tähtään tiedon tuottamiseen. Ja onhan meillä tutkijoilla usein myös naiivi usko paremmasta maailmasta. Koen tutkimuksessani tärkeäksi purkaa isoja eurokeskeisiä lähtöoletuksia, mikä puolestaan antaa parempia välineitä hahmottaa todellista maailmaa edes hieman objektiivisemmin.

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue lisää:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, IV osa: Amerikan serkut

 
 
 
 

Podcast-sarjan toiseksi viimeisessä osassa tarkastellaan afrosuomalaisten suhdetta afrikkalaisamerikkalaisuuteen.

 
afropodcast.jpg
 

 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä neljäs ja samalla toiseksi viimeinen jakso on ilmestynyt tauon jälkeen. Jakson nimi on “Amerikan serkut” ja aiheena on amerikkalaisen mustan kulttuurin vaikutus afrosuomalaisuuteen. Pohdimme miksi juuri afrikkalaisamerikkalainen kulttuuri kolahtaa meihin afrosuomalaisiin ja miten afrikkalaisamerikkalaisuus Suomessa näkyy. 

 

Kun puhumme afrikkalaisamerikkalaisesta kulttuurista, tulevat mieleemme yleensä orjuus, kansalaisoikeustaistelu sekä stereotypiat hauskoista ja urheilullisista ihmisistä, jotka käyttävät roikkuvia housuja ja kuuntelevat hiphopia. Identifioituminen näihin tarinoihin ja mielikuviin on tuttu kokemus monille afrosuomalaisille. Mukana keskustelemassa mustan Amerikan historiasta, nykypäivästä, musiikista, urheilusta ja koomikasta ovat Michiganin yliopiston historian ja afrikkalaisamerikkalaisen tutkimuksen  professori Marcia Chatelain, mustan suomalaisen musiikin uranuurtajat rap-artisti Shaka Kampara sekä rap-artisti ja freelance-taiteilija Deogracias Masomi, muotisuunnittelija Ervin Lervern Latimer, aktivisti ja terapeutti Michaela Moua, somepersoona Dosdela ja hiusalan ammattilainen Jessica Eboreime.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jota toimittavat Maija Baijukya, Zipora Ogola, Wisam Elfadl, Efe Ogbeide, Aurora Lemma ja Monica Gathuo. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä. Seuraava jakso ilmestyy joulukuussa ja sen aiheena on afrofuturismi ja afrosuomalaisten tulevaisuudenhaaveet. Joulukuun jakso on myös sarjan viimeinen.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Kuuntele myös:

 

Tietäjät tietää 2: Siria Lemma

 
 
 
 

Syyskuussa lääketieteen tohtoriksi väitellyt Siria Lemma aloitti väitöskirjansa jo toisena opiskeluvuotenaan. Tutkimuksen tekeminen oli mielekäs tapa saada konkretiaa teoreettisiin opintoihin.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7117-)-Siria.jpg

Väittelit syyskuussa lääketieteen tohtoriksi. Onnittelut! Mitä elämääsi kuuluu tällä hetkellä?
Etenin aika nopeasti valmistumalla lääkäriksi ja tohtoriksi seitsemässä vuodessa, joten otan tämän yhdeksän kuukauden työjakson vähän sellaisena aikalisänä ja katson, mikä erikoisala minua alkaa kiinnostaa. Olen 28-vuotias, joten yritän kokeilla paljon eri juttuja nyt ja olla miettimättä liikaa.

 

Valmistuttuani Oulun yliopistosta muutin Helsinkiin töihin. Nyt olen Töölön terveysasemalla lääkärinä. Jos haluaa erikoistua johonkin lääketieteen alaan, niin takana on ensin oltava yhdeksän kuukautta terveyskeskustyötä. Toistaiseksi olen vain totutellut uuteen elämänvaiheeseen. En oikein tiedä vielä, mihin tähtään seuraavaksi. Pidän käytännön työstä, koska siinä pääsee nopeammin näkemään työn tuloksia. Voisin kuitenkin kuvitella, että kliinisessä työssä nousisi jokin erityisesti kiinnostava asia, jota olisi hauska tutkia vaihteluna lääkärin työhön. Ehkä näiden kahden yhdistelmä voisi olla ideaali, mutta pelkkä tutkijan ura ei ole minun juttuni.

 

Miten sitten päätit opiskella tohtoriksi asti?
Kaksi ensimmäistä vuotta lääkisopintoja on todella teoreettisia. On paljon luentoja ja ehkä hieman labratöitä, mutta ei mitään kauhean käytännönläheistä vielä. Olin vähän tylsistynyt, ja mietin alussa paljon, että kiinnostaako tämä minua oikeasti. Silloin keksin, että tutkimuksen tekeminen olisi konkreettisempaa kuin vain luennoilla istuminen. Halusin tehdä jotakin, ettei minulla olisi niin epämotivoitunut olo.

 

Mitä väitöskirjatutkimuksesi käsitteli ja millaisia tuloksia se tuotti?
Tein syöpätautien tutkimusta. Tarkemmin tutkin lymfoomia, eli valkosolujen syöpää. On sellainen tietty lymfoomatyyppi kuin diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma, joka ei lähtökohtaisesti esiinny aivoissa tai keskushermostossa. Joskus se kuitenkin hoidon jälkeen uusii ja leviää juuri niille alueille. Iso osa tämän tyypin syöpää sairastavista on parannettavissa, mutta aivoissa tai keskushermostossa uusiutuessaan syöpä on todella vaikeahoitoinen ja melkein kaikki potilaat kuolevat siihen. Vielä ei tiedetä, miksi se menee aivoihin ja keskushermostoon uusiessaan. On kuitenkin olemassa uusiutumista ennaltaehkäisevä hoitomuoto, joten tutkimme uusimisen syitä ja pyrimme löytämään sellaisia merkkiaineita, jotka auttaisivat ennustamaan potilaista sen joukon, jolla tauti uusii keskushermostossa. Niin pystyttäisiin kohdentamaan ennaltaehkäisevä hoito oikealle potilasryhmälle. Saimme lupaavia alustavia tuloksia eri merkkiaineista, joita ei ole tutkittu lymfoomista. Tekemäämme tutkimusta pitäisi vielä varmentaa isommissa aineistoissa.

 

Lääkärin työtä sanotaan kutsumusammatiksi. Missä vaiheessa tiesit haluavasi opiskella lääketiedettä?
Minulla ei ole ikinä ollut mitään yhtä tiettyä unelma-ammattia lukuun ottamatta ala-asteen haaveita rikosetsivän työstä. Tiesin vain haluavani ihmisläheisen työn. Joskus nuorempana sanoin, ettei minusta ikinä tule lääkäriä, koska molemmat vanhempani ovat lääkäreitä. Lukion lopulla aloin kuitenkin harkita lääkistä. Vähän tylsä sanoa, mutta ihmistieteisiin liittyvistä vaihtoehdoista se vaikutti järkevimmältä työllistymisen kannalta. Myös todella hyvä ystäväni mietti lääkistä, joten ehkä vähän yhdessä päädyttiin samaan kouluun. Muista kiinnostuksen kohteistani ajattelin, että niitä voin tehdä myöhemminkin joko ilman alan koulutusta tai kouluttautumalla lisää.

 

Kyllä kaksi ensimmäistä vuotta lääkiksessä tuli mietittyä paljon, että kiinnostaako tämä minua oikeasti ja miksi hain tänne. Jatkoin koulua, koska en tiennyt minne muuallekaan olisin halunnut. Sitten kun opintojen kliininen ja käytännönläheisempi vaihe alkoi, ei ollut enää niin vaikea löytää motivaatiota.

 

Lääkis on pahamaineinen raadollisesta hakuprosessista, johon saattaa upota vuosia. Haitko useamman kerran ja miten suhtauduit epäonnistumisen pelkoon?
Muistan, kuinka jännitin ensimmäisessä pääsykokeessani hirveästi, mutta toisaalta ajattelin, että jos päätän tehdä jotain niin jossain vaiheessa onnistun siinä. Monet ottavat hakemisen todella raskaasti ja pelkäävät, etteivät koskaan pääse sisään. Itse ajattelin, että varmasti joskus pääsen, mutta toivottavasti mahdollisimman pian.

 

Ennen Oulun yliopistoon pääsyä hain kerran Turkuun. Hain tosissani ja luin aika paljon, koska en ollut lukiossa käynyt kaikkia fysiikan kursseja. Olin ajatellut, etten koskaan mene lääkikseen kuitenkaan. Pitkän oppimäärän sisäistäminen itsenäisesti oli haastavaa, mutta toisella kerralla lukeminen sujui paremmin, kun fysiikka oli jo hallussa.

 

Ruskeissa Tytöissä on aiemmin kirjoitettu kriittisesti siitä, miten lääketieteessä käsitellään rotuun tai etnisyyteen pohjautuvia eroja. Millä tavoin olet huomannut tällaisia variaatioita käsiteltävän?
Lääketieteestä keskusteltaessa kuulee puhuttavan eri ihmisroduista ja se särähtää korvaan. Tiedetysti ei ole olemassa toista niin laajalle levittäytynyttä ja homogeenista lajia kuin ihmislaji, eikä eri rotuja biologisesti ole olemassakaan. Ajoittain ongelmallista on myös kun puhutaan esimerkiksi kansanterveydellisessä mielessä eri etnisistä tautoista tulevien ihmisten työllistymisestä. Maahanmuuttajataustaisten työllistymistä tutkittaessa unohdetaan usein huomioida rakenteelliset seikat, jotka vaikeuttavat kyseisten ihmisten työllistymistä. Tiede tarvitseekin mahdollisimman monipuolista tekijäkuntaa näkökulmien ja kysymystenasettelujen vääristymien ehkäisemiseksi.

 

Onko kuitenkin olemassa tapauksia, joissa eri etnisten väestöryhmien välillä olisi tärkeitä eroja lääketieteellisessä mielessä?
Lääketiede ottaa huomioon esimerkiksi maantieteellisiä eroja eri sairauksien ilmenemisessä. Esimerkiksi eri alueilla saattaa olla joitain alueelle ominaisia syöpätyyppejä. Sellaiset kuin T-solulymfoomat ovat yleisempiä Aasiassa, kun taas tutkimuskohteeni diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma on yleistynyt länsimaissa. Joskus taustalla vaikuttaa tietyllä alueella useammin tavattava virusinfektio, osaa syistä ei vieläkään tiedetä.

Joissakin tapauksissa genetiikka altistaa erilaisille sairauksille ja niiden tietäminen on osa lääkärin työtä. Suomessa on omat perinnölliset tautinsa, kuten esimerkiksi Sallan tauti. Sitten taas esimerkiksi talassemiaa, eli perinnöllistä hemoglobiinisairautta, esiintyy eniten Välimeren, Afrikan, Intian ja Kaukoidän alueilla. Siitä on lääkiksessä puhuttu, että pitää muistaa että maahanmuuttajataustaisilla ja maahanmuuttajilla voi olla tämä mutaatio. Mutta sitten onkin hankalaa määritellä ja tunnistaa, kuka on sukujuuriltaan suomalainen. Onko suomalaisuuden kriteeri lääkärin silmissä vaalea iho ja blondit hiukset?

 

 

Teksti: Victoria Odum
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

 

Tietäjät tietää 1: Maïmouna Jagne-Soreau

 
 
 
 

Uusi juttusarjamme kiinnostavimmista suomalaisista tieteentekijöistä. Ensimmäisessä osassa Maïmouna Jagne-Soreau kertoo väitöskirjastaan, jossa hän tutkii kirjallisuudessa esiintyvää välitilallisuutta ja satiiria, sillä haluaa osoittaa kirjallisuuden olevan moniulotteisempaa kuin ajatellaan.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7182-)-Maïmouna.jpg

Suoritat parhaillaan tohtorintutkintoasi Helsingin yliopistolla. Milloin tiesit haluavasi tutkijaksi?
Luin kymmenenvuotiaana Platonia, ja päätin silloin haluavani filosofian professoriksi, vaikka en edes vielä opiskellut filosofiaa. Teininä lauloin konservatoriossa ja silloin halusin oopperalaulajaksi. Lukion jälkeen pidin välivuoden miettiäkseni vaihtoehtojani ja päädyin opiskelemaan Pohjoismaiden tutkimusta. Pidin opinnoista ja jäin sille tielle. Tiesin heti aloitettuani kanditutkinnon, että halusin jatkaa tohtoriopintoihin.

 

Tiesin siis jo lapsena haluavani professoriksi. Urasuunnitelmani vaihtuivat nuoruudessani monta kertaa, mutta tähtäsin aina alasta riippumatta mahdollisimman korkealle. Tässä vaiheessa minun on kuitenkin sanottava, että olen ranskalainen ja Ranskassa on todella yleistä suhtautua uraansa hyvin kunnianhimoisesti.

 

Väitöskirjasi käsittelee pohjoismaista toisen sukupolven maahanmuuttajista tehtyä kirjallisuutta ja kirjoissa esiintyvää välitilallisuutta, eli yhteiskunnan luomaa väliinpuotamisen rakennetta, satiirin kautta. Miksi valitsit tämän aiheen?
Kaksi kuukautta ennen kuin sain graduni valmiiksi, meillä oli yliopistossa harjoitus, jossa kaikkien piti analysoida sama teksti, tanskalaisen kirjailija Yahya Hassanin runo. Järkytyin lukiessamme toistemme analyysejä, sillä olin itse tarttunut runon sisältämään huumoriin ja siihen, miten Hassan muistutti mielestäni Voltairea. Kaikki muut olivat keskittyneet rikollisuuteen, uskontoon ja slummeihin. En väitä, etteikö kaikkea tätä olisi tekstissä esiintynyt, mutta nuo olivat ainoat asiat, jotka kurssitoverini runossa näkivät. He eivät nähneet mielestäni koko runon kiinnostavimpia asioita, eli älykkäitä intertekstuaalisia viittauksia ja monitasoista huumoria, joka teki runosta hyvin syvällisen. Kurssitoverini eivät olleet väärässä enkä minä oikeassa, mutta ajattelin, että jos kukaan muu ei näe tekstin muita ulottuvuuksia, minun on tehtävä asialle jotakin. Emma Watson sanoi jokin aika sitten: Jos en minä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Muutamaa viikkoa myöhemmin olin kirjoittanut väitöskirjani ensimmäisen suunnitelman.

 

Kuka on tutkimiesi teosten oletettu lukija? Kenelle näitä teoksia kirjoitetaan –  toisen sukupolven maahanmuuttajille vai lukijoille, joilla ei ole heidän kokemustaan?
Mielestäni molemmille. Ja juuri siksi teoksiin sisällytetty satiiri ja ironia toimii niin hyvin. Ei-valkoinen lukija saattaa ymmärtää vitsin jossain, missä valkoinen lukija ei välttämättä edes näe huumoria. Teoksissa leikitelläänkin usein satiirin avulla “skandinaavisella” syyllisyydellä.

 

Mitä on skandinaavinen syyllisyys?
Skandinaavinen syyllisyys on akateeminen termi, jota käytetään vaihtoehtona jälkikolonialistiselle syyllisyydelle tai idealle “valkoisesta haavoittuvaisuudesta.” Pohjoismaisen kirjallisuuden kontekstissa syyllisyyden korostuksella pyritään osoittamaan valkoisille lukijoille heidän etuoikeutensa ja samalla pohtimaan syyllisyyden tunnetta, jota etuoikeuksien oivaltaminen yleensä heissä aiheuttaa.

 

Vaikka syyllisyys tuntuu pahalta, siitä pidetään kiinni, sitä ajatellaan ja siitä puhutaan. Näin ajaudutaan keskittymään siihen, miltä valkoisesta hahmosta tai lukijasta tuntuu. Syyllisyyttä ei voi tietoisesti pistää pois päältä, mutta tärkeintä on ymmärtää, mitä se on ja miten se vaikuttaa käyttäytymiseen.

 

Miten skandinaavinen syyllisyys näkyy pohjoismaisessa kirjallisuudessa valkoisen kirjailijan ja toisaalta valkoisen lukijan näkökulmista?
Uskon, että valkoiset kirjailijat saattavat kompastua omaan skandinaaviseen syyllisyyteensä kirjoittaessaan ei-valkoisista hahmoista, ja siten jättävät pois hyvin tärkeän satiirisen ulottuvuuden. Nauraminen koetaan usein etäisyyden ottamisena tai aiheeseen kevyesti suhtautumisena. Useimmat valkoiset lukijat eivät anna itselleen lupaa nauraa toisen sukupolven maahanmuuttajien rötöksille, jos hahmo on vaikkapa rikollinen ja istuu vankilassa. Nämä lukijat kokevat, että hahmon kohtalo on kamala tai traaginen ja jotenkin heidän syynsä. Mielestäni nauraminen on kuitenkin tervettä ja voi antaa toivoa.

 

Ruskea-Tyttöt_MG_7193-)-Maïmouna.jpg

Jep, joskus tuntuu, että lukijat saattavat odottaa ei-valkoisilta hahmoilta ja kirjailijoilta voimaannuttavia menestystarinoita.
Opetan Zlatanin elämäkertaa yliopistossa, vaikka yleensä ihmiset eivät miellä teosta kirjallisuudeksi. Mutta kirja on oikeastaan todella älykäs, sillä Zlatan nostaa itsensä jalustalle hyväksikäyttämällä juuri niitä ennakko-odotuksia, joita ihmisillä on hänen kirjastaan. Hän pelaa hyvän ja menestyneen maahanmuuttajan kortin, vaikka todellisuudessa hän on syntynyt ja kasvanut Malmössä. Hän käyttää keinoa niin taitavasti, että lukija unohtaa hänen taustansa ja uskoo, mitä haluaa uskoa.

 

Voiko kirjallisuus koskaan saavuttaa todellista kokemusta?
Kirjallisuuden ottaminen todesta on postmodernin lukijan trendi. Vertaan tutkimuksessani Yahya Hassania Miguel de Cervantesin Don Quijoteen, joka kuvaa juuri tätä ilmiötä. Don Quijote lukee paljon kirjoja ja alkaa uskoa, että kaikki mitä kirjoissa lukee on totta. Lopulta hän sekoaa. Kirja kirjoitettiin 1600-luvulla ja toteutamme sen sanomaa nyt.

 

Esimerkiksi Yahya Hassanin tekstejä on pidetty toisen sukupolven maahanmuuttajan todistajanlausuntona tanskalaisista slummeista. Tanskalaiset poliitikot ovat käyttäneet Hassanin tekstejä esimerkkinä, että katsokaa näin siellä eletään, vaikka todellisuudessa kyseessä on kaunokirja. En usko, että kirjallisuus voi koskaan kuvata todellisuutta todenmukaisesti, ja mielestäni on vaarallista ja räjähdysherkkää käyttää kirjallisuutta ensikäden lähteenä. Kirjallisuus kiteyttää yhteiskunnan ilmiöt ja ammentaa aiheita yhteiskunnasta, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole tosite todellisuudesta. Lukijan on oltava tietoinen teoksen kontekstista ja siitä, että tekstissä on todennäköisesti paljon enemmän ulottuvuuksia kuin hän haluaa tai pystyy näkemään.

 

Koetko, että tutkimasi tieteenala on eurosentrinen?
Eurosentrisyyden määritelmän mukaan olen itsekin hyvin eurosentrinen. Teen tutkimustani pohjoismaissa ja käytän vain pohjoismaisia lähteitä. Olen siis läpikotaisen eurosentrinen ja olen siitä pahoillani, mutta olen myös hyvin tietoinen siitä. En sanoisi koskaan, etten ole eurosentrinen tai että yritän taistella eurosentrisyyttä vastaan. Mielestäni kyse on ennemminkin ihonväristä, siitä oletko musta vai valkoinen. Käytänkin mielummin termiä ‘etninen katse’. Se ei pistä kaikkia valkoisia tutkijoita samaan laatikkoon ja oleta, että he olisivat kaikki pahoja –  se on myös vaarallinen tapa nähdä maailmaa. Minäkin tiedostan tekeväni tutkimusta oman etnisen katseeni läpi.

 

Mitä tavoittelet tutkijana?
Tavoitteeni on näyttää, että pohjoismaiset toisen sukupolven maahanmuuttajien kirjottamat ja heistä kirjoitetut tekstit ovat uutta pohjoismaista kirjallisuutta ja kuuluvat pohjoismaisen kansalliskirjallisuuden piiriin. Haluan laajentaa käsitystä siitä, mikä on esimerkiksi suomalaista kirjallisuutta. Elämäntyöni ja henkilökohtainen toiveeni on osoittaa, että kirjallisuus on moniulotteista. Toivon, että näiden kirjojen avulla ihmiset oppivat näkemään myös tosielämän moniulotteisuuden. Ja se on tapa sisällyttää myös ei-valkoisia ihmisiä osaksi yhteiskuntaa.

 

 

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Nayab Ikram

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

Valta on tietoa

 
 
 
 

Suomalaisista kolme neljäsosaa luottaa korkeakouluihin ja kaksi kolmasosaa tiedeyhteisöön. Tiede ja akatemia eivät kuitenkaan ole täysin neutraaleja instituutioita, vaan niitä leimaa asenne länsimaisen tieteen ylivertaisuudesta. Mutta mistä tieteen eurosentrisyys johtuu, miten se näkyy ja millaisia seurauksia sillä on ollut?

 

pexels-photo-270549.jpeg

 

Elokuussa 2017 Maahanmuuttovirasto uhkasi karkottaa sudanilaisen tutkija ja tohtoriopiskelija Enass Salihin perheineen Suomesta, mikäli hän ei pystyisi osoittamaan riittävää rahoitusta perheensä toimeentuloon. Karkotusuhan alla oleva Salih ja hänen puolisonsa Mustafa Fahmi ovat tehneet Suomessa tutkimusta vuodesta 2010 lähtien, ja Fahmi sai keväällä 2017 valmiiksi oman väitöskirjansa, joka tutkii ruokaturvaa Sudanin puolikuivilla alueilla. Salih kehittää Helsingin yliopistossa esimerkiksi tuberkuloosia aiheuttavia mykobakteereita vastaan antimikrobisia lääkeaineita, joita saadaan afrikkalaisista kansanlääkinnässä käytetyistä puulajeista.

 

Salih on valittanut kielteisestä oleskelulupapäätöksestä hallinto-oikeuteen. Ilman riittävää rahoitusta ja oleskelulupaa hän ei voi viimeistellä väitöskirjaansa – ainakaan Suomessa, jossa tämän tasoisen tutkimuksen tekemiselle on riittävät puitteet. Tapaus herätti mediakeskustelun lisäksi toimia Salihin väitöskirjan viimeistelyn turvaamiseksi, kun Mesenaatti.me-sivustolle avattiin joukkorahoituskampanja maastakarkotusprosessin pysäyttämiseksi. Yksityishenkilöt lahjoittivat yli 15 000 euroa, joka oli tavoitesumma Salihin väitöskirjan viimeistelyn mahdollistamiseksi.

 

Globaalilla tasolla  samankaltaista keskustelua on herättänyt Yhdysvaltojen nykyinen maahantulokielto. Presidentti Donald Trumpin asettama, kesäkuussa voimaan astunut kielto käsitti kuusi maata, joissa enemmistö väestöstä on muslimeja. Syyskuun lopulla maahantulokielto muuttui, ja mustalla listalla ovat nyt paitsi muslimimaat Syyria, Iran, Somalia, Jemen, Libya ja Tšad myös Pohjois-Korea ja Venezuela. Lisäksi Irakin kansalaiset joutuvat käymään läpi tehostetut tarkastukset. Säädös rajaa lukuisten tutkijoiden pääsyä Yhdysvaltoihin, jossa järjestetään maailman suurimmat tieteelliset konferenssit. Konferenseissa konkretisoituu akatemian eksklusiivisuus. Jos niihin mielii, on oltava sellaiset etuoikeudet, että pääsee niissä käymään – oli kyseessä sitten maahanpääsyn etuoikeus tai mahdollisuus saada rahoitus matkaa varten.
 

 ”Länsi” ei ole millään tavalla tieteellinen käsite.”
–Karim Maïche, tutkija

 

Akateeminen maailma on avoin niille, joilta löytyy sekä sisäänpääsyyn että uran edistämiseen ja sen ylläpitämiseen vaadittavat resurssit. Rakenteellinen taistelu ei tosin pääty siihen, että ovet yliopistomaailmaan aukenevat. Hierarkiat näkyvät myös esimerkiksi siinä, millaisella sopimuksella pääsee tutkimaan ja millaiselle tutkimukselle myönnetään rahoitusta.

 

Yksi hankalaan tilanteeseen joutuneista tutkijoista on Suomessa hiukkasfysiikkaa tutkiva iranilainen Venus Keus, joka ei kansalaisuutensa takia pääse Yhdysvaltoihin. Hän kertoo konferensseissa käymisen olevan keskeinen osa tutkijan työtä.

 

“Oikeiden kontaktien solmiminen ja suositusten saaminen muilta alan tutkijoilta voi olla työllistymisen kriteeri”, hän toteaa.  

 

Koska toistaiseksi näyttää siltä, että Trumpin maahantulokielto on pysyvä ja Suomessakaan ei ainakaan helpoteta turvapaikkaprosesseja, akatemiassa saattaa vastaisuudessa olla yhä vähemmän ei-valkoisia tutkijoita. Vaikka kun katsoo historiaa, huomaa ettei tämä käänne ole yllättävä tai oikeastaan käänne ollenkaan.

 

pexels-photo-267484.jpeg

 

Tehdään ihan ensiksi pistokoe. Sen alin hyväksytty tulos on kaksi viidestä oikein. Maailman viisi väestöllisesti suurinta maata ovat Yhdysvallat, Intia, Brasilia, Indonesia ja Kiina. Luettele niiden johtajat.


Etkö päässyt läpi? Et ole yksin. Samaa silmiä avaavaa harjoitusta käyttää Helsingin yliopiston historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan lehtori Pia Mikander aloittaessaan luennon.
 

 

“Meillä on sellainen ajatus, ettei meidän tarvitse tietää maailmasta. Riittää, että tiedämme Euroopasta ja USA:sta.”

 

Mutta miksi länsimaista tietäminen on tarpeeksi? Kuka on päättänyt, mikä on tärkeää tietoa – tai tietoa ylipäänsä ja miten se on tapahtunut?

 

“‘Ensinnäkään, ‘länsi’ ei ole millään tavalla tieteellinen käsite”, toteaa Mitäs me länsimaalaiset! -teoksen kirjoittanut Tampereen yliopiston väitöstutkija Karim Maïche.

 

Hänen mukaansa länsi on ennemmin kokemus ja kuvitteellinen yhteisö. Lännen ainutlaatuisuuden myyttiin liittyy ajatus siitä, että länsimainen yhteiskunta on kehittynyt yhtäjaksoisesti antiikin ajoista nykyhetkeen, koko ajan kohti hyvää ja demokraattista yhteiskuntaa sekä sivistyksen huipentumaa. Pimeän keskiajan kaltaiset vastoinkäymiset ja ongelma-ajat nähdään vain valitettavina poikkeuksina muutoin päämäärätietoisen matkan varrella. Länsikeskeisyyttä määrittää myös ajatus siitä, ettei vastaavaa kehityskaarta olisi voinut olla muualla.


“Ikään kuin missään muualla ei elettäisi näiden arvojen perusteella tai oltaisi puhuttu niistä aiemmin”, Maïche sanoo.


Ajatus nimenomaan länsimaisen tiedon ensisijaisuudesta perustuu 1400-luvun löytöretkien ajalta alkaneeseen ja tähän päivään säilyneeseen näkemykseen Euroopan ja eurooppalaisten jälkeläisten ylivertaisuudesta, eurosentrismiin. Hollantilaisen taloustieteiljä ja historiantutkija Sandew Hiran artikkeli Scientific Colonialism: The Eurocentric Approach to Colonialism selittää, kuinka Eurooppa risti maailman länneksi ja idäksi ensin teologisin perustein: ei-kristityt olivat sieluttomia barbaareja, joita oli oikeus alistaa. Eurooppalaisen valistuksen aikana 1700-luvulla uskontoon pohjaava argumentti muuttui näennäisesti tieteelliseksi: syntyi pseudotiede nimeltä rotubiologia, jonka mukaan ei-valkoisten rodulliset piirteet osoittivat heidän eläimellisyytensä ja alkukantaisuutensa. 1800-luvun lopulla oikeutus eurosentrismille haettiin sosiaalitieteistä, erityisesti vaikutusvaltaisten saksalaisten yhteiskuntatieteilijöiden Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Max Weberin länsimaista kulttuuria korottavista ja muun muassa islamilaista maailmaa väheksyvistä kirjoituksista.

 

Tämä vuosisatojen aikana vahvistunut kahtiajako synnytti myytin lännen ainutlaatuisuudesta idän kustannuksella. Teoksessaan The Eastern Origins of Western Civilization brittiläinen sosiologi John M. Hobson kuvailee, kuinka samalla kun länsi siunattiin ainutkertaisilla hyveillä – rationaalisuudella, ahkeruudella, demokratisuudella ja itsenäisyydellä – idälle langetettiin vastakkainen rooli irrationaalisena, aikaansaamattomana, korruptoituneena ja riippuvaisena.

 

thermometer-headache-pain-pills-139398.jpeg

 

Tieteen tarkoitus on luoda uutta tietoa sekä jäsentää ja täsmentää vanhaa tietoa. Vallitseva näkemys, joka suosii länsimaista kulttuuria, historiaa ja tutkimusperinnettä ohjaa myös käsityksiä siitä, mitä on olennainen ja tärkeä tieto. Tällaiselta pohjalta on vaikea päästä käsiksi totuuteen. Mikäli tiede todella pyrkii selittämään ja ymmärtämään maailmaa ja sen lukuisia ilmiöitä, eurosentrisyys seisoo tieteen pyrkimysten tiellä. Näin ajatellaan jälkikolonialistisen tutkimusperinteen piirissä, joka tähtää paljastamaan kolonialistisia valtasuhteita ja irtautumaan eurosentrismistä. Esimerkiksi historiantutkimuksen saralla jälkikolonialismi valottaa, kuinka länsimyytti luo varjon vuosisatoja kehityksessä uraa uurtaneen idän ylle kätkien sen, miten lännen menestys on rakentunut itäisten keksintöjen harteille.

 

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kiinalainen insinöörityö. Kiinassa nähtiin vallankumous muun muassa energian ja maanviljelyksen saralla vuosisatoja ennen Euroopan vastaavia. Kiinalaiset alkoivat käyttää petroolia ja maakaasua polttoaineena niinkin aikaisin kuin 300 eaa., ja 200 vuotta myöhemmin kiinalainen maanviljelys oli miltei yhtä kehittynyttä kuin Britanniassa 1700–1800-luvuilla. Vuonna 105 valtion virkamies Cai Lun keksi paperinvalmistuksen tekniikan, ja vuosien 1041 ja 1048 välillä keksijä nimeltä Bì Shēng kehitti posliinisen kirjasinten käyttöön perustuvan painotekniikan, jonka myötä Song-dynastia laski liikkeelle seteleitä ensimmäisenä maailmassa.

 

“Tällä hetkellä Suomen akatemia on hyvin pelottava
ei-valkoisille.”
–Aminkeng Atabong Alemanji, tutkija

 

 

Tai otetaan vaikkapa matematiikka Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä ja Intian niemimaalla. Algebraa ja geometriaa laskettiin jo 3000 eaa. muinaisessa Egyptissä ja 1700 eaa. Mesopotamiassa, eli nykyisen Irakin, Itä-Syyrian ja Kaakkois-Turkin alueella. Jo babylonialaiset matemaatikot käyttivät seksagesimaalijärjestelmää, jossa ympyrä on jaettu 360 asteeseen, tunti 60 minuuttiin, minuutti 60 sekuntiin ja päivä 24 tuntiin. Ahkera aritmetiikan ja trigonometrian harjoittaminen Intian niemimaalla alkaen 1200 eaa. johti muun muassa numeroiden 0-9 keksimiseen.

 

Monet luonnontieteelliset edistykset ja niiden sovellukset kehitettiin useammissa maailmankolkissa itsenäisesti, minkä vuoksi teorioiden nimeäminen niiden keksijöiden mukaan on miltei mahdotonta. Silti useat merkittävät teoriat kantavat länsimaisten tieteentekijöiden nimiä aina Pythagoraksesta Pascaliin ja Fibonacciin, vaikka jokaisen näistä matemaattisista teorioista tiedetään olleen keksitty jo vuosisatoja aikaisemmin muualla. Sekin on tiedossa, että eurooppalaiset vaikuttajat kävivät erityisesti Lähi-idän tieteen keskuksissa opiskelemassa ja lukivat idästä länteen kulkeutuneita tekstejä ennen ja jälkeen keskiajan. Esimerkiksi tunisialaisen Fatima al-Fihrin vuonna 859 Fèsiin perustama oppimiskeskus Al-Karaouine houkutteli tiedonjanoisia länsimaalaisia ja toimi myöhemmin esikuvana eurooppalaisille yliopistoille.

 

woman-notebook-working-girl.jpg

 

Luottamus tieteeseen ja akatemiaan on Suomessa merkittävän korkealla. Tieteen tiedotus ry:n vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan suomalaisista 75 prosenttia ilmaisee korkeakouluja ja 66 prosenttia tiedeyhteisöä kohtaan suurta luottamusta sekä vastaavasti vain 7 ja 9 prosenttia vähäistä luottamusta. Kenties erityisesti aikana, joka on leimattu totuudenjälkaiseksi, on lohdullista uskoa johonkin objektiivisuuteen pyrkivään, kuten tieteeseen.

 

Tieteen pitkäaikaisen valkopesun tulokset näkyvät konkreettisesti akatemiassa. Monikulttuurisen kasvatuksen valtasuhteista väitelleen tutkija Heidi Laynen mukaan esimerkiksi suomalainen opettajankoulutus ja sen teoreettinen ymmärrys perustuu valkoisuuteen ja länsimaalaisen tiedon näkökulmaan.

 

Valkoisuus on läsnä opetuksen lisäksi myös opiskelija- ja henkilökunnassa. Vaikka tilastoja rodullistettujen tutkijoiden osuudesta Suomessa tutkimusta tekevistä ei ole, rodullistettuja vaikuttaa olevan akatemiassa harmillisen vähän. Layne on sitä mieltä, että esimerkiksi opettajankoulutukseen pääsee vain tietynlainen, usein valkoinen, suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuva ja hyvin koulussa menestynyt, ryhmä ihmisiä.

 

Myös Helsingin yliopistossa vierailevan rasismitutkija Aminkeng Atabong Alemanjin mielestä on kyseenalaista, että ei-valkoisia on suomalaisessa akatemiassa hädin tuskin edes opiskelijatasolla. Neljän vuoden aikana hänen luokassaan ei ole kertaakaan ollut enempää kuin kolme ei-valkoista ihmistä kerrallaan.

 

“Kysyn opiskelijoiltani ‘Miksi olette täällä? Ajatteletteko, että olette paras vaihtoehto opettajaksi tässä maassa?’ Kerron heille, että he ovat saaneet opiskelupaikan, koska korkeakoulusysteemi on mahdollistanut sen heidänkaltaisilleen ihmisille. Sisäänpääsyjärjestelmät ja -käytännöt suosivat heitä”, Alemanji sanoo.

“Jo sana tiede on terminä hyvin valkoinen. Nykyinen käsityksemme tieteestä on lännen määrittämä, kontrolloima ja hyväksymä. Länsi määrittää, mitä tiede on sekä minkälainen tiede on hyvää ja varteenotettavaa. Länsi jakaa palkintoja tieteelle, jonka se kokee haluttavana ja arvostettavana”, hän toteaa.

 

Alemanjin väite voi kuulostaa kärkkäältä, mutta esimerkiksi vuoteen 2013 mennessä 1045 jaetusta tieteiden, kirjallisuuden ja rauhan Nobel-palkinnosta vain kymmenen prosenttia oli mennyt Aasian, Afrikan, latinalaisen Amerikan ja Lähi-idän maiden kansalaisille, vaikka yli 80 prosenttia maailman väestöstä asuu näillä alueilla. Suhteessa väestöön eniten tieteen Nobel-palkintoja on myönnetty Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa sijaitsevien maiden kansalaisille. Kun tieteeksi mielletään lähinnä länsimaalaisten kehittämä tutkimus, kapeaan ryhmään kuulumattomat jäävät osatta tieteeseen liitetyistä miellemerkitykistä, kuten sivistyneisyydestä ja älykkyydestä.

 

Alemanjin mukaan tiede on yksi valkoisuuden työkaluista, jota käytetään jatkuvasti ei-valkoisia vastaan. Hän näkee eurosentrisyyden ja tieteen saman kolikon kääntöpuolina: tiede määrittää, kuka pääsee käsiksi valkoisuuden arvoihin ja etuoikeuksiin, ja valkoisuutta suosivat rakenteet määrittävät sen kuka pääsee tieteeseen.

 

Jotta ihmisillä olisi tasavertaisemmat mahdollisuudet päästä sisään, on sisäänpääsyjärjestelmien muututtava.

 

“Tällä hetkellä Suomen akatemia on hyvin pelottava ei-valkoisille. Meidän on saatava lisää käytäntöjä ja rakenteita, jotka suovat sijaa ei-valkoisille tutkijoille.”

 

On brutaalia, miten meidän oppikirjoissamme edelleen tehdään Kolumbuksesta sankari.”
 –Pia Mikander, tutkija

 

Valkoinen tiede ja tutkimus valuu akatemiasta peruskouluihin ja lukioihin. Tulevaisuuden opettajat kastetaan miltei yksinomaan länsimaisiin teorioihin maailmasta ja ihmisyydestä, mikä näkyy opetussuunnitelmassa, opetusmateriaaleissa ja oppitunneilla. Pia Mikander tutki väitöskirjassaan 5.–9.-luokkalaisten historian, yhteiskuntaopin ja maantiedon oppikirjojen normittuneisuutta ja sitä, mitä kaikkea “länsimaisten arvojen” nojalla oikeutetaan. Mikanderin mukaan vanhat kolonialistiset tavat, kuten halveksuvat sanat, ovat enimmäkseen poistuneet oppikirjoista, mutta arvottava diskurssi tekstissä, kuvissa ja aihealueiden rajauksessa säilyy.

 

“Kun puhutaan Antiikin Kreikasta, tehtävänanto on värittää ‘missä kaikkialla kreikkalaisia asui’. Kun kyse on Rooman valtakunnasta, tehtävänä on värittää ‘Rooman valtakunta silloin kun se oli laajimmillaan’. Sitten kun opiskellaan arabeista, niin tehtäväkirjassa lukee, ‘Väritä arabien valloittamat alueet’”, Mikander kertoo.

 

Välimeren alueen hallinnasta sotineet antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset kuvataan Välimerelle kuuluneina kansoina, mutta samaa tehneistä arabeista käytetään negatiivista terminologiaa. Myös eurooppalaisten liikkumista Euroopan ulkopuolella kuvataan länsimaisuutta muiden kustannuksella ylistäen. Puhutaan etupäässä “löytöretkistä” – rohkeista, menestyksekkäistä ja lännelle merkityksellisistä matkoista, vaikka haittavaikutukset alkuperäiskansoille olivat mittavat. Maantiedon emeritusprofessori William Denevanin paljon siteeratun arvion mukaan pelkästään espanjalaisten Amerikan invaasio seuraamuksineen aiheutti miltei 50 miljoonaa kuolemaa tuhoten 89 prosenttia maanosan alkuperäisväestöstä.

 

“On brutaalia, miten meidän oppikirjoissamme edelleen tehdään Kolumbuksesta sankari. Paljon on sellaisia tehtäviä, että seuraa Kolumbuksen reittiä ja piirrä nämä laivat. Paneudutaan jänniin yksityiskohtiin, eikä siihen, että voitko ymmärtää kuinka raakaa ja systemaattisen väkivaltaista tämä oli”, Mikander sanoo.

 

pexels-photo-246753.jpeg

 

Vaikka kolonialismi perinteisenä siirtomaajärjestelmänä on tullut päätökseen, sen vaikutukset näkyvät jopa jälkikolonialistisessa tutkimuksessa. Teoksessaan Orientalismi (1978) palestiinalais-yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Edward Said käsittelee länsimyyttiä ja sen luomaa toiseuden rakennetta, jossa länsi ja itä ovat keskenään epätasa-arvoisessa suhteessa. Saidin mukaan tutkijoiden ja intellektuellien on mahdoton välttää toiseuttamisen rakenteita tutkiessaan kolonialismia ja kuvatessaan sorrettuja.

 

Samaa mieltä on intialainen kirjallisuudentutkija ja feministinen kriitikko Gayatri Chakravorty Spivak. Tunnetuimmassa tekstissään Can the Subaltern Speak? Spivak pohtii, miten kehitysmaita voitaisiin tutkia aiheena irrallaan kolonialistisista rakenteista. Hän kirjoittaa, ettei tieto koskaan ole puolueetonta vaan ennemminkin ilmentymä tuottajansa intresseistä. Toisin sanoen asenteista vapaata tietoa ei ole, vaan tieto on aina jollain tapaa värittynyttä sen mukaan, kenen toimesta ja millaisilla tieteen menetelmillä se on tuotettu.

 

Toisaalta voidaan kysyä, onko neutraalius hyvän tieteen edellytys ja mitä loputtomasta neutraaliuden tavoittelusta seuraa? Ajatus tieteen oletetusta objektiivisuudesta tekee sokeaksi piileville asenteille, kuten eurosentrisyydelle.

 

Spivak argumentoikin, että tutkimus on aina kolonialistista, sillä se asettaa toisen tutkimuskohteeksi – joksikin sellaiseksi, mistä tietoa voidaan louhia ja “tuoda takaisin” länteen jalostettavaksi. Myös sanasto, jota jälkikolonialistisessa tutkimuksessa käytetään vahvistaa lännen hegemoniaa. Puhutaan ensimmäisestä ja kolmannesta maailmasta, kehittyneestä ja kehittyvästä maailmasta, lännestä, idästä ja lopulta meistä ja toisista. Toisesta ei siis voida puhua edes kriittisessä tieteessä ilman toiseuttavia puhetapoja.

 

Myöskään Pia Mikanderin mukaan jälkikolonialistinen teoria ei ole aina niin ei-länsimaista, vaikka sen olemassaolon perusta on nimenomaan kritisoida länsikeskeisyyttä.

 

“Toisaalta olisi tärkeää, ettei rodullistettujen ihmisten tarvitsisi kantaa eurosentrisyydenkin taakkaa yksin ja yrittää saada muita ymmärtämään, mikä siinä on vikana”, Mikander pohtii.

 

Entä jos tieteen ensisijainen tavoite olisi tuoda nämä monimutkaiset asiat esiin entistä läpinäkyvämmin ja sitä kautta hyväksyä sen piiriin enemmän erilaisista lähtökohdista tulevia tutkijoita, jotka toisivat tieteelliseen diskurssiin uusia perspektiivejä? Yksi näkökulma itsessään ei ole toista tärkeämpi, mutta moniäänisyys on välttämätöntä, mikäli halutaan päästä lähemmäs totuutta, jota tiede tietenkin aina etsii.

 

Aminkeng Atabongin mukaan osa valkoisuuden luonnetta on sen oman olemassaolonsa kiistäminen. Hän kutsuu antirasismin tutkimusta kamppailun pedagogiaksi – jatkuvaksi taisteluksi, jossa pyritään pakottamaan valkoisuus tunnustamaan olemassaolonsa. Vasta valkoisuuden paljastuminen ja pitkäjänteinen suunnitelma sen purkamiseksi johtaisi tasa-arvoisempaan tieteeseen ja akatemiaan.


“Siinä taistossa ei olla mukana voiton, vaan kamppailun vuoksi.”

 

 

Teksti: Sonia El Kamel, Victoria Odum

 

 

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.

 

 

Lue myös:

 

Näkökulma: Yhä useampi brittiläinen poc-lapsen vanhempi valitsee opettaa lastaan kotona

 
 
 
 

Mitä opittavaa Suomella olisi sikäläisistä kotikouluista ja koulujen eurosentristä maailmankuvaa käsittelevästä keskustelusta?

 

69H.jpg

 

Viime vuosina Iso-Britanniassa on kuulunut yhä voimistuvia ääniä. Ne kysyvät: ovatko eurosentriselle maailmankuvalle rakentuva opetussuunnitelma ja koululaitos niitä rakennuspalikoita, joilla varmistetaan myös rodullistettujen lasten persoonallisuuden täysi kehitys?

 

Lasten siirtyminen opintielle ja koulumenestys ovat aiheita, jotka askarruttavat suurinta osaa vanhemmista niin ympäri vuoden kuin etenkin tähän aikaan vuodesta maasta riippumatta. Oikeus opetukseen on turvattu muun muassa YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka artiklan 26. mukaan opetuksen on ”pyrittävä ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Sen tulee edistää ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken”.

 

Tämä perustavanlaatuinen ajatus hyvän opetuksen kulmakivistä taitaa olla monille länsimaissa ja jo monessa muussakin paikassa niin itsestäänselvä, ettei sitä edes oikein tule ajatelleeksi. Jokainen äiti, isä tai muu huoltaja haluaa tietenkin että hänen lapsensa astuu opintielle, jonka päämääränä on tuleminen tasapainoiseksi, tiedostavaksi ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

 

Erityisesti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten lasten huonompi koulumenestys suhteessa valkoisiin oppilaisiin ja näitä useammin kohdalle osuva pysyvä erottaminen koulusta ovat ongelmia, jotka kielivät koulujärjestelmän systemaattisesta epätasa-arvosta ja ennakkoluuloista tiettyjä lapsia kohtaan.

 

Viime aikoina sellaiset kampanjat kuten National Union of Students’in Why Is My Curriculum White? ovatkin alkaneet saavuttaa yhä enemmän suosiota.

 

Opetussuunnitelmien valkoisuuden kritisoiminen ei ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sosiologi ja kansalaisoikeustaistelija W.E.B. Du Bois puhui jo yli sata vuotta sitten afrikkalais-amerikkalaisten historian opetuksen puolesta amerikkalaisissa kouluissa. Du Boisin tavoitteena oli, että Yhdysvaltojen mustat tuntisivat historiansa paremmin ja myös, että valkoinen väestö suhtautuisi heihin kunnioittavammin opittuaan heidän menneisyydestään.

 

On selvää, että koululaitoksen uudistaminen tältä osin, antirasistinen koulutus ja kasvatus ovat akuutteja ja tärkeitä tavoitteita yhä edelleen. Osa poc-lasten vanhemmista ei kuitenkaan halua enää odottaa muutosta, joka on kieltämättä hidasta, vaan valitsee pitää lapsensa kotikoulussa. Iso-Britanniassa kotiopetuksessa olevia lapsia on arvioitu olevan noin 37000, vaikka tarkkaa lukua ei tiedetä. Se kuitenkin tiedetään, että määrä on kasvussa. Joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 15 prosenttia kotikouluperheistä on poc-taustaisia ja erityisesti mustat amerikkalaiset ovat kasvava ryhmä kotikoulutilastoissa.

 

Tutkimusten mukaan kotikoululaiset menestyvät opinnoissaan hyvin ja yleisen myytin vastaisesti sosiaaliset taidot kehittyvät kotiopetuksessa monipuolisiksi sillä lapsi tottuu luontevasti arkielämän puitteissa toimimaan monen eri-ikäisen ja erilaisen ihmisen kanssa.

 

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole
mitään koulujärjestelmää vastaan,
se ei vain toiminut minun lapselleni.
Haluan, että tyttäreni on onnellinen.

 

Lontoolainen Tamara Da Silva päätyi valitsemaan lapselleen kotikoulun, kun hänen ujo, juuri neljä vuotta täyttänyt tyttärensä alkoi käpertyä ensimmäisen kolmen koulukuukauden jälkeen itseensä. Tytär ei osannut sanoittaa tunteitaan tai kertoa tarkalleen mikä koulussa ja kolmenkymmenen lapsen luokassa pelotti. Kotikoulu tuntui hyvältä keinolta eheyttää lapsen itsetuntoa ja palauttaa oppimisen ilo. Iso-Britanniassa asuinkunnalla ei ole erityistä velvoitetta valvoa kotiopetuksen edistymistä, eikä kotiopetuksessa tarvitse seurata mitään tiettyä opetussuunnitelmaa. Lontoo tarjoaa loistavat puitteet rakentaa lapsen tarpeisiin sopiva ja rikas lukujärjestys. Kaupungissa on vilkas kotikouluyhteisö ja paljon päivittäistä  yhteistoimintaa. Kenenkään ei tarvitse opettaa lasta yksin kotona neljän seinän sisällä.

 

”Seuraan tyttäreni kiinnostuksen kohteita ja tarjoan hänelle oppimisen eväitä parhaani mukaan. Hän käy Montessori-tyylisillä tunneilla, joilla opiskellaan äidinkieltä, matematiikkaa ja kuvaamataitoa, sekä draama kerhossa”, Da Silva kertoo.

 

Vaikka sekä Da Silva että hänen tyttärensä nauttivat kotikoulun suomasta vapaudesta,  Da Silva kertoo, että kotikoulu on käsitteenä vieläkin melko vieras ja vaikea ymmärtää erityisesti vanhemmille sukupolville. Hänen vanhempansa ovat  eteläaasialaisia ensimmäisen polven maahanmuuttajia, ja heille koulujärjestelmä edustaa parasta mitä englantilainen yhteiskunta voi tarjota. Da Silva kokeekin, että moni hänen kulttuurissaan taipuu perheen odotuksiin perinteisistä väylistä menestyksekkäisiin uravaihtoehtoihin, vaikka oikeasti haluaisikin tehdä elämässään jotain muuta.

 

”Perinteisesti aasialaistaustaiset sijoittuvat Englannissa korkealle koulutus-ja koulumenestystilastoissa, mikä saattaa selittää osin sitä, ettei heitä juuri kotikoulupiireissä näy. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että minun kulttuuristani tulevat olisivat onnellisia koulumaailmassa. En silti halua yleistää. Asiat ovat muuttumaan päin”, Da Silva korostaa ja jatkaa:

 

71H.jpg

 

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole mitään koulujärjestelmää vastaan, se ei vain toiminut minun lapselleni. Haluan, että tyttäreni on onnellinen.”.

 

Lanre Ajisafe, myöskin Lontoosta, puolestaan päätyi poikansa kotikouluun pitkän harkinnan tuloksena. Ajisafe kertoo lukeneensa Malcolm X:n elämäkertaa, jossa radikaali mutta ajatuksia herättävä lause jäi hänen mieleensä pyörimään pitkäksi aikaa: ”Vain hullu antaa oman lapsensa vihollisen koulutettavaksi” (vapaa käännös, toim. huom.). Toinen käänteentekevä tapaus oli, kun Ajisafen poika pyysi isäänsä kertomaan hänelle Nigeriasta ja Yoruba-kulttuurista.

 

”Huomasin tietäväni vain pieniä perusasioita, kun taas lapseni äiti pystyi kertomaan pojallemme pitkästi englantilaisesta ja eurooppalaisesta historiasta. Ymmärsin sillä hetkellä, että englantilainen yksityiskoulutaustani ei ollut opettanut minulle oikeastaan mitään omasta historiastani. Halusinko oikeasti, että lapseni kävisi läpi saman systeemin?”

 

Ajisafe alkoi opiskella Afrikan historiaa ja myöntyi samalla kumppaninsa ideaan kotikoulusta parhaana vaihtoehtona heidän lapselleen. Suvun suhtautuminen kotikouluun on Ajisafen mukaan ollut vaihtelevaa, mutta kun hänen poikansa oppi lukemaan kolmen-neljän ikävuoden taitteessa, suurin osa vastustuksesta haihtui.

 

Lontoossa kasvanut Ajisafe koki nuorena paljon rasismia ja leimaamista koulumaailmassa ja hänelle on selvää, ettei kotikoulu tule täysin suojaamaan hänen poikaansa tällaisilta kokemuksilta. Tärkeintä Ajisafelle kuitenkin on varmistaa, että pojalle kehittyy terve itseluottamus ja että hän oppii arvostamaan kaikkia kulttuureita ja oppii erityisesti omasta kulttuuristaan ja historiastaan totuudenmukaisesti ilman esimerkiksi eksotisointia.

 

Oppimateriaalit Ajisafe valitsee huolella. Tärkeää on, että lapsi näkee niissä myös itsensä ja saa samastumisen kokemuksia. Ajisafen kokemukset ja mielipiteet tuntuvat heijastelevan monen mustan kotikouluttajan ajatusmaailmaa. Kotikoulussa on monella tapaa kyse nimenomaan eheytymisestä, voimaantumisesta ja yhteisöllisyydestä.

 

Suomessa kotioppija etenee
tutkivan opettajan alaisuudessa
koulun opetussuunnitelman mukaan.
Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja,
usein eurosentrisiksi todettuja
materiaaleja kuin koulussa.

 

Suomessa perusopetuslaki määrää, että kaikilla on oppivelvollisuus muttei koulupakkoa. Kuten Iso-Britanniassa, Suomessakaan ei kotiopetukseen tarvitse hakea erillistä lupaa. Vaikka huoltaja on lain mukaan vastuussa oppivelvollisuuden suorittamisesta, niin Suomessa – päinvastoin kuin Iso-Britanniassa – lapsen asuinkunta on velvollinen valvomaan oppivelvollisen edistymistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kunta nimeää tutkivan opettajan, joka selvittää ja arvioi oppimenestystä esimerkiksi keskustelujen, kirjallisten ja suullisten kokeiden, sekä muun tyyppisten näyttöjen avulla. Suomessa kotiopetusoppilaita on arvioitu olevan noin 300, vaikka tarkkaa tietoa tästä ei ole – kuten ei myöskään siitä, kuinka moni Suomen kotioppijoista on rodullistettuja.

 

Yhteiskunnan rakenteellinen ja suora rasismi heijastuvat luonnollisesti koululaitokseen myös Suomessa monella tapaa, kuten moni ruskea suomalainen tietää omakohtaisesta kokemuksesta. Myös Eurooppa-keskeinen maailmankuva, muiden kulttuurien eksotisointi ja länsimaalaisten ylivertaisuus muihin verrattuna ovat voimakkaasti näkyvillä suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa lokakuussa 2016 julkaistun väitöskirjan mukaan. Suomalaisen lukio-opetuksen laadun voi myös kyseenalaistaa. Niinkin äskettäin kuin vuonna 2016 vuoden kevään biologian ainereaalin tehtävässä ylioppilaskokelaita pyydettiin pohtimaan, minkävärisiä lapsia mahtaisi syntyä vanhemmille, jotka ovat molemmat suomalais-afrikkalaista alkuperää. On vaikea uskoa, että rotuoppi on näinkin arkipäiväistä ja yleisesti hyväksyttyä vielä nyky-Suomen lukioissa.

 

Jos kotikoulujärjestelyjä Suomessa ja Englannissa vertaa toisiinsa on selvää, että Englannissa huoltaja voi suunnitella kotikoulun sisällön ja tyylin ja valita materiaalit täysin vapaasti, kun taas Suomessa kotioppija yleensä käytännössä etenee tutkivan opettajan alaisuudessa koulun opetussuunnitelman mukaan. Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja, usein eurosentrisiksi todettuja materiaaleja ja oppikirjoja kuin koulussa.

 

 

Teksti: Janina Oddoye Davies
Kuvat: Ryan McGuire / 
GRATISOGRAPHY

 

 

Lue myös:

 

 

 

4 tapaa auttaa paperittomia ihmisiä

 
 
 
 

Hallitus ilmoitti rajusta keinosta vaikeuttaa paperittomien maahanmuuttajien asemaa terrorismin torjunnan varjolla. Ruskeat Tytöt keräsi neljä konkreettista keinoa, kuinka voit auttaa kaikista hädänalaisimmassa asemassa olevia.

sormi.jpg

 

Eilen torstaina Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin) ilmoitti hallituksen budjettiriihen tiedotustilaisuudessa, että hallitus haluaa muuttaa paperittomien maahanmuuttajien majoittamisen ja muun auttamisen laittomaksi. Terhon mukaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista tehdään uhka-arvio ja heidät mahdollisesti otetaan välittömästi kiinni. Aiemmin tällä viikolla maahanmuuttoasioista vastaava sisäministeri Paula Risikko (kok) on ehdottanut lainsäädännöllisiä tiukennuksia paperittomien maahanmuuttajien auttamisen estämiseksi. Ministereiden lausunnot ovat vasta ehdotuksia ja vaativat eduskunnan hyväksynnän sekä mahdollisia perustuslaillisia selvityksiä. 

 

Sisäministeriön ylin virkamies, kansliapäällikkö Päivi Nerg korosti Kalevalle  torstaina, että jo tällä hetkellä Suomessa on mahdollista saada rikoslain nojalla sakkoja paperittomien maahanmuuttajien piilottelusta ja auttamisesta. Nergin mukaan oikeusministeriön esitys erillisestä paperittomien maahanmuuttajien auttamisen kriminalisoinnista voisi johtaa jopa vankeustuomioon.

 

Tavoitteena on lähettää viesti paperittomia maahanmuuttajia auttaneille suomalaisille. Hallitus haluaa nopeuttaa erityisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden poistumista Suomesta.

 

“On rangaistavaa, jos ihminen yritetään pitää piilossa viranomaiselta”, Nerg kommentoi Kalevalle.

 

Paperittomat ovat ihmisiä, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa Suomessa pysymiselle. Julkisuudessa näihin hädänalaisiin ihmisiin viitataan usein laittomina maahanmuuttajina, mutta se ei tarkoita näiden ihmisten olevan rikollisia tai tekevän laittomuuksia. Paperittomilla ei vain ole Suomen ulkomaalaissäädösten mukaisia asiakirjoja.

 

Ruskeat Tytöt kokosi neljä helppoa tapaa, joilla jokainen meistä voi auttaa paperittomia ihmisiä.

 

1. VAIKUTA POLIITIKKOIHIN JA MUIHIN VALTAAPITÄVIIN:

Kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu on poliittisesti päätettyä, ja jokaisella kansalaisella on mahdollisuus vaikuttaa päätöksiin niin äänestämällä kuin pitämällä vaalien jälkeenkin yhteyttä poliitikkoihin. Suomalainen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka on poliitikkojen päättämää, siksi ensisijainen keino vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asioihin on politiikan avulla. Ole siksi yhteydessä asiasta vastaaviin ministereihin. Kaikkien yllämainittujen ministereiden sekä pääministeri Juha Sipilän tiedot löytyvät valtioneuvoston sivuilta.

 

Voit kirjoittaa vaikkapa näin:

 

Hyvä [lisää titteli ja nimi]

Suomen hallitus ilmoitti torstaina 31. elokuuta 2017, että paperittomien henkilöiden majoittamisen ja muun auttaminen tulee olemaan jatkossa laitonta, jopa vankeusrangaistuksen uhalla.

Suomen perustuslain §9:n mukaan “Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Suomen perustuslain §19:n mukaan “Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.”

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa , johon Suomi on sitoutunut jo vuosikymmeniä sitten, mainitaan monessa kohtaa jokaisen ihmisen oikeus vapauteen, turvaan, suojaan ja tasavertaisuuteen.

Katson, ettei kansalaisia voi kieltää lailla tai estää rangaistuksen uhalla auttamasta lähimmäisiään ja toteuttamasta kyseisten perusoikeudellisten pykälien ja artiklojen määräyksiä.

Hyvä [titteli ja sukunimi], jokainen ihmiselämä on arvokas ja jokaisella ihmisellä on oikeus suojaan/turvaan. Hallitus on jo kiristänyt turvapaikanhakijoiden oleskelulupien edellytyksiä. Toukokuussa 2016 Suomi lopetti humanitaarisen suojelun antamisen ja vaikeutti toissijaisen suojelun saamista. Suomalaisena olen pikemminkin huolissani siitä, että oikeusturvan puutteet vaarantavat ihmishenkiä.

Suomen kansalaisena pyydän teitä arvoisa ministeri perumaan välittömästi lainsäädäntövalmistelutyön ja lopettamaan pakkopalautukset epävakaisiin ja sotaakäyviin maihin. Myös maahanmuuttoviraston ja tuomioistuinten pitäisi parantaa ratkaisujensa laatua turvapaikka-asioissa ja tarkentaa perustelujaan. Turvapaikanhakijoille pitäisi myös taata aina asiantunteva oikeusavustaja ja ammattilaistulkki turvapaikkapuhutteluun.  Lisäksi pakolaisaseman tai toissijaista suojelua saaneiden perheenjäsenille pitäisi pääsääntöisesti myöntää oleskelulupa perhesiteen perusteella. Paperittomien oleskelulupaprosessia pitäisi helpottaa, erityisesti työ- tai opiskelupaikan löytäneiden osalta.

 

Ystävällisin terveisin

[nimesi]

 

Lisäksi voit muokata edeltävää kirjettä ja kertoa mielipiteesi paperittomien ihmisten auttamisen kriminalisoinnista myös omalle kansanedustajallesi, asuinkuntasi kaupunginvaaltutetuille ja esimerkiksi oman seurakuntasi kirkkoherralle.  

 

Jokaisesta Ruskeiden Tyttöjen kaupasta myydystä tuotteesta lahjoitetaan
seuraavan kahden viikon ajan
kolme euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

 

2. LAHJOITA:

Ihmisillä, joilla ei ole voimassaolevaa oleskelulupaa Suomessa, on usein pulaa myös päivittäistavaroista. Suomessa toimii useita eri yhdistyksiä ja verkostoja, joiden kautta voi lahjoittaa niin rahaa, vaatteita kuin aikaa. Näitä ovat esimerkiksi Helsingin diakonissalaitoksen ylläpitämä EU:n liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundo, paperittomien terveysasema Global Clinic, Vapaa liikkuvuus -verkosto, Turvapaikanhakijoiden tuki ry sekä Refuhome ry. Lähes kaikkien edellä mainittujen tahojen toimintaan voi osallistua lahjoitusten tekemisen lisäksi myös esimerkiksi liittymällä kannatusjäseneksi tai tarjoamalla vapaaehtoistyövoimaa.

 

3. MAJOITA:

Talvi on tulossa ja yöt käyvät päivä päivältä kylmemmiksi. Monella paperittomalla ei ole paikkaa missä yöpyä. Jos sinulla on ylimääräinen huone tai patja, voit kysyä kaikilta yllä mainituilta tahoilta sekä Kotimajoitusverkostolta, miten apua tarvitsevan ihmisen voi majoittaa luokseen. Sekä yksityishenkilöt että erilaiset organisaatiot voivat majoittaa paperittomia ihmisiä.

 

4. JOS ET VOI MAJOITTAA MUTTA HALUAT SILTI AUTTAA:

Aina voi kohdata toisen ihmisen ihmisenä, pysähtyä kuuntelemaan ja tarjota ruokaa, vaatteita sekä esimerkiksi hygieniatarvikkeita. Lisäksi voit ohjata paperittoman ihmisen eteenpäin hätämajoitukseen (esim. Helsingissä) ja ruoka-avun piiriin.

 

 

Mona Eid, Kyösti Hagert, Koko Hubara

 

Alkuun lisätty tarkennus 1.9.2017 klo 8.35: "Ministereiden lausunnot ovat vasta ehdotuksia ja vaativat eduskunnan hyväksynnän sekä mahdollisia perustuslaillisia selvityksiä."

 

 

Lue myös:

 

Vaan Nasima

 
 
 
 

Mitä Suomen politiikassa korkeimmalle yltänyt ruskea tyttö aikoo tehdä asioidemme eteen?

 

nasima1.jpg

 

”On väärin, että meidän pitää olla barrikadeilla vaatimassa perusoikeuksiemme toteutumista. Yhteiskunnan pitäisi olla jo valmiiksi sellainen, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Sitä taistelua ja jään murtamista pitää vain tehdä ja se on kivuliasta meille, jotka sitä teemme. Mutta se on sen arvoista. Seuraavat sukupolvet eivät tule joutumaan läpikäymään samanlaista vähättelyä.”

 

Nasima2.jpg

Näin sanoo Helsingin historian ensimmäinen apulaispormestari Nasima Razmyar (sdp) ruskeiden tyttöjen tilanteesta Suomessa ja maamme pääkaupungissa.

 

”Minulle voi lähettää kuka tahansa toiveita tai ideoita siitä, millaisia tapahtumia tai tiloja tarvitaan. Pidän huolen, että ne toteutuvat tavalla tai toisella.”

 

Helsinki siirtyi tänä vuonna perinteisteisestä kaupunginjohtajamallista pormestarimalliin, ja Razmyar työskentelee pormestari Jan Vapaavuoren (kok) alla yhdessä kolmen muun apulaispormestarin, Anni Sinnemäen (vihr), Sanna Vesikansan (vihr) ja Pia Pakarisen (kok) kanssa. Pestissään, joka alkoi kesäkuun alussa ja joka tarkoitti irtisanoutumista kansanedustajan tehtävästä, hän vastaa kaikesta kaupungin rajojen sisäpuolella tapahtuvasta joka liittyy nuorisoon, urheiluun, kulttuuriin ja vapaa-aikaan.

 

Tämän kaiken lisäksi Razmyar on myös korkeimpaan asemaan Suomen poliittisessa historiassa koskaan valittu ruskea tyttö.

 

Hän itse ei aluksi tajunnut koko asiaa, vaan havahtui uuden asemansa historialliseen merkittävyyteen vasta siinä vaiheessa, kun työkaverit huomauttivat miten hienoa oli nähdä julkisen työn johtotehtävässä ensimmäistä kertaa nainen, joka kantaa sukunimeä Razmyar kaikkien Lehtisten ja Virtasten lisäksi.

 

“Olen aina halunnut olla vaan Nasima, mutta olen joutunut kantamaan maahanmuuttajanaisen ja pakolaisen leimaa otsassani aika pitkään. Nyt olen siinä pisteessä, että multa ei enää kysytä haastatteluissa pelkästään maahanmuuttoasioista tai mun taustoistani. Nyt multa kysytään, miten aion tehdä Helsingin eteen apulaispormestarina ja se tuntuu hyvältä.”

 

Matka tähän tilanteeseen ja johtajanaisen asemaan on vaatinut Razmyarilta työtä, päättäväisyyttä ja “mä näytän vielä” -asennetta.

 

“Olen kokenut vähättelyä politiikassa. Olin se pakolaistyttö ja se kiva tyttö, jonka katsottiin olevan liian nuori ja kokematon ymmärtämään politiikasta mitään. Kukaan ei viitsinyt katsoa mitä kaikkea olin työurallani kerennyt jo tekemään. 20-vuotiaana olin töissä kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestössä, 23-vuotiaana olin Mannerheimin lastensuojeluliitossa ja 25-vuotiaana tein töitä Monika-Naiset liitolla auttamassa väkivaltaa kokeneita naisia. Mä päätin, että aion vielä näyttää, mihin pystyn.”

 

nasima3.jpg

 

Razmyar on pystynyt vaikka mihin: hän teki vuonna 2015 rasismialoitteen eduskunnassa. Eduskunnassa käytävä keskustelu rasismista ja vihapuheesta oli merkittävä siksi, että yksittäisen kansanedustajan keskustelualoitteita hyväksytään harvoin. Razmyar itse pitää aloituspuhettaan yhtenä kansanedustajauransa tärkeimpänä, sillä hän sai koko eduskunnan keskittymään aiheeseen. Sivistys- ja ympäristövaliokuntiin kuuluva Razmyar oli myös ensimmäisten joukossa allekirjoittamassa lakialoitetta järjestäytyneen rasismin kieltämiseksi viime vuoden syyskuussa.

 

nasima5.jpg

Nyt apulaispormestarina päätettävää riittää lähestyvien koripallon EM-kisojen, nuorison syrjäytymisen ehkäisemisen ja Helsingin kaupungin kulttuuritoiminnan yhtenäistämisen parissa. Helsingissä käy myös paljon kansainvälisiä vieraita, joita Razmyar on ottamassa vastaan. Mainittakoon, että pelkästään liikuntatiloja on Helsingissä 800 ja esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjastolla on 37 kirjastoa, neljä potilaskirjastoa, viisi palvelupistettä Helsingin kaupungin palvelukeskuksessa ja kaksi kirjastoautoa. Luvut auttavat hahmottamaan, miten laajaa tonttia Razmyar hoitaa. Mutta hän on aina halunnutkin työltä haastetta:

 

“Pienenä halusin pelastaa koko maailman. Se oli tietysti pienen tytön naiivia ajattelua, mutta edelleen minulla on vahva tarve vaikuttaa. Tässä työssä näen konkreettisesti työni tuloksia ja pääsen ratkomaan ongelmia, jotta Helsinki olisi yhdenvertainen kaupunki meille kaikille.”

 

Razmyar kertoo haluavansa Helsingin, jossa yhdenkään ruskean tytön ei tarvitse miettiä omaa ihonväriään, nimeään, taustaansa – tai sitä, voiko saavuttaa omia unelmiaan.

 

“Helsingin tulee olla aidosti moninainen ja yhdenvertainen meille kaikille ja tämän täytyy olla selkeästi kirjattuna Helsingin kaupungin nelivuotiseen strategiaan.”

 

 

Teksti: Susani Mahadura
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

Lue myös:

 

Pääkirjoitus: Charlottesville on täällä jo

 
 
 
 

Koko maailma on seurannut viime lauantaista asti velloneita Charlottesvillen ”Unite the Right” -mellakoita, jotka käynnistyivät kun erilaiset äärioikeistolaiset, uusnatsistiset, konservatiiviset ja antisemitistiset ryhmittymät kerääntyivät vastustamaan Virginian kaupungin suunnitelmia poistaa Yhdysvaltain sisällissodassa orjuuden säilyttämisen puolesta taistelleen konfederaation korkeimman kenraalin Robert E. Leen patsas.

 

Vastamielenosoittajina nähtiin joukko erilaisia antirasistisia ja vasemmistolaisia toimijoita. Yksi vastamielenosoittajista, 32-vuotias valkoinen nainen nimeltään Heather Heyer, menetti henkensä kun valkoista ylivaltaa kannattavan ja monikulttuurisuutta vastustavan Vanguard America -järjestön jäsen James Alex Fields ajoi autonsa väkijoukkoon.

 

Vaikka Suomen ja Yhdysvaltain historiat ovat lähes täysin erilaiset, rasismi ja sen ylläpito rakentuvat samojen mekanismien ja periaatteiden varaan. Meillä on tapahtunut jo vuosien ajan ja tapahtuu koko ajan tismalleen samoja asioita kuin Charlottesvillessä. Listaan alle neljä esimerkkiä.

 

1.     Valkoisuuden uhriutuminen

Lauantaina alkaneiden mielenosoitusten syy on syvemmällä kuin pelkässä kysymyksessä siitä, onko oikein vai väärin, että julkisessa tilassa, kaupunginpuistossa, on esillä sellaisten henkilöiden patsaita, jotka kannattivat orjuutta, sortoa ja vastustivat perusoikeuksien toteutumista kaikille ihmisille. Yksi mielenosoituksen keskeinen viesti olivat ”You will not replace us” -huudot ja -kyltit. Mielenosoittajat tulkitsivat siis yhteiskunnan monimuotoistumisen ja tilojen tekemisen turvallisemmaksi kaikille – Virginiassa on iso afrikkalaisamerikkalainen väestö – merkiksi siitä, että valkoinen "rotu" yritetään pyyhkiä kartalta. Tätä vartioi poliisi, jonka on kritisoitu olleen liian passiivinen puuttumaan väkivaltaisuuksiin.

 

Myös meillä on nähty viime vuosina useita isoja, samaan valkoisuuden uhriutumisen politiikkaan pohjautuvia mielenilmaisuja. Suomi ensin
-kansanliikkeen iskulause on ”Emme alistu, emme antaudu”. Sen tänä vuonna järjestämä usean kuukauden mittainen leirimielenosoitus – joka terrorisoi Suomen suurimman ja vilkkaimman juna-aseman ympäristössä liikkuneita ihmisiä puhumattakaan jatkuvasta kiusasta jota se teki toisella puolella Rautatientoria mieltään henkensä puolesta osoittaneille turvapaikanhakijoille – sekä Vesalan koulun ja päiväkodin tuntumassa kesällä järjestettyä Suomi Ensin
-mielenosoitusta
, joka sai alkunsa siitä että koulun ulkokaiuttimista soitettiin teknisestä viasta johtuen vahingossa jumppasalin aamunavaukseen tarkoitettua arabiankielistä musiikkia, ovat esimerkkejä siitä kun ei-valkoisten ihmisten olemassaolo, heidän äänensä, tarpeiden ja kokemustensa pienikin ilmaus, tulkitaan yrityksiksi vallata ja islamisoida Suomi. Molemmissa tapauksissa virkavaltaa tuntui kiinnostavan heikossa asemassa olevien ja lasten oikeuksien toteutumisen tai edes lehdistön työn turvaamisen sijaan mielenosoitusoikeuden turvaaminen natseille.

 

Muistan kun jo pari kesää sitten satuin Helsingin ydinkeskustaan Rajat kiinni
-mielenosoituksen aikaan. Jouduin seisomaan Mannerheimintiellä  lähes kahdenkymmenen minuutin ajan, kun arviolta toista sataa valkoista miestä marssi ohitseni tehden natsitervehdyksiä ja kantaen mukanaan plakaatteja joissa väitettiin että maahanmuuttajat pyrkivät valtaamaan Suomen ja korvaamaan alkuperäisen valkoisen kansan.

 

Charlottesvillessä kuultiin ja nähtiin myös tuttua ja kammottavaa 1900-luvun alkupuolen natsipropagandasta lainattua veri ja maa -mantraa, jolla tarkoitetaan sitä, että veriside paikkaan määrittää etnisyyden ja omistajuuden maahan. Erityisen irvokasta on se, että nämä niiden valkoisten ihmisten jälkeläiset, jotka tuhosivat lähes kaikki Yhdysvaltojen maaperällä eläneet alkuperäiskansat ja orjuuttivat sen jälkeen mustia ihmisiä lähes 400 vuoden ajan, kuvittelevat tänä päivänä olevansa uhreja, Yhdysvaltojen alkuperäisiä asukkaita, jotka yhtäläisiä kansalaisoikeuksia vaativat mustat, latinot, muslimit ja muut vähemmistöt yrittävät hävittää.

 

Myös Suomessa äärioikeisto nojaa tutkimuksilla myytiksi osoitettuun käsitykseen yhden kulttuurin alkuperäisestä suomalaisuudesta, joka pyyhkii tyystin pois täällä aina olleet ruskeat kansat, kuten saamelaiset, romanit ja niin edelleen.

 

2.     Alt-right = maahanmuuttokriittisyys

Charlottesvillen mellakoijat – ja esimerkiksi monet republikaanipoliitikot ylipäätään – ovat pyrkineet alusta saakka kehystämään toimintansa ja mielipiteensä alt-rightiksi, eli vaihtoehtoiseksi oikeistoksi. He eivät kutsu itseään natseiksi, kansallissosialisteiksi, ku klux klaniksi tai rasisteiksi, vaan vaihtoehdoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he ajaisivat mitään muuta agendaa kuin valkoista ylivaltaa ja maahanmuuton rajoittamista.

 

Niin, eihän meillä Suomessakaan ole rasisteja. Meillähän on vain maahanmuuttokriitikoita, isänmaallisia ihmisiä ja Uusi vaihtoehto.

 

3.     Poliitikot ja ääripäät

Niin kuin kunnon valtiomiehen kuuluu, riensi myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esittämään kannanottonsa tapahtumiin jo heti lauantaina iltapäivällä. Hän tuomitsi molemminpuolisen vihan ja väkivaltaisuudet tekemättä minkäänlaista eroa valkoisen ylivallan kannattajien ja antirasistien välillä.

 

Tällainen kaksi ääripäätä jotka tappelevat -retoriikkahan on Suomessa aivan arkipäivää, eikä sitä juurikaan haasteta median toimesta: sitä ovat harjoittaneet lähes kyseenalaistamatta niin presidentti Niinistö, pääministeri Sipilä kuin vihreiden presidenttiehdokas Haavistokin.

 

Yhdysvalloissa meni Suomea paremmin se, että korkealta valtiojohdosta löytyi äänia jotka nimesivät oikeiston toiminnan suoriltaan terrorismiksi. Myös Trumpin yritysjohtajien neuvosto yllättäen asettui vastahankaan ja lopulta irtisanoutui tehtävästään protestina puolivillaiselle mellakoiden tuomitsemiselle ja epäsuoralle äärioikeiston toiminnan hyväksymiselle sitä kautta. Tämän johdosta Trump esitti seuraavassa julkilausumassaan, että rasismi on paha asia: ”Racism is evil, those who cause violence in its name are criminals and thugs, including the K.K.K., neo-Nazis, white supremacists and other hate groups that are repugnant to everything we hold dear as Americans”. Tosin tätä lausuntoa seuraavana päivänä Trump palasi taas alkuperäiseen puhetapaansa ja jatkoi juttuja ”molemmista puolista, jotka tekivät pahaa”.

 

5. Kuolonuhrit

Uusnatsiliike Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen Jesse Torniainen tappoi Jimi Karttusen siksi, että tämä ilmaisi Vastarintaliikkeen mielenilmauksen yhteydessä vastustavansa rasismia ja fasismia. Tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää Helsingin ydinkeskustassa viime syyskuussa. Siis noin vuosi ennen Heyerin murhaa.

 

Charlottesville on jo täällä. Se on ollut täällä jo pitkään, ja se tulee jäämään tänne jos annamme äärioikeiston jatkaa keskustelun määrittämistä edellämainituin keinoin.  

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Afrosuomen historiaa etsimässä, III osa: Aina läsnä

 
 
 
 

Podcast-sarjan kolmannessa osassa pohditaan mikä on afrosuomalainen perhe ja millaista sen arki.

 
afropodcast.jpg
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt puoliväliinsä. Sarjan kolmannen jakson nimi on “Aina läsnä” ja aiheena on perhe. Pohdimme mikä oikeastaan on afrosuomalainen perhe ja millainen on yksikön historia ja nykyhetki. Mitä tilastot kertovat afrosuomalaisista perheistä? Millaisia erilaisia perhemuotoja Afrikassa on ollut kautta sen historian? Miten siirtomaahistoria ja afrikkalainen diaspora näkyy suomalaisten perheiden tavallisessa arjessa?

 

Kun afrosuomalaisista perheistä puhutaan mediassa, tarinoihin liittyy yleensä tragediaa ja väkivaltaa. Toisaalta joskus voi nähdä myös monikulttuurisuuden juhlaa. Tässä jaksossa keskitytään pieneen ja tavalliseen, tylsään mutta merkitykselliseen. Omista perheistään meille kertova Lloyd Polack, Anaïs Obringer ja Roland Rasanen.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä. Tämä jakso on toteutettu yhdessä toimittaja Zipora Ogolan ja vuosina 2014–2015 Työväenmuseo Werstaan Afrikka Suomessa -näyttelyn museolehtorina toimineen kulttuurituottaja Wisam Elfadlin kanssa.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä. Seuraava jakso ilmestyy marraskuussa ja sen aiheena on afrikkalais-amerikkalaisen kulttuurin vaikutus suomalaiseen afrosuomalaisuuteen. Viimeisessä, joulukuussa ilmestyvässä jaksossa katsotaan tulevaisuuteen sekä tutustutaan afrofuturismin käsitteeseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Lue myös:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, II osa: Pimeyden sydämessä

 
 
 
 

Podcast-sarjan toisessa osassa pureudutaan suomalaisten rooliin kolonialismin synkässä ja kipeässä historiassa.

 
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt toiseen osaansa, joka kantaa otsikkoa ”Pimeyden sydämessä”. Siinä keskitytään pitkään ja synkkään ajanjaksoon, joka tunnetaan nimellä kolonialismi. Eri Euroopan maat alkoivat 1400-luvun puolivälissä ottaa haltuunsa pieniä alueita läntisessä Afrikassa. Niistä kasvoi tukikohtia, kaupunkeja ja lopulta siirtomaita. Alueita ja ihmisiä vallattiin ja alistettiin, ja valkoiset kauppiaat sekä kuninkaat rikastuivat raaka-aineiden ja orjatyövoiman avulla.

 

Mutta mikä oli Suomen rooli siirtomaapolitiikassa ja kolonialismissa? Meillä on totuttu kertomaan tarinaa Ruotsin ja Venäjän valtojen alle alistetusta Suomesta jolla ei ollut osaa eikä arpaa Ranskan, Espanjan ja muiden suurvaltojen kauhutöihin.

 

Mutta sulkeeko tämä tarina ulos toisen tarinan – sen että suomalaisia, merkittävässä valta-asemassakin olleita sellaisia, oli mukana valloitusmatkoilla?

 

Jaksossa etsitään vastausta tähän ja muihin kipeisiin kysymyksiin: Ketkä olivat ensimmäiset suomalaiset Afrikassa? Entä ensimmäiset afrikkalaiset Suomessa? Miten Suur-Ruotsi oli aikanaan Saksaa ja Italiaa edellä siirtomaiden saannissa?

 

Miksi juuri suomalaisia laivamiehiä värvättiin Kongoon? Mikä on Fort Christina Delawaressa, entäpä Ruotsin kultarannikko Guineanlahdella? Ketkä olivat venäläisen mustan runoilija Alexanderin Pushkinin esivanhemmat? Entä Rosa Emilia Clay?

 

Mitä on kumipuu, entä kultaryntäys, entä lähetystyö, miten eugeniikan menetelmiä kehitettiin? Mikä on sanan mulatti alkuperä?

 

Jakson lopussa räntätään, eli kerrotaan miltä tämän päivän mustasta eurooppalaisesta ihmisestä tuntuu tutkia omaa historiaansa ja löytää silkkaa kauhua ja tuhoa.  

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on viisiosainen, noin kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele ensimmäinen jakso täältä. Seuraava jakso ilmestyy elokuun puolivälissä ja siinä tarkastellaan siirtomaahallinnon jälkeistä aikaa ja afrosuomalaisia perheitä. Myöhemmissä jaksoissa käsitellään afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurin vaikutusta suomalaiseen afrosuomalaisuuteen sekä katsotaan tulevaisuuteen ja tutustutaan afrofuturismin käsitteseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Kuuntele myös:

 

Pääkirjoitus: Heiltä heille

 
 
 
 

Aika ajoin minulta kysytään, miksi pitää olla olemassa joku ihmeen meiltä meille -media? Mikä vika on vaikkapa tavan sanomalehdissä, nehän ovat objektiivisia, puolueettomia ja laadukkaita? Mitä ihmeen väliä sillä on onko toimittaja valkoinen vai ei?

Ei sillä pitäisikään olla väliä, mutta kun sillä on. Ei varsinaisesti sillä, mikä toimittajan työtä tekevän ihmisen ihonväri on, vaan sillä ymmärtääkö ihminen ihonvärinsä implikaatiot ja vaikutukset siihen, miten lehtijuttu syntyy – varsinkin silloin kun juttu käsittelee rasismia, ruskeutta/ei-valkoisuutta, maahanmuuttoa, rodullistamista tai näiden kaltaisia aiheita.

Otetaan esimerkki.

Helsingin Sanomat julkaisi Politiikka-osaston alla 7.7. jutun otsikolla ”HS-gallup selvitti, mihin maahanmuuttajan tulisi sopeutua Suomessa: Kaikkia pitää voida kätellä, mutta hiihtää ei tarvitse osata”. Jutussa kerrottiin noin tuhannen hengen otannasta, jolta oli kyselty vähimmäisvaatimuksia, joihin maahanmuuttajien pitää sopeutua muuttaessaan Suomeen.

Gallupin lisäksi juttuun haastateltiin kahta maahanmuuttajaa (työssäkäyvää, huivitonta naista), jotka toivat auliisti esiin sen, kuinka itsestä ei pidä tehdä numeroa, mitään ei oikeastaan saa vaatia ja että ”kotimaan tavoista kiinni pitäminen vaikeuttaa kotoutumista ja heikentää siihen tarvittavaa motivaatiota”.

Gallupiin vastanneista enemmistön mielestä molempia sukupuolia on käteltävä, erillisiä uimahallivuoroja ei pidä järjestää sukupuolen perusteella, olisi hyvä saunoa alasti, hijabia ei oikein voisi pitää julkisissa viroissa, mutta palveluammateissa se voisi olla mahdollista. Työajalla ei saa rukoilla, mutta karjalanpaistia ei ole pakko osata valmistaa. ”Maamme”-laulua ei ole pakko osata ulkoa eikä jääkiekkoa tarvitse seurata.

Minä en ole maahanmuuttaja, mutta tulen kohdelluksi sellaisena jatkuvasti sen vuoksi miltä näytän ja sen vuoksi minkäniminen olen. Usein tällaisia artikkeleita lukiessani tulee mieleen, että maahanmuutto ei ole ydinkysymys lainkaan, vaan se on ruskeus, ei-valkoisuus. Ja siksi tämäkin juttu teki minut pohjattoman surulliseksi.

Haluaisin etsiä siinä haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä he olisivat sanoneet jos toimittaja olisi ollut ruskea? Tai jos keskustelu olisi käyty suljettujen ovien takana, ihan vain tyttöjen kesken? Mitä he sanoisivat ylipäätään valkoisille ihmisille, jos heidän ei tarvitsisi arkailla, pelätä?

Haluaisin kertoa heille tietäväni karvaasta kokemuksesta, että on ajanhukkaa mielistellä valkoisia toimittajia tai ylipäätään valkoisia ihmisiä.

Heille ei nimittäin riitä mikään. Heidän arvonsa ja asetelmansa ovat objektiivisia, puolueettomia, laadukkaita – ja meidän on ikuisesti sopeuduttava niihin, mutta he eivät siltikään välttämättä hyväksy meitä.

Katsotaanpa.

Kättelen kaikkia, mutta aina ei minua kätellä takaisin. Omasta uskonnostani ja elämänpiireistäni johtuen minua eivät ole yleensä kätelleet (tai katsoneet silmiin) ortodoksijuutalaiset miehet. Suomalaisissa lehtijutuissa, niin tässäkin HS:n jutussa, kysymys kehystetään poikkeuksetta muslimeihin liittyväksi ongelmaksi. Myös huivikysymyksen kohdalla on kyse samasta asiasta, islamofobiasta, vaikka jälleen kerran, olen nähnyt toisessa kotimaassani Israelissa elämäni aikana arviolta tuhansia ihmisiä erilaisissa tehtävissä yhteiskunnan osa-alueilla huivit tai turbaanit tai kipat päässä (sekä muslimeja että juutalaisia että esimerkiksi Hebrew Israelites -kristittyjä, katolilaisia nunnia tai sikhejä). Aivan hyvin jokainen heistä näytti selviytyvän työtehtävistään, tapahtuivat ne sitten pankissa, koulussa, kaupassa, falafel-kojussa tai parlamentissa.

En ole pystynyt käymään uimahalleissa ja uimarannoilla päiväsaikaan pitkiin aikoihin – itse asiassa uskaltauduin muutama päivä sitten altaalle ensimmäistä kertaa vuosikausiin – siksi, että minulla on syömishäiriö ja ahdistun valtavasti jos kehoa täytyy näyttää monelle ihmiselle yhtä aikaa. Koska syömishäiriöni liittyy muun muassa lapsena kokemaani seksuaaliseen väkivaltaan (valkoisen miehen taholta), haluaisin harjoitella julkisissa tiloissa olemista pelkässä naisseurassa näin ensi alkuun. Myös saunominen alasti tuottaa vaikeuksia, haluaisin koettaa sitäkin turvallisessa tilassa. Tällä hetkellä en koe, että voin vaatia sellaista. Vaihtoehtoni on joko olla uimatta tai taistella itseni puolialasti julkisille paikoille ja ottaa paniikin ja ahdistuksen riski. Siksi, koska Suomi on tasa-arvoinen maa eikä täällä tapahdu asioita, joilta naiset haluaisivat pysyä turvassa. Sydämeni särkyy kun ajattelen, miten monelta nuorelta ihmiseltä jaa kokematta liikunnan ilo ja yhteys omaan kehoon, koska sitä ei anneta tehdä heidän omilla ehdoillaan siksi että tasa-arvo ja verorahat tai mitä ikinä.

Väitän osaavani Maamme-laulun ulkoa; teen harvoin voimakkaantuoksuista ruokaa (tekisin mielelläni vaikkapa erästä thaimaalaista nuudelimössöä jonka ohjeen sain Pirkka-lehdestä, mutta lapseni haluaa aina nakkikeittoa, porkkanalettuja ja nugetteja); osaan tehdä karjalanpaistin vaikka silmät kiinni koska olen myös karjalainen. Hiihtää en osaa enkä seuraa jääkiekkoa, koska vihaan urheilua.

Olen aina käynyt töissä ja noudattanut lakia ja toteuttanut kulttuureitani ja uskojani lähinnä oman kotini seinien sisäpuolella (olen kyllä rukoillut ja paastonnut työajalla, koska sitäkin tekevät muutkin kuin muslimit), mutta se ei ole tehnyt minusta valkoisten ihmisten silmissä yhtään sen suomalaisempaa. Heillä on silti jatkuva oikeus kysellä, udella, kyseenalaistaa, kieltää ja viedä suomalaisuuteni, niin sanomalehtien sivuilla kuin yksityiselämässä. Joskus saan almun: minulle sanotaan, että sä et oo niin kuin ne muut, sä et elä meidän verorahoilla, sä oot hyvä mamu, hehe.

Kysynkin, mistä tällaiset käsitykset tulevat? Etteivät vain median representaatioista?

Haluaisin etsiä jutussa haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä menetettävää meillä on, jos vain elämme juuri niin kuin haluamme, kuten aina silloin kun valkoisuus ei ole vaatimassa meiltä selityksiä ja niiauksia. Mitä jos elämme niin kuin tämä maa olisi meidän kotimme?

Jos Helsingin Sanomissa olisi ruskeita toimittajia, tai edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin kykeneviä, positionsa ymmärtäviä ja siitä kiinnostuneita valkoisia toimittajia, ehkä joku joskus pysähtyisi toimituspalaverissa ja sanoisi, että hei, mikä tämän gallupin ja siitä kirjoitettavan jutun pointti oikeastaan on? Sen sijaan, että me teemme taas n:nnen kerran tämän tällaisen jutun, jossa puhutaan epämääräisesti ”maahanmuuttajista” ja ”huivista” ja ”rukouksista”, miksemme pureutuisi vaikkapa islamofobia-aiheiseen tutkimukseen, ortodoksijuutalaisten, tai herra paratkoon, valkoisten kristittyjen miesten sukupuolikäsityksiin, tai vaikkapa ei-valkoisten kokemaan institutionaaliseen rasismiin, joka vaikuttaa olevan pitkälti riippumatonta siitä, mikä heidän oleskelustatuksensa tai syntymämaansa on. Tai mitä jos aloittaisimme siitä, että myöntäisimme itsellemme ja lukijoillemme – joista kasvava osa on ei-valkoisia – ettemme ole aina puolueettomia emmekä edes pyri siihen?

Ei juttu silti läpeensä surkea ole. Siinä haastatellaan kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän tuo esiin, että maahanmuuttajat ovat monimuotoinen ryhmä joiden arvoista on vaikea tehdä yleistyksiä. Hän muistuttaa myös että maahanmuuttajien käsityksiä suomalaisesta tasa-arvosta ei ole tutkittu. Tässäpä heti pari juttuideaa toimittajille: mitä jos haastattelisitte ei-valkoisia ihmisiä/maahanmuuttajia joskus myös juttuihin joiden konteksti ei ole ruskeus/maahanmuuttajuus/
suomalaisuudelle nöyristely? Ja mitä jos tekisitte jutun siitä, miten suomalainen tasa-arvo näyttäytyy tänne tuleville ja täällä eläville ei-valkoisille ihmisille?

Niin, sitä Ruskeat Tytöt tekee jo joka päivä. Niin kauan kuin kaikki suomalainen media on heiltä heille, tarvitaan meiltä meille -mediaa.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Vapaudesta ja vastuusta

Inklusiivisuus ja avoimuus ovat HeSetan historian ensimmäisen rodullistutetun puheenjohtajan, Hassen Hninin, tärkeimpiä teemoja. Etenkin LHBTIQ+--turvapaikanhakijoiden tilanteen parantaminen on hänen agendallaan.

Read More

Pääkirjoitus: Ylösalaisin-maa ja Hemmottelu-soppi

Rakenteet.jpg
 
 
 
 

Muistatko lapsuudestasi Marjatta Kurenniemen sadun Alli Ylösalaisin-maassa? Sen, missä Alli-tyttö pakenee kodin ärsyttävää siivouspäivää ja hyppää vesilätäkön kautta rinnakkaistodellisuuteen missä kaikki on nurinperin? Koulua käydään kesäisin ja lomaa pidetään koko pitkä talvi, opettaja kehuu jos myöhästyy tunnilta, vaatteet pitää pitää likaisina, perunat kuoritaan haarukalla (ja niistä syödään vain kuoret) ja uuden ystävän nimi on Illa. Ensiksi Allia vähän kutkuttaa kaiken erilaisuus ja sotkusta syntyvä näennäinen vapaus, mutta lopulta hän huomaakin haluavansa kotiin, järjestyksen pariin. Sinne missä on selkeät säännöt sille mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Vesilätäkkö, jonka läpi hänen on määrä palata takaisin, on kuivunut melkein kokonaan kasaan, mutta hän saa työnnettyä itsensä pienen läikän kautta juuri ja juuri takaisin tutuille kulmille.

 

Alli Ylösalaisin-maassa loppuu seuraavaan lauseeseen: ”Ja sen jälkeen ei Allin huone enää koskaan ollut ’ylösalaisin’”.

 

Meidän ajassamme ”ei enää koskaan” ei merkitse enää mitään. Juuri nyt tuntuu, että olemme kaikki joutuneet Ylösalaisin-maahan. Mutta tämä ei ole mikään söpö satu siitä, miten pitää arvostaa sitä mitä on, vaan puhdas painajainen, kuivamaisillaan oleva vesilätäkkö. Mikä on sen viimeinen pisara, ja mihin me menemme täältä? Ehkä Hemmottelu-soppeen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Jimi Joonas Karttusen murha keskellä kirkasta päivää viime syksynä. Tuntuu, ettei kukaan enää edes muista koko asiaa.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Vesalan koululla toissa viikolla pidetty mielenosoitus, jossa aikuiset rasistit demonstroivat pieniä lapsia vastaan ja valkoisen ylivallan puolesta, samalla kun poliisia kiinnosti vain ja ainoastaan Kokoontumislaissa määritelty tehtävänsä turvata mielenosoitusoikeuden toteutuminen. Poliisia ei kiinnostanut esimerkiksi turvata Perustuslain seitsemännen pykälän määriteltyä jokaisen oikeutta turvallisuuteen (joka kuudennen pykälän mukaan koskee myös lapsia), tai YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen kolmannessa artiklassa määriteltyä lapsen oikeutta suojeluun. Tai perusopetuslain 29. pykälässä kuvailtua oppilaan oikeutta turvalliseen kasvuympäristöön.

 

Viimeinen pisara eivät myöskään olleet poliisin nyt jo surullisenkuuluisat toimet kuten sen systemaattisesti harjoittama, lailla kielletty etninen profilointi, ja salaisen Facebook-ryhmän keskustelut, missä virassa olevat lainvalvojat ehdottivat muun muassa hihamerkkejä ulkomaalaisille. Jälleen kerran kysyn: mitä virkaa on lauseella ”ei koskaan enää”, jos sillä tarkoitetaan tätä?

 

Epäilen, vaikken haluaisi, ettei viimeinen tippa ole myöskään Jussi Halla-ahon, Korkeimman oikeuden kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta tuomitseman ihmisen valinta hallituspuolueen johtoon. Siis hänen, joka ehdotti pari vuotta sitten keskitysleirejä turvapaikanhakijoille . Ei, vaikka hallituskriisi onkin nyt käsillä. Ei liene ruskeaa, juutalaista tai ketään muutakaan suomalaista/eurooppalaista, joka ei juuri nyt mieti, olisiko Hitler kutsunut itseään tarpeen tullen – normalisoidakseen aikeensa – ”juutalaiskriittiseksi”.

 

Mitä sitten oikein pitäisi tehdä, jos vaikuttaa siltä, että kotiinpaluuta ei enää ole, että vesilätäkkö on niin kuiva, ettei siitä enää pääse takaisin, ja tämä kammottava Ylösalaisin-maa on uusi normi?

 

En itse ole keksinyt muuta keinoa kuin päästää irti, lamaantua. Yksinkertaisesti antaa olla. Kyllä, luit aivan oikein. Mutta olen tehnyt sen tietoisesti, strategisesti. Päästämällä irti olen löytänyt Ylösalaisin-maan sisältä pienen paikan itselleni: Hemmottelu-sopen. Hemmottelu-soppi ei ole irrallaan Ylösalaisin-maasta, mutta siellä on vähän enemmän tilaa hengittää.

 

Hemmottelu-sopessa ei käytetä älypuhelimia laisinkaan, ja netinkäyttöä ja televisio-aikaa rajoitetaan tiukasti. Sinne ei tule Helsingin Sanomia vaan New York Times, parin päivän viiveellä, ja siitäkin luetaan vain kulttuuri- ja muotisivut. Hemmottelu-maassa luetaan runoja niin paljon kuin sielu sietää ja katsellaan lapsuudesta tuttuja tilannekomedioita tuntikausia illassa. Seinfeld on aivan hyvä, Art Vandelay, import export ja sitä rataa. Siellä käydään kävelemässä, juoksemassa jopa, etenkin silloin kun on kiire. Sushibuffetissa ja shampanjalla keskellä päivää, koska pitäähän ihmisen syödä, yllättävää kyllä, ruskeankin, keskellä olemassaoloaan vastustavan valtataistelun. Siellä ympäröidään itsensä rakkaudella, ystävien mutta etenkin lapsen. Piirustuksilla ja muovailuvahalla. Siellä rukoillaan. Siellä tehdään kaikenlaista tällaista radikaalisti poliittista.

 

Itse löysin tieni Hemmottelu-maahan Audrey Lorden avulla. Hän oli afrikkalais-amerikkalainen kirjoittaja ja womanisti, joka kehitti yhteiskunnallisen termin ”self-care” eli itsestään huolehtiminen. Hän kirjoitti vapaasti suomentaen, että ”itsestään huolehtiminen ei ole itsekeskeisyyttä vaan itsesuojelua, ja itsesuojelu on poliittisen sodankäynnin keino”. Me ei-valkoiset ihmiset tarvitsemme tauon jatkuvasta ihmisarvoamme vastaan puhuvasta informaatiotulvasta. Tauon ottaminen ja sen käyttäminen juuri niin kuin parhaaksi näkee – tietoisesti, strategisesti – ei ole pelkuruutta tai pään työntämistä pensaaseen. Se on rohkeutta. Se on elinehto, kuten vesikin. Se on tie takaisin kotiin.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä: