Näkökulma: Yhä useampi brittiläinen poc-lapsen vanhempi valitsee opettaa lastaan kotona

 
 
 
 

Mitä opittavaa Suomella olisi sikäläisistä kotikouluista ja koulujen eurosentristä maailmankuvaa käsittelevästä keskustelusta?

 

69H.jpg

 

Viime vuosina Iso-Britanniassa on kuulunut yhä voimistuvia ääniä. Ne kysyvät: ovatko eurosentriselle maailmankuvalle rakentuva opetussuunnitelma ja koululaitos niitä rakennuspalikoita, joilla varmistetaan myös rodullistettujen lasten persoonallisuuden täysi kehitys?

 

Lasten siirtyminen opintielle ja koulumenestys ovat aiheita, jotka askarruttavat suurinta osaa vanhemmista niin ympäri vuoden kuin etenkin tähän aikaan vuodesta maasta riippumatta. Oikeus opetukseen on turvattu muun muassa YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka artiklan 26. mukaan opetuksen on ”pyrittävä ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Sen tulee edistää ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken”.

 

Tämä perustavanlaatuinen ajatus hyvän opetuksen kulmakivistä taitaa olla monille länsimaissa ja jo monessa muussakin paikassa niin itsestäänselvä, ettei sitä edes oikein tule ajatelleeksi. Jokainen äiti, isä tai muu huoltaja haluaa tietenkin että hänen lapsensa astuu opintielle, jonka päämääränä on tuleminen tasapainoiseksi, tiedostavaksi ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

 

Erityisesti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten lasten huonompi koulumenestys suhteessa valkoisiin oppilaisiin ja näitä useammin kohdalle osuva pysyvä erottaminen koulusta ovat ongelmia, jotka kielivät koulujärjestelmän systemaattisesta epätasa-arvosta ja ennakkoluuloista tiettyjä lapsia kohtaan.

 

Viime aikoina sellaiset kampanjat kuten National Union of Students’in Why Is My Curriculum White? ovatkin alkaneet saavuttaa yhä enemmän suosiota.

 

Opetussuunnitelmien valkoisuuden kritisoiminen ei ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sosiologi ja kansalaisoikeustaistelija W.E.B. Du Bois puhui jo yli sata vuotta sitten afrikkalais-amerikkalaisten historian opetuksen puolesta amerikkalaisissa kouluissa. Du Boisin tavoitteena oli, että Yhdysvaltojen mustat tuntisivat historiansa paremmin ja myös, että valkoinen väestö suhtautuisi heihin kunnioittavammin opittuaan heidän menneisyydestään.

 

On selvää, että koululaitoksen uudistaminen tältä osin, antirasistinen koulutus ja kasvatus ovat akuutteja ja tärkeitä tavoitteita yhä edelleen. Osa poc-lasten vanhemmista ei kuitenkaan halua enää odottaa muutosta, joka on kieltämättä hidasta, vaan valitsee pitää lapsensa kotikoulussa. Iso-Britanniassa kotiopetuksessa olevia lapsia on arvioitu olevan noin 37000, vaikka tarkkaa lukua ei tiedetä. Se kuitenkin tiedetään, että määrä on kasvussa. Joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 15 prosenttia kotikouluperheistä on poc-taustaisia ja erityisesti mustat amerikkalaiset ovat kasvava ryhmä kotikoulutilastoissa.

 

Tutkimusten mukaan kotikoululaiset menestyvät opinnoissaan hyvin ja yleisen myytin vastaisesti sosiaaliset taidot kehittyvät kotiopetuksessa monipuolisiksi sillä lapsi tottuu luontevasti arkielämän puitteissa toimimaan monen eri-ikäisen ja erilaisen ihmisen kanssa.

 

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole
mitään koulujärjestelmää vastaan,
se ei vain toiminut minun lapselleni.
Haluan, että tyttäreni on onnellinen.

 

Lontoolainen Tamara Da Silva päätyi valitsemaan lapselleen kotikoulun, kun hänen ujo, juuri neljä vuotta täyttänyt tyttärensä alkoi käpertyä ensimmäisen kolmen koulukuukauden jälkeen itseensä. Tytär ei osannut sanoittaa tunteitaan tai kertoa tarkalleen mikä koulussa ja kolmenkymmenen lapsen luokassa pelotti. Kotikoulu tuntui hyvältä keinolta eheyttää lapsen itsetuntoa ja palauttaa oppimisen ilo. Iso-Britanniassa asuinkunnalla ei ole erityistä velvoitetta valvoa kotiopetuksen edistymistä, eikä kotiopetuksessa tarvitse seurata mitään tiettyä opetussuunnitelmaa. Lontoo tarjoaa loistavat puitteet rakentaa lapsen tarpeisiin sopiva ja rikas lukujärjestys. Kaupungissa on vilkas kotikouluyhteisö ja paljon päivittäistä  yhteistoimintaa. Kenenkään ei tarvitse opettaa lasta yksin kotona neljän seinän sisällä.

 

”Seuraan tyttäreni kiinnostuksen kohteita ja tarjoan hänelle oppimisen eväitä parhaani mukaan. Hän käy Montessori-tyylisillä tunneilla, joilla opiskellaan äidinkieltä, matematiikkaa ja kuvaamataitoa, sekä draama kerhossa”, Da Silva kertoo.

 

Vaikka sekä Da Silva että hänen tyttärensä nauttivat kotikoulun suomasta vapaudesta,  Da Silva kertoo, että kotikoulu on käsitteenä vieläkin melko vieras ja vaikea ymmärtää erityisesti vanhemmille sukupolville. Hänen vanhempansa ovat  eteläaasialaisia ensimmäisen polven maahanmuuttajia, ja heille koulujärjestelmä edustaa parasta mitä englantilainen yhteiskunta voi tarjota. Da Silva kokeekin, että moni hänen kulttuurissaan taipuu perheen odotuksiin perinteisistä väylistä menestyksekkäisiin uravaihtoehtoihin, vaikka oikeasti haluaisikin tehdä elämässään jotain muuta.

 

”Perinteisesti aasialaistaustaiset sijoittuvat Englannissa korkealle koulutus-ja koulumenestystilastoissa, mikä saattaa selittää osin sitä, ettei heitä juuri kotikoulupiireissä näy. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että minun kulttuuristani tulevat olisivat onnellisia koulumaailmassa. En silti halua yleistää. Asiat ovat muuttumaan päin”, Da Silva korostaa ja jatkaa:

 

71H.jpg

 

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole mitään koulujärjestelmää vastaan, se ei vain toiminut minun lapselleni. Haluan, että tyttäreni on onnellinen.”.

 

Lanre Ajisafe, myöskin Lontoosta, puolestaan päätyi poikansa kotikouluun pitkän harkinnan tuloksena. Ajisafe kertoo lukeneensa Malcolm X:n elämäkertaa, jossa radikaali mutta ajatuksia herättävä lause jäi hänen mieleensä pyörimään pitkäksi aikaa: ”Vain hullu antaa oman lapsensa vihollisen koulutettavaksi” (vapaa käännös, toim. huom.). Toinen käänteentekevä tapaus oli, kun Ajisafen poika pyysi isäänsä kertomaan hänelle Nigeriasta ja Yoruba-kulttuurista.

 

”Huomasin tietäväni vain pieniä perusasioita, kun taas lapseni äiti pystyi kertomaan pojallemme pitkästi englantilaisesta ja eurooppalaisesta historiasta. Ymmärsin sillä hetkellä, että englantilainen yksityiskoulutaustani ei ollut opettanut minulle oikeastaan mitään omasta historiastani. Halusinko oikeasti, että lapseni kävisi läpi saman systeemin?”

 

Ajisafe alkoi opiskella Afrikan historiaa ja myöntyi samalla kumppaninsa ideaan kotikoulusta parhaana vaihtoehtona heidän lapselleen. Suvun suhtautuminen kotikouluun on Ajisafen mukaan ollut vaihtelevaa, mutta kun hänen poikansa oppi lukemaan kolmen-neljän ikävuoden taitteessa, suurin osa vastustuksesta haihtui.

 

Lontoossa kasvanut Ajisafe koki nuorena paljon rasismia ja leimaamista koulumaailmassa ja hänelle on selvää, ettei kotikoulu tule täysin suojaamaan hänen poikaansa tällaisilta kokemuksilta. Tärkeintä Ajisafelle kuitenkin on varmistaa, että pojalle kehittyy terve itseluottamus ja että hän oppii arvostamaan kaikkia kulttuureita ja oppii erityisesti omasta kulttuuristaan ja historiastaan totuudenmukaisesti ilman esimerkiksi eksotisointia.

 

Oppimateriaalit Ajisafe valitsee huolella. Tärkeää on, että lapsi näkee niissä myös itsensä ja saa samastumisen kokemuksia. Ajisafen kokemukset ja mielipiteet tuntuvat heijastelevan monen mustan kotikouluttajan ajatusmaailmaa. Kotikoulussa on monella tapaa kyse nimenomaan eheytymisestä, voimaantumisesta ja yhteisöllisyydestä.

 

Suomessa kotioppija etenee
tutkivan opettajan alaisuudessa
koulun opetussuunnitelman mukaan.
Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja,
usein eurosentrisiksi todettuja
materiaaleja kuin koulussa.

 

Suomessa perusopetuslaki määrää, että kaikilla on oppivelvollisuus muttei koulupakkoa. Kuten Iso-Britanniassa, Suomessakaan ei kotiopetukseen tarvitse hakea erillistä lupaa. Vaikka huoltaja on lain mukaan vastuussa oppivelvollisuuden suorittamisesta, niin Suomessa – päinvastoin kuin Iso-Britanniassa – lapsen asuinkunta on velvollinen valvomaan oppivelvollisen edistymistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kunta nimeää tutkivan opettajan, joka selvittää ja arvioi oppimenestystä esimerkiksi keskustelujen, kirjallisten ja suullisten kokeiden, sekä muun tyyppisten näyttöjen avulla. Suomessa kotiopetusoppilaita on arvioitu olevan noin 300, vaikka tarkkaa tietoa tästä ei ole – kuten ei myöskään siitä, kuinka moni Suomen kotioppijoista on rodullistettuja.

 

Yhteiskunnan rakenteellinen ja suora rasismi heijastuvat luonnollisesti koululaitokseen myös Suomessa monella tapaa, kuten moni ruskea suomalainen tietää omakohtaisesta kokemuksesta. Myös Eurooppa-keskeinen maailmankuva, muiden kulttuurien eksotisointi ja länsimaalaisten ylivertaisuus muihin verrattuna ovat voimakkaasti näkyvillä suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa lokakuussa 2016 julkaistun väitöskirjan mukaan. Suomalaisen lukio-opetuksen laadun voi myös kyseenalaistaa. Niinkin äskettäin kuin vuonna 2016 vuoden kevään biologian ainereaalin tehtävässä ylioppilaskokelaita pyydettiin pohtimaan, minkävärisiä lapsia mahtaisi syntyä vanhemmille, jotka ovat molemmat suomalais-afrikkalaista alkuperää. On vaikea uskoa, että rotuoppi on näinkin arkipäiväistä ja yleisesti hyväksyttyä vielä nyky-Suomen lukioissa.

 

Jos kotikoulujärjestelyjä Suomessa ja Englannissa vertaa toisiinsa on selvää, että Englannissa huoltaja voi suunnitella kotikoulun sisällön ja tyylin ja valita materiaalit täysin vapaasti, kun taas Suomessa kotioppija yleensä käytännössä etenee tutkivan opettajan alaisuudessa koulun opetussuunnitelman mukaan. Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja, usein eurosentrisiksi todettuja materiaaleja ja oppikirjoja kuin koulussa.

 

 

Teksti: Janina Oddoye Davies
Kuvat: Ryan McGuire / 
GRATISOGRAPHY

 

 

Lue myös:

 

 

 

4 tapaa auttaa paperittomia ihmisiä

 
 
 
 

Hallitus ilmoitti rajusta keinosta vaikeuttaa paperittomien maahanmuuttajien asemaa terrorismin torjunnan varjolla. Ruskeat Tytöt keräsi neljä konkreettista keinoa, kuinka voit auttaa kaikista hädänalaisimmassa asemassa olevia.

sormi.jpg

 

Eilen torstaina Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin) ilmoitti hallituksen budjettiriihen tiedotustilaisuudessa, että hallitus haluaa muuttaa paperittomien maahanmuuttajien majoittamisen ja muun auttamisen laittomaksi. Terhon mukaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista tehdään uhka-arvio ja heidät mahdollisesti otetaan välittömästi kiinni. Aiemmin tällä viikolla maahanmuuttoasioista vastaava sisäministeri Paula Risikko (kok) on ehdottanut lainsäädännöllisiä tiukennuksia paperittomien maahanmuuttajien auttamisen estämiseksi. Ministereiden lausunnot ovat vasta ehdotuksia ja vaativat eduskunnan hyväksynnän sekä mahdollisia perustuslaillisia selvityksiä. 

 

Sisäministeriön ylin virkamies, kansliapäällikkö Päivi Nerg korosti Kalevalle  torstaina, että jo tällä hetkellä Suomessa on mahdollista saada rikoslain nojalla sakkoja paperittomien maahanmuuttajien piilottelusta ja auttamisesta. Nergin mukaan oikeusministeriön esitys erillisestä paperittomien maahanmuuttajien auttamisen kriminalisoinnista voisi johtaa jopa vankeustuomioon.

 

Tavoitteena on lähettää viesti paperittomia maahanmuuttajia auttaneille suomalaisille. Hallitus haluaa nopeuttaa erityisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden poistumista Suomesta.

 

“On rangaistavaa, jos ihminen yritetään pitää piilossa viranomaiselta”, Nerg kommentoi Kalevalle.

 

Paperittomat ovat ihmisiä, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa Suomessa pysymiselle. Julkisuudessa näihin hädänalaisiin ihmisiin viitataan usein laittomina maahanmuuttajina, mutta se ei tarkoita näiden ihmisten olevan rikollisia tai tekevän laittomuuksia. Paperittomilla ei vain ole Suomen ulkomaalaissäädösten mukaisia asiakirjoja.

 

Ruskeat Tytöt kokosi neljä helppoa tapaa, joilla jokainen meistä voi auttaa paperittomia ihmisiä.

 

1. VAIKUTA POLIITIKKOIHIN JA MUIHIN VALTAAPITÄVIIN:

Kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu on poliittisesti päätettyä, ja jokaisella kansalaisella on mahdollisuus vaikuttaa päätöksiin niin äänestämällä kuin pitämällä vaalien jälkeenkin yhteyttä poliitikkoihin. Suomalainen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka on poliitikkojen päättämää, siksi ensisijainen keino vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asioihin on politiikan avulla. Ole siksi yhteydessä asiasta vastaaviin ministereihin. Kaikkien yllämainittujen ministereiden sekä pääministeri Juha Sipilän tiedot löytyvät valtioneuvoston sivuilta.

 

Voit kirjoittaa vaikkapa näin:

 

Hyvä [lisää titteli ja nimi]

Suomen hallitus ilmoitti torstaina 31. elokuuta 2017, että paperittomien henkilöiden majoittamisen ja muun auttaminen tulee olemaan jatkossa laitonta, jopa vankeusrangaistuksen uhalla.

Suomen perustuslain §9:n mukaan “Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Suomen perustuslain §19:n mukaan “Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.”

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa , johon Suomi on sitoutunut jo vuosikymmeniä sitten, mainitaan monessa kohtaa jokaisen ihmisen oikeus vapauteen, turvaan, suojaan ja tasavertaisuuteen.

Katson, ettei kansalaisia voi kieltää lailla tai estää rangaistuksen uhalla auttamasta lähimmäisiään ja toteuttamasta kyseisten perusoikeudellisten pykälien ja artiklojen määräyksiä.

Hyvä [titteli ja sukunimi], jokainen ihmiselämä on arvokas ja jokaisella ihmisellä on oikeus suojaan/turvaan. Hallitus on jo kiristänyt turvapaikanhakijoiden oleskelulupien edellytyksiä. Toukokuussa 2016 Suomi lopetti humanitaarisen suojelun antamisen ja vaikeutti toissijaisen suojelun saamista. Suomalaisena olen pikemminkin huolissani siitä, että oikeusturvan puutteet vaarantavat ihmishenkiä.

Suomen kansalaisena pyydän teitä arvoisa ministeri perumaan välittömästi lainsäädäntövalmistelutyön ja lopettamaan pakkopalautukset epävakaisiin ja sotaakäyviin maihin. Myös maahanmuuttoviraston ja tuomioistuinten pitäisi parantaa ratkaisujensa laatua turvapaikka-asioissa ja tarkentaa perustelujaan. Turvapaikanhakijoille pitäisi myös taata aina asiantunteva oikeusavustaja ja ammattilaistulkki turvapaikkapuhutteluun.  Lisäksi pakolaisaseman tai toissijaista suojelua saaneiden perheenjäsenille pitäisi pääsääntöisesti myöntää oleskelulupa perhesiteen perusteella. Paperittomien oleskelulupaprosessia pitäisi helpottaa, erityisesti työ- tai opiskelupaikan löytäneiden osalta.

 

Ystävällisin terveisin

[nimesi]

 

Lisäksi voit muokata edeltävää kirjettä ja kertoa mielipiteesi paperittomien ihmisten auttamisen kriminalisoinnista myös omalle kansanedustajallesi, asuinkuntasi kaupunginvaaltutetuille ja esimerkiksi oman seurakuntasi kirkkoherralle.  

 

Jokaisesta Ruskeiden Tyttöjen kaupasta myydystä tuotteesta lahjoitetaan
seuraavan kahden viikon ajan
kolme euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

 

2. LAHJOITA:

Ihmisillä, joilla ei ole voimassaolevaa oleskelulupaa Suomessa, on usein pulaa myös päivittäistavaroista. Suomessa toimii useita eri yhdistyksiä ja verkostoja, joiden kautta voi lahjoittaa niin rahaa, vaatteita kuin aikaa. Näitä ovat esimerkiksi Helsingin diakonissalaitoksen ylläpitämä EU:n liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundo, paperittomien terveysasema Global Clinic, Vapaa liikkuvuus -verkosto, Turvapaikanhakijoiden tuki ry sekä Refuhome ry. Lähes kaikkien edellä mainittujen tahojen toimintaan voi osallistua lahjoitusten tekemisen lisäksi myös esimerkiksi liittymällä kannatusjäseneksi tai tarjoamalla vapaaehtoistyövoimaa.

 

3. MAJOITA:

Talvi on tulossa ja yöt käyvät päivä päivältä kylmemmiksi. Monella paperittomalla ei ole paikkaa missä yöpyä. Jos sinulla on ylimääräinen huone tai patja, voit kysyä kaikilta yllä mainituilta tahoilta sekä Kotimajoitusverkostolta, miten apua tarvitsevan ihmisen voi majoittaa luokseen. Sekä yksityishenkilöt että erilaiset organisaatiot voivat majoittaa paperittomia ihmisiä.

 

4. JOS ET VOI MAJOITTAA MUTTA HALUAT SILTI AUTTAA:

Aina voi kohdata toisen ihmisen ihmisenä, pysähtyä kuuntelemaan ja tarjota ruokaa, vaatteita sekä esimerkiksi hygieniatarvikkeita. Lisäksi voit ohjata paperittoman ihmisen eteenpäin hätämajoitukseen (esim. Helsingissä) ja ruoka-avun piiriin.

 

 

Mona Eid, Kyösti Hagert, Koko Hubara

 

Alkuun lisätty tarkennus 1.9.2017 klo 8.35: "Ministereiden lausunnot ovat vasta ehdotuksia ja vaativat eduskunnan hyväksynnän sekä mahdollisia perustuslaillisia selvityksiä."

 

 

Lue myös:

 

Vaan Nasima

 
 
 
 

Mitä Suomen politiikassa korkeimmalle yltänyt ruskea tyttö aikoo tehdä asioidemme eteen?

 

nasima1.jpg

 

”On väärin, että meidän pitää olla barrikadeilla vaatimassa perusoikeuksiemme toteutumista. Yhteiskunnan pitäisi olla jo valmiiksi sellainen, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Sitä taistelua ja jään murtamista pitää vain tehdä ja se on kivuliasta meille, jotka sitä teemme. Mutta se on sen arvoista. Seuraavat sukupolvet eivät tule joutumaan läpikäymään samanlaista vähättelyä.”

 

Nasima2.jpg

Näin sanoo Helsingin historian ensimmäinen apulaispormestari Nasima Razmyar (sdp) ruskeiden tyttöjen tilanteesta Suomessa ja maamme pääkaupungissa.

 

”Minulle voi lähettää kuka tahansa toiveita tai ideoita siitä, millaisia tapahtumia tai tiloja tarvitaan. Pidän huolen, että ne toteutuvat tavalla tai toisella.”

 

Helsinki siirtyi tänä vuonna perinteisteisestä kaupunginjohtajamallista pormestarimalliin, ja Razmyar työskentelee pormestari Jan Vapaavuoren (kok) alla yhdessä kolmen muun apulaispormestarin, Anni Sinnemäen (vihr), Sanna Vesikansan (vihr) ja Pia Pakarisen (kok) kanssa. Pestissään, joka alkoi kesäkuun alussa ja joka tarkoitti irtisanoutumista kansanedustajan tehtävästä, hän vastaa kaikesta kaupungin rajojen sisäpuolella tapahtuvasta joka liittyy nuorisoon, urheiluun, kulttuuriin ja vapaa-aikaan.

 

Tämän kaiken lisäksi Razmyar on myös korkeimpaan asemaan Suomen poliittisessa historiassa koskaan valittu ruskea tyttö.

 

Hän itse ei aluksi tajunnut koko asiaa, vaan havahtui uuden asemansa historialliseen merkittävyyteen vasta siinä vaiheessa, kun työkaverit huomauttivat miten hienoa oli nähdä julkisen työn johtotehtävässä ensimmäistä kertaa nainen, joka kantaa sukunimeä Razmyar kaikkien Lehtisten ja Virtasten lisäksi.

 

“Olen aina halunnut olla vaan Nasima, mutta olen joutunut kantamaan maahanmuuttajanaisen ja pakolaisen leimaa otsassani aika pitkään. Nyt olen siinä pisteessä, että multa ei enää kysytä haastatteluissa pelkästään maahanmuuttoasioista tai mun taustoistani. Nyt multa kysytään, miten aion tehdä Helsingin eteen apulaispormestarina ja se tuntuu hyvältä.”

 

Matka tähän tilanteeseen ja johtajanaisen asemaan on vaatinut Razmyarilta työtä, päättäväisyyttä ja “mä näytän vielä” -asennetta.

 

“Olen kokenut vähättelyä politiikassa. Olin se pakolaistyttö ja se kiva tyttö, jonka katsottiin olevan liian nuori ja kokematon ymmärtämään politiikasta mitään. Kukaan ei viitsinyt katsoa mitä kaikkea olin työurallani kerennyt jo tekemään. 20-vuotiaana olin töissä kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestössä, 23-vuotiaana olin Mannerheimin lastensuojeluliitossa ja 25-vuotiaana tein töitä Monika-Naiset liitolla auttamassa väkivaltaa kokeneita naisia. Mä päätin, että aion vielä näyttää, mihin pystyn.”

 

nasima3.jpg

 

Razmyar on pystynyt vaikka mihin: hän teki vuonna 2015 rasismialoitteen eduskunnassa. Eduskunnassa käytävä keskustelu rasismista ja vihapuheesta oli merkittävä siksi, että yksittäisen kansanedustajan keskustelualoitteita hyväksytään harvoin. Razmyar itse pitää aloituspuhettaan yhtenä kansanedustajauransa tärkeimpänä, sillä hän sai koko eduskunnan keskittymään aiheeseen. Sivistys- ja ympäristövaliokuntiin kuuluva Razmyar oli myös ensimmäisten joukossa allekirjoittamassa lakialoitetta järjestäytyneen rasismin kieltämiseksi viime vuoden syyskuussa.

 

nasima5.jpg

Nyt apulaispormestarina päätettävää riittää lähestyvien koripallon EM-kisojen, nuorison syrjäytymisen ehkäisemisen ja Helsingin kaupungin kulttuuritoiminnan yhtenäistämisen parissa. Helsingissä käy myös paljon kansainvälisiä vieraita, joita Razmyar on ottamassa vastaan. Mainittakoon, että pelkästään liikuntatiloja on Helsingissä 800 ja esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjastolla on 37 kirjastoa, neljä potilaskirjastoa, viisi palvelupistettä Helsingin kaupungin palvelukeskuksessa ja kaksi kirjastoautoa. Luvut auttavat hahmottamaan, miten laajaa tonttia Razmyar hoitaa. Mutta hän on aina halunnutkin työltä haastetta:

 

“Pienenä halusin pelastaa koko maailman. Se oli tietysti pienen tytön naiivia ajattelua, mutta edelleen minulla on vahva tarve vaikuttaa. Tässä työssä näen konkreettisesti työni tuloksia ja pääsen ratkomaan ongelmia, jotta Helsinki olisi yhdenvertainen kaupunki meille kaikille.”

 

Razmyar kertoo haluavansa Helsingin, jossa yhdenkään ruskean tytön ei tarvitse miettiä omaa ihonväriään, nimeään, taustaansa – tai sitä, voiko saavuttaa omia unelmiaan.

 

“Helsingin tulee olla aidosti moninainen ja yhdenvertainen meille kaikille ja tämän täytyy olla selkeästi kirjattuna Helsingin kaupungin nelivuotiseen strategiaan.”

 

 

Teksti: Susani Mahadura
Kuvat: Caroline Suinner

 

 

Lue myös:

 

Pääkirjoitus: Charlottesville on täällä jo

 
 
 
 

Koko maailma on seurannut viime lauantaista asti velloneita Charlottesvillen ”Unite the Right” -mellakoita, jotka käynnistyivät kun erilaiset äärioikeistolaiset, uusnatsistiset, konservatiiviset ja antisemitistiset ryhmittymät kerääntyivät vastustamaan Virginian kaupungin suunnitelmia poistaa Yhdysvaltain sisällissodassa orjuuden säilyttämisen puolesta taistelleen konfederaation korkeimman kenraalin Robert E. Leen patsas.

 

Vastamielenosoittajina nähtiin joukko erilaisia antirasistisia ja vasemmistolaisia toimijoita. Yksi vastamielenosoittajista, 32-vuotias valkoinen nainen nimeltään Heather Heyer, menetti henkensä kun valkoista ylivaltaa kannattavan ja monikulttuurisuutta vastustavan Vanguard America -järjestön jäsen James Alex Fields ajoi autonsa väkijoukkoon.

 

Vaikka Suomen ja Yhdysvaltain historiat ovat lähes täysin erilaiset, rasismi ja sen ylläpito rakentuvat samojen mekanismien ja periaatteiden varaan. Meillä on tapahtunut jo vuosien ajan ja tapahtuu koko ajan tismalleen samoja asioita kuin Charlottesvillessä. Listaan alle neljä esimerkkiä.

 

1.     Valkoisuuden uhriutuminen

Lauantaina alkaneiden mielenosoitusten syy on syvemmällä kuin pelkässä kysymyksessä siitä, onko oikein vai väärin, että julkisessa tilassa, kaupunginpuistossa, on esillä sellaisten henkilöiden patsaita, jotka kannattivat orjuutta, sortoa ja vastustivat perusoikeuksien toteutumista kaikille ihmisille. Yksi mielenosoituksen keskeinen viesti olivat ”You will not replace us” -huudot ja -kyltit. Mielenosoittajat tulkitsivat siis yhteiskunnan monimuotoistumisen ja tilojen tekemisen turvallisemmaksi kaikille – Virginiassa on iso afrikkalaisamerikkalainen väestö – merkiksi siitä, että valkoinen "rotu" yritetään pyyhkiä kartalta. Tätä vartioi poliisi, jonka on kritisoitu olleen liian passiivinen puuttumaan väkivaltaisuuksiin.

 

Myös meillä on nähty viime vuosina useita isoja, samaan valkoisuuden uhriutumisen politiikkaan pohjautuvia mielenilmaisuja. Suomi ensin
-kansanliikkeen iskulause on ”Emme alistu, emme antaudu”. Sen tänä vuonna järjestämä usean kuukauden mittainen leirimielenosoitus – joka terrorisoi Suomen suurimman ja vilkkaimman juna-aseman ympäristössä liikkuneita ihmisiä puhumattakaan jatkuvasta kiusasta jota se teki toisella puolella Rautatientoria mieltään henkensä puolesta osoittaneille turvapaikanhakijoille – sekä Vesalan koulun ja päiväkodin tuntumassa kesällä järjestettyä Suomi Ensin
-mielenosoitusta
, joka sai alkunsa siitä että koulun ulkokaiuttimista soitettiin teknisestä viasta johtuen vahingossa jumppasalin aamunavaukseen tarkoitettua arabiankielistä musiikkia, ovat esimerkkejä siitä kun ei-valkoisten ihmisten olemassaolo, heidän äänensä, tarpeiden ja kokemustensa pienikin ilmaus, tulkitaan yrityksiksi vallata ja islamisoida Suomi. Molemmissa tapauksissa virkavaltaa tuntui kiinnostavan heikossa asemassa olevien ja lasten oikeuksien toteutumisen tai edes lehdistön työn turvaamisen sijaan mielenosoitusoikeuden turvaaminen natseille.

 

Muistan kun jo pari kesää sitten satuin Helsingin ydinkeskustaan Rajat kiinni
-mielenosoituksen aikaan. Jouduin seisomaan Mannerheimintiellä  lähes kahdenkymmenen minuutin ajan, kun arviolta toista sataa valkoista miestä marssi ohitseni tehden natsitervehdyksiä ja kantaen mukanaan plakaatteja joissa väitettiin että maahanmuuttajat pyrkivät valtaamaan Suomen ja korvaamaan alkuperäisen valkoisen kansan.

 

Charlottesvillessä kuultiin ja nähtiin myös tuttua ja kammottavaa 1900-luvun alkupuolen natsipropagandasta lainattua veri ja maa -mantraa, jolla tarkoitetaan sitä, että veriside paikkaan määrittää etnisyyden ja omistajuuden maahan. Erityisen irvokasta on se, että nämä niiden valkoisten ihmisten jälkeläiset, jotka tuhosivat lähes kaikki Yhdysvaltojen maaperällä eläneet alkuperäiskansat ja orjuuttivat sen jälkeen mustia ihmisiä lähes 400 vuoden ajan, kuvittelevat tänä päivänä olevansa uhreja, Yhdysvaltojen alkuperäisiä asukkaita, jotka yhtäläisiä kansalaisoikeuksia vaativat mustat, latinot, muslimit ja muut vähemmistöt yrittävät hävittää.

 

Myös Suomessa äärioikeisto nojaa tutkimuksilla myytiksi osoitettuun käsitykseen yhden kulttuurin alkuperäisestä suomalaisuudesta, joka pyyhkii tyystin pois täällä aina olleet ruskeat kansat, kuten saamelaiset, romanit ja niin edelleen.

 

2.     Alt-right = maahanmuuttokriittisyys

Charlottesvillen mellakoijat – ja esimerkiksi monet republikaanipoliitikot ylipäätään – ovat pyrkineet alusta saakka kehystämään toimintansa ja mielipiteensä alt-rightiksi, eli vaihtoehtoiseksi oikeistoksi. He eivät kutsu itseään natseiksi, kansallissosialisteiksi, ku klux klaniksi tai rasisteiksi, vaan vaihtoehdoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he ajaisivat mitään muuta agendaa kuin valkoista ylivaltaa ja maahanmuuton rajoittamista.

 

Niin, eihän meillä Suomessakaan ole rasisteja. Meillähän on vain maahanmuuttokriitikoita, isänmaallisia ihmisiä ja Uusi vaihtoehto.

 

3.     Poliitikot ja ääripäät

Niin kuin kunnon valtiomiehen kuuluu, riensi myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esittämään kannanottonsa tapahtumiin jo heti lauantaina iltapäivällä. Hän tuomitsi molemminpuolisen vihan ja väkivaltaisuudet tekemättä minkäänlaista eroa valkoisen ylivallan kannattajien ja antirasistien välillä.

 

Tällainen kaksi ääripäätä jotka tappelevat -retoriikkahan on Suomessa aivan arkipäivää, eikä sitä juurikaan haasteta median toimesta: sitä ovat harjoittaneet lähes kyseenalaistamatta niin presidentti Niinistö, pääministeri Sipilä kuin vihreiden presidenttiehdokas Haavistokin.

 

Yhdysvalloissa meni Suomea paremmin se, että korkealta valtiojohdosta löytyi äänia jotka nimesivät oikeiston toiminnan suoriltaan terrorismiksi. Myös Trumpin yritysjohtajien neuvosto yllättäen asettui vastahankaan ja lopulta irtisanoutui tehtävästään protestina puolivillaiselle mellakoiden tuomitsemiselle ja epäsuoralle äärioikeiston toiminnan hyväksymiselle sitä kautta. Tämän johdosta Trump esitti seuraavassa julkilausumassaan, että rasismi on paha asia: ”Racism is evil, those who cause violence in its name are criminals and thugs, including the K.K.K., neo-Nazis, white supremacists and other hate groups that are repugnant to everything we hold dear as Americans”. Tosin tätä lausuntoa seuraavana päivänä Trump palasi taas alkuperäiseen puhetapaansa ja jatkoi juttuja ”molemmista puolista, jotka tekivät pahaa”.

 

5. Kuolonuhrit

Uusnatsiliike Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen Jesse Torniainen tappoi Jimi Karttusen siksi, että tämä ilmaisi Vastarintaliikkeen mielenilmauksen yhteydessä vastustavansa rasismia ja fasismia. Tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää Helsingin ydinkeskustassa viime syyskuussa. Siis noin vuosi ennen Heyerin murhaa.

 

Charlottesville on jo täällä. Se on ollut täällä jo pitkään, ja se tulee jäämään tänne jos annamme äärioikeiston jatkaa keskustelun määrittämistä edellämainituin keinoin.  

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Afrosuomen historiaa etsimässä, III osa: Aina läsnä

 
 
 
 

Podcast-sarjan kolmannessa osassa pohditaan mikä on afrosuomalainen perhe ja millaista sen arki.

 
afropodcast.jpg
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt puoliväliinsä. Sarjan kolmannen jakson nimi on “Aina läsnä” ja aiheena on perhe. Pohdimme mikä oikeastaan on afrosuomalainen perhe ja millainen on yksikön historia ja nykyhetki. Mitä tilastot kertovat afrosuomalaisista perheistä? Millaisia erilaisia perhemuotoja Afrikassa on ollut kautta sen historian? Miten siirtomaahistoria ja afrikkalainen diaspora näkyy suomalaisten perheiden tavallisessa arjessa?

 

Kun afrosuomalaisista perheistä puhutaan mediassa, tarinoihin liittyy yleensä tragediaa ja väkivaltaa. Toisaalta joskus voi nähdä myös monikulttuurisuuden juhlaa. Tässä jaksossa keskitytään pieneen ja tavalliseen, tylsään mutta merkitykselliseen. Omista perheistään meille kertova Lloyd Polack, Anaïs Obringer ja Roland Rasanen.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on kuusiosainen, kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä. Tämä jakso on toteutettu yhdessä toimittaja Zipora Ogolan ja vuosina 2014–2015 Työväenmuseo Werstaan Afrikka Suomessa -näyttelyn museolehtorina toimineen kulttuurituottaja Wisam Elfadlin kanssa.

 

Kuuntele aiemmat jaksot täältä. Seuraava jakso ilmestyy syyskuussa ja sen aiheena on erilaiset afrikkalaiset yhteisöt Suomessa. Myöhemmissä jaksoissa käsitellään mustan kulttuurin vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti afrikkalais-amerikkalaisesta näkökulmasta, ja katsotaan tulevaisuuteen sekä tutustutaan afrofuturismin käsitteseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

 

Lue myös:

 

Afrosuomen historiaa etsimässä, II osa: Pimeyden sydämessä

 
 
 
 

Podcast-sarjan toisessa osassa pureudutaan suomalaisten rooliin kolonialismin synkässä ja kipeässä historiassa.

 
 

 

Podcast-sarja Afrosuomen historiaa etsimässä on edennyt toiseen osaansa, joka kantaa otsikkoa ”Pimeyden sydämessä”. Siinä keskitytään pitkään ja synkkään ajanjaksoon, joka tunnetaan nimellä kolonialismi. Eri Euroopan maat alkoivat 1400-luvun puolivälissä ottaa haltuunsa pieniä alueita läntisessä Afrikassa. Niistä kasvoi tukikohtia, kaupunkeja ja lopulta siirtomaita. Alueita ja ihmisiä vallattiin ja alistettiin, ja valkoiset kauppiaat sekä kuninkaat rikastuivat raaka-aineiden ja orjatyövoiman avulla.

 

Mutta mikä oli Suomen rooli siirtomaapolitiikassa ja kolonialismissa? Meillä on totuttu kertomaan tarinaa Ruotsin ja Venäjän valtojen alle alistetusta Suomesta jolla ei ollut osaa eikä arpaa Ranskan, Espanjan ja muiden suurvaltojen kauhutöihin.

 

Mutta sulkeeko tämä tarina ulos toisen tarinan – sen että suomalaisia, merkittävässä valta-asemassakin olleita sellaisia, oli mukana valloitusmatkoilla?

 

Jaksossa etsitään vastausta tähän ja muihin kipeisiin kysymyksiin: Ketkä olivat ensimmäiset suomalaiset Afrikassa? Entä ensimmäiset afrikkalaiset Suomessa? Miten Suur-Ruotsi oli aikanaan Saksaa ja Italiaa edellä siirtomaiden saannissa?

 

Miksi juuri suomalaisia laivamiehiä värvättiin Kongoon? Mikä on Fort Christina Delawaressa, entäpä Ruotsin kultarannikko Guineanlahdella? Ketkä olivat venäläisen mustan runoilija Alexanderin Pushkinin esivanhemmat? Entä Rosa Emilia Clay?

 

Mitä on kumipuu, entä kultaryntäys, entä lähetystyö, miten eugeniikan menetelmiä kehitettiin? Mikä on sanan mulatti alkuperä?

 

Jakson lopussa räntätään, eli kerrotaan miltä tämän päivän mustasta eurooppalaisesta ihmisestä tuntuu tutkia omaa historiaansa ja löytää silkkaa kauhua ja tuhoa.  

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on kuusiosainen, kerran kuukaudessa ilmestyvä podcast-sarja, jonka toimittaa Maija Baijukya. Sarja kartoittaa Suomen historiaa mustien suomalaisten näkökulmasta, nostaen esiin sekä kronologian että erilaisia teemoja aiheen ympäriltä.

 

Kuuntele ensimmäinen jakso täältä. Seuraava jakso ilmestyy elokuun puolivälissä ja sen aiheena on siirtomaahallinnon jälkeinen aikaa ja afrosuomalaisia perheitä. Myöhemmissä jaksoissa käsitellään erilaisia Suomen sisältä löytyviä afrikkalaisia yhteisöjä ja mustan kulttuurin vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti afrikkalais-amerikkalaisesta näkökulmasta. Viimeisessä jaksossa katsotaan tulevaisuuteen ja tutustutaan afrofuturismin käsitteseen. Jaksoissa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja niin tutkijoilta kuin afrosuomalaisilta kulttuurivaikuttajilta.

 

Afrosuomen historiaa etsimässä on Ruskeiden Tyttöjen ensimmäinen podcast-sarja, ja osa sekä Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta että Radio Helsingin kanssa aloitettua sisältöyhteistyötä. Kaikki podcastimme löytyvät Ruskeiden Tyttöjen Soundcloudista.

 

 

Toimitus

 

Pääkirjoitus: Heiltä heille

 
 
 
 

Aika ajoin minulta kysytään, miksi pitää olla olemassa joku ihmeen meiltä meille -media? Mikä vika on vaikkapa tavan sanomalehdissä, nehän ovat objektiivisia, puolueettomia ja laadukkaita? Mitä ihmeen väliä sillä on onko toimittaja valkoinen vai ei?

Ei sillä pitäisikään olla väliä, mutta kun sillä on. Ei varsinaisesti sillä, mikä toimittajan työtä tekevän ihmisen ihonväri on, vaan sillä ymmärtääkö ihminen ihonvärinsä implikaatiot ja vaikutukset siihen, miten lehtijuttu syntyy – varsinkin silloin kun juttu käsittelee rasismia, ruskeutta/ei-valkoisuutta, maahanmuuttoa, rodullistamista tai näiden kaltaisia aiheita.

Otetaan esimerkki.

Helsingin Sanomat julkaisi Politiikka-osaston alla 7.7. jutun otsikolla ”HS-gallup selvitti, mihin maahanmuuttajan tulisi sopeutua Suomessa: Kaikkia pitää voida kätellä, mutta hiihtää ei tarvitse osata”. Jutussa kerrottiin noin tuhannen hengen otannasta, jolta oli kyselty vähimmäisvaatimuksia, joihin maahanmuuttajien pitää sopeutua muuttaessaan Suomeen.

Gallupin lisäksi juttuun haastateltiin kahta maahanmuuttajaa (työssäkäyvää, huivitonta naista), jotka toivat auliisti esiin sen, kuinka itsestä ei pidä tehdä numeroa, mitään ei oikeastaan saa vaatia ja että ”kotimaan tavoista kiinni pitäminen vaikeuttaa kotoutumista ja heikentää siihen tarvittavaa motivaatiota”.

Gallupiin vastanneista enemmistön mielestä molempia sukupuolia on käteltävä, erillisiä uimahallivuoroja ei pidä järjestää sukupuolen perusteella, olisi hyvä saunoa alasti, hijabia ei oikein voisi pitää julkisissa viroissa, mutta palveluammateissa se voisi olla mahdollista. Työajalla ei saa rukoilla, mutta karjalanpaistia ei ole pakko osata valmistaa. ”Maamme”-laulua ei ole pakko osata ulkoa eikä jääkiekkoa tarvitse seurata.

Minä en ole maahanmuuttaja, mutta tulen kohdelluksi sellaisena jatkuvasti sen vuoksi miltä näytän ja sen vuoksi minkäniminen olen. Usein tällaisia artikkeleita lukiessani tulee mieleen, että maahanmuutto ei ole ydinkysymys lainkaan, vaan se on ruskeus, ei-valkoisuus. Ja siksi tämäkin juttu teki minut pohjattoman surulliseksi.

Haluaisin etsiä siinä haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä he olisivat sanoneet jos toimittaja olisi ollut ruskea? Tai jos keskustelu olisi käyty suljettujen ovien takana, ihan vain tyttöjen kesken? Mitä he sanoisivat ylipäätään valkoisille ihmisille, jos heidän ei tarvitsisi arkailla, pelätä?

Haluaisin kertoa heille tietäväni karvaasta kokemuksesta, että on ajanhukkaa mielistellä valkoisia toimittajia tai ylipäätään valkoisia ihmisiä.

Heille ei nimittäin riitä mikään. Heidän arvonsa ja asetelmansa ovat objektiivisia, puolueettomia, laadukkaita – ja meidän on ikuisesti sopeuduttava niihin, mutta he eivät siltikään välttämättä hyväksy meitä.

Katsotaanpa.

Kättelen kaikkia, mutta aina ei minua kätellä takaisin. Omasta uskonnostani ja elämänpiireistäni johtuen minua eivät ole yleensä kätelleet (tai katsoneet silmiin) ortodoksijuutalaiset miehet. Suomalaisissa lehtijutuissa, niin tässäkin HS:n jutussa, kysymys kehystetään poikkeuksetta muslimeihin liittyväksi ongelmaksi. Myös huivikysymyksen kohdalla on kyse samasta asiasta, islamofobiasta, vaikka jälleen kerran, olen nähnyt toisessa kotimaassani Israelissa elämäni aikana arviolta tuhansia ihmisiä erilaisissa tehtävissä yhteiskunnan osa-alueilla huivit tai turbaanit tai kipat päässä (sekä muslimeja että juutalaisia että esimerkiksi Hebrew Israelites -kristittyjä, katolilaisia nunnia tai sikhejä). Aivan hyvin jokainen heistä näytti selviytyvän työtehtävistään, tapahtuivat ne sitten pankissa, koulussa, kaupassa, falafel-kojussa tai parlamentissa.

En ole pystynyt käymään uimahalleissa ja uimarannoilla päiväsaikaan pitkiin aikoihin – itse asiassa uskaltauduin muutama päivä sitten altaalle ensimmäistä kertaa vuosikausiin – siksi, että minulla on syömishäiriö ja ahdistun valtavasti jos kehoa täytyy näyttää monelle ihmiselle yhtä aikaa. Koska syömishäiriöni liittyy muun muassa lapsena kokemaani seksuaaliseen väkivaltaan (valkoisen miehen taholta), haluaisin harjoitella julkisissa tiloissa olemista pelkässä naisseurassa näin ensi alkuun. Myös saunominen alasti tuottaa vaikeuksia, haluaisin koettaa sitäkin turvallisessa tilassa. Tällä hetkellä en koe, että voin vaatia sellaista. Vaihtoehtoni on joko olla uimatta tai taistella itseni puolialasti julkisille paikoille ja ottaa paniikin ja ahdistuksen riski. Siksi, koska Suomi on tasa-arvoinen maa eikä täällä tapahdu asioita, joilta naiset haluaisivat pysyä turvassa. Sydämeni särkyy kun ajattelen, miten monelta nuorelta ihmiseltä jaa kokematta liikunnan ilo ja yhteys omaan kehoon, koska sitä ei anneta tehdä heidän omilla ehdoillaan siksi että tasa-arvo ja verorahat tai mitä ikinä.

Väitän osaavani Maamme-laulun ulkoa; teen harvoin voimakkaantuoksuista ruokaa (tekisin mielelläni vaikkapa erästä thaimaalaista nuudelimössöä jonka ohjeen sain Pirkka-lehdestä, mutta lapseni haluaa aina nakkikeittoa, porkkanalettuja ja nugetteja); osaan tehdä karjalanpaistin vaikka silmät kiinni koska olen myös karjalainen. Hiihtää en osaa enkä seuraa jääkiekkoa, koska vihaan urheilua.

Olen aina käynyt töissä ja noudattanut lakia ja toteuttanut kulttuureitani ja uskojani lähinnä oman kotini seinien sisäpuolella (olen kyllä rukoillut ja paastonnut työajalla, koska sitäkin tekevät muutkin kuin muslimit), mutta se ei ole tehnyt minusta valkoisten ihmisten silmissä yhtään sen suomalaisempaa. Heillä on silti jatkuva oikeus kysellä, udella, kyseenalaistaa, kieltää ja viedä suomalaisuuteni, niin sanomalehtien sivuilla kuin yksityiselämässä. Joskus saan almun: minulle sanotaan, että sä et oo niin kuin ne muut, sä et elä meidän verorahoilla, sä oot hyvä mamu, hehe.

Kysynkin, mistä tällaiset käsitykset tulevat? Etteivät vain median representaatioista?

Haluaisin etsiä jutussa haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä menetettävää meillä on, jos vain elämme juuri niin kuin haluamme, kuten aina silloin kun valkoisuus ei ole vaatimassa meiltä selityksiä ja niiauksia. Mitä jos elämme niin kuin tämä maa olisi meidän kotimme?

Jos Helsingin Sanomissa olisi ruskeita toimittajia, tai edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin kykeneviä, positionsa ymmärtäviä ja siitä kiinnostuneita valkoisia toimittajia, ehkä joku joskus pysähtyisi toimituspalaverissa ja sanoisi, että hei, mikä tämän gallupin ja siitä kirjoitettavan jutun pointti oikeastaan on? Sen sijaan, että me teemme taas n:nnen kerran tämän tällaisen jutun, jossa puhutaan epämääräisesti ”maahanmuuttajista” ja ”huivista” ja ”rukouksista”, miksemme pureutuisi vaikkapa islamofobia-aiheiseen tutkimukseen, ortodoksijuutalaisten, tai herra paratkoon, valkoisten kristittyjen miesten sukupuolikäsityksiin, tai vaikkapa ei-valkoisten kokemaan institutionaaliseen rasismiin, joka vaikuttaa olevan pitkälti riippumatonta siitä, mikä heidän oleskelustatuksensa tai syntymämaansa on. Tai mitä jos aloittaisimme siitä, että myöntäisimme itsellemme ja lukijoillemme – joista kasvava osa on ei-valkoisia – ettemme ole aina puolueettomia emmekä edes pyri siihen?

Ei juttu silti läpeensä surkea ole. Siinä haastatellaan kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän tuo esiin, että maahanmuuttajat ovat monimuotoinen ryhmä joiden arvoista on vaikea tehdä yleistyksiä. Hän muistuttaa myös että maahanmuuttajien käsityksiä suomalaisesta tasa-arvosta ei ole tutkittu. Tässäpä heti pari juttuideaa toimittajille: mitä jos haastattelisitte ei-valkoisia ihmisiä/maahanmuuttajia joskus myös juttuihin joiden konteksti ei ole ruskeus/maahanmuuttajuus/
suomalaisuudelle nöyristely? Ja mitä jos tekisitte jutun siitä, miten suomalainen tasa-arvo näyttäytyy tänne tuleville ja täällä eläville ei-valkoisille ihmisille?

Niin, sitä Ruskeat Tytöt tekee jo joka päivä. Niin kauan kuin kaikki suomalainen media on heiltä heille, tarvitaan meiltä meille -mediaa.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Vapaudesta ja vastuusta

Inklusiivisuus ja avoimuus ovat HeSetan historian ensimmäisen rodullistutetun puheenjohtajan, Hassen Hninin, tärkeimpiä teemoja. Etenkin LHBTIQ+--turvapaikanhakijoiden tilanteen parantaminen on hänen agendallaan.

Read More

Pääkirjoitus: Ylösalaisin-maa ja Hemmottelu-soppi

Rakenteet.jpg
 
 
 
 

Muistatko lapsuudestasi Marjatta Kurenniemen sadun Alli Ylösalaisin-maassa? Sen, missä Alli-tyttö pakenee kodin ärsyttävää siivouspäivää ja hyppää vesilätäkön kautta rinnakkaistodellisuuteen missä kaikki on nurinperin? Koulua käydään kesäisin ja lomaa pidetään koko pitkä talvi, opettaja kehuu jos myöhästyy tunnilta, vaatteet pitää pitää likaisina, perunat kuoritaan haarukalla (ja niistä syödään vain kuoret) ja uuden ystävän nimi on Illa. Ensiksi Allia vähän kutkuttaa kaiken erilaisuus ja sotkusta syntyvä näennäinen vapaus, mutta lopulta hän huomaakin haluavansa kotiin, järjestyksen pariin. Sinne missä on selkeät säännöt sille mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Vesilätäkkö, jonka läpi hänen on määrä palata takaisin, on kuivunut melkein kokonaan kasaan, mutta hän saa työnnettyä itsensä pienen läikän kautta juuri ja juuri takaisin tutuille kulmille.

 

Alli Ylösalaisin-maassa loppuu seuraavaan lauseeseen: ”Ja sen jälkeen ei Allin huone enää koskaan ollut ’ylösalaisin’”.

 

Meidän ajassamme ”ei enää koskaan” ei merkitse enää mitään. Juuri nyt tuntuu, että olemme kaikki joutuneet Ylösalaisin-maahan. Mutta tämä ei ole mikään söpö satu siitä, miten pitää arvostaa sitä mitä on, vaan puhdas painajainen, kuivamaisillaan oleva vesilätäkkö. Mikä on sen viimeinen pisara, ja mihin me menemme täältä? Ehkä Hemmottelu-soppeen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Jimi Joonas Karttusen murha keskellä kirkasta päivää viime syksynä. Tuntuu, ettei kukaan enää edes muista koko asiaa.

 

Viimeinen pisara ei ollut ainakaan Vesalan koululla toissa viikolla pidetty mielenosoitus, jossa aikuiset rasistit demonstroivat pieniä lapsia vastaan ja valkoisen ylivallan puolesta, samalla kun poliisia kiinnosti vain ja ainoastaan Kokoontumislaissa määritelty tehtävänsä turvata mielenosoitusoikeuden toteutuminen. Poliisia ei kiinnostanut esimerkiksi turvata Perustuslain seitsemännen pykälän määriteltyä jokaisen oikeutta turvallisuuteen (joka kuudennen pykälän mukaan koskee myös lapsia), tai YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen kolmannessa artiklassa määriteltyä lapsen oikeutta suojeluun. Tai perusopetuslain 29. pykälässä kuvailtua oppilaan oikeutta turvalliseen kasvuympäristöön.

 

Viimeinen pisara eivät myöskään olleet poliisin nyt jo surullisenkuuluisat toimet kuten sen systemaattisesti harjoittama, lailla kielletty etninen profilointi, ja salaisen Facebook-ryhmän keskustelut, missä virassa olevat lainvalvojat ehdottivat muun muassa hihamerkkejä ulkomaalaisille. Jälleen kerran kysyn: mitä virkaa on lauseella ”ei koskaan enää”, jos sillä tarkoitetaan tätä?

 

Epäilen, vaikken haluaisi, ettei viimeinen tippa ole myöskään Jussi Halla-ahon, Korkeimman oikeuden kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta tuomitseman ihmisen valinta hallituspuolueen johtoon. Siis hänen, joka ehdotti pari vuotta sitten keskitysleirejä turvapaikanhakijoille . Ei, vaikka hallituskriisi onkin nyt käsillä. Ei liene ruskeaa, juutalaista tai ketään muutakaan suomalaista/eurooppalaista, joka ei juuri nyt mieti, olisiko Hitler kutsunut itseään tarpeen tullen – normalisoidakseen aikeensa – ”juutalaiskriittiseksi”.

 

Mitä sitten oikein pitäisi tehdä, jos vaikuttaa siltä, että kotiinpaluuta ei enää ole, että vesilätäkkö on niin kuiva, ettei siitä enää pääse takaisin, ja tämä kammottava Ylösalaisin-maa on uusi normi?

 

En itse ole keksinyt muuta keinoa kuin päästää irti, lamaantua. Yksinkertaisesti antaa olla. Kyllä, luit aivan oikein. Mutta olen tehnyt sen tietoisesti, strategisesti. Päästämällä irti olen löytänyt Ylösalaisin-maan sisältä pienen paikan itselleni: Hemmottelu-sopen. Hemmottelu-soppi ei ole irrallaan Ylösalaisin-maasta, mutta siellä on vähän enemmän tilaa hengittää.

 

Hemmottelu-sopessa ei käytetä älypuhelimia laisinkaan, ja netinkäyttöä ja televisio-aikaa rajoitetaan tiukasti. Sinne ei tule Helsingin Sanomia vaan New York Times, parin päivän viiveellä, ja siitäkin luetaan vain kulttuuri- ja muotisivut. Hemmottelu-maassa luetaan runoja niin paljon kuin sielu sietää ja katsellaan lapsuudesta tuttuja tilannekomedioita tuntikausia illassa. Seinfeld on aivan hyvä, Art Vandelay, import export ja sitä rataa. Siellä käydään kävelemässä, juoksemassa jopa, etenkin silloin kun on kiire. Sushibuffetissa ja shampanjalla keskellä päivää, koska pitäähän ihmisen syödä, yllättävää kyllä, ruskeankin, keskellä olemassaoloaan vastustavan valtataistelun. Siellä ympäröidään itsensä rakkaudella, ystävien mutta etenkin lapsen. Piirustuksilla ja muovailuvahalla. Siellä rukoillaan. Siellä tehdään kaikenlaista tällaista radikaalisti poliittista.

 

Itse löysin tieni Hemmottelu-maahan Audrey Lorden avulla. Hän oli afrikkalais-amerikkalainen kirjoittaja ja womanisti, joka kehitti yhteiskunnallisen termin ”self-care” eli itsestään huolehtiminen. Hän kirjoitti vapaasti suomentaen, että ”itsestään huolehtiminen ei ole itsekeskeisyyttä vaan itsesuojelua, ja itsesuojelu on poliittisen sodankäynnin keino”. Me ei-valkoiset ihmiset tarvitsemme tauon jatkuvasta ihmisarvoamme vastaan puhuvasta informaatiotulvasta. Tauon ottaminen ja sen käyttäminen juuri niin kuin parhaaksi näkee – tietoisesti, strategisesti – ei ole pelkuruutta tai pään työntämistä pensaaseen. Se on rohkeutta. Se on elinehto, kuten vesikin. Se on tie takaisin kotiin.

 

 

Pääkirjoitus on päätoimittaja Koko Hubaran kerran kuussa ilmestyvä kolumni.

 

Lue aiemmat pääkirjoitukset täältä:

 
 
 

Edod

Uwa Iduozeen valokuvaessee nuoren ihmisen unelmista.

Read More