Home / Omin sanoin



Omin sanoin

Laulaja Manna tekee nyt musiikkia suomeksi, mutta on kielellisesti sitoutumiskammoinen.

 

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Caroline Suinner
Toukokuu 25, 2018


Sittenkin suomeksi

”Julkaisin muutama päivä sitten toisen suomenkielisen singleni ’Kai sekin jotain rakkautta on’. Ensimmäinen oma suomenkielinen kappaleeni ’Äiti’ tuli ulos tämän vuoden tammikuussa Mikko Pykärin tuottamana. 

Muutama vuosi sitten, kolmannen soololevyni Shacklesin (2011) jälkeen, minut pyydettiin yhdeksi solistiksi Kerkko Koskinen Kollektiiviin. Silloin pääsin pitkästä aikaa laulamaan suomeksi. Sitä ennen taisin esittää viimeksi musiikkia suomeksi, kun lauloin rakastamani Kaj Chydeniuksen kappaleita musiikkiteatterikoulussa.

Kuuntele Spotifysta: https://spoti.fi/2E1obGpOhjaus ja leikkaus: Inka RusiKuvaus LA: Mike FormanskiTuottaja LA: Neal KochTuotanto assistentit LA: Ziyi Jinn, ...

 

Shacklesin jälkeen aloin työstää viimeisintä albumiani Blackbird (2014) omavaraisesti. Oli tärkeä saada työstää se täydellisellä taiteellisella vapaudella. Sen kuultuaan eräs iso levy-yhtiö sanoi, että jos käännän levyn suomeksi, he julkaisevat sen. En suostunut, koska prosessi oli jo niin pitkällä englanniksi.

 

Miki Liukkonen kirjoitti erääseen melodiaan upeat sanat jo muutama vuosi sitten, niille pidän paikkaa yhä. Mutta meni vielä pari vuotta ennen kuin huomasin miettiväni musiikin kirjoittamista suomeksi. Aluksi se oli mielenkiintoinen ja pelottava haaste. Miten juuri minä puhun suomea, miten haluan sitä kirjoittaa? Haluanko kirjoittaa lyyrisesti, kieltä jota en välttämättä puhuisi, vai haluanko kirjoittaa puhekieltä? Sen hakemiseen meni aikaa. Aluksi tein ”mokan” ja kyselin liikaakin neuvoja eri ihmisiltä, koska olin epävarma suomenkielisistä teksteistäni. Sain paljon hyviä kommentteja, mutta myös vahvoja mielipiteitä, ja menetin hetkeksi oman suuntani. Se kaikki kuitenkin vei minua eteenpäin ja lopuksi löysin itseni monien kokeilujen kautta jälleen omasta tyylistäni, joka oli tuttu itselleni jo englanniksi kirjoittaessani – se on sellainen suoruus ja lihallisuus.

IMG_6864-Edit.jpg
image-asset-30.jpeg

 

Suomenkielessä on ihan eri fraseeraus laulaessa kuin englanniksi, sanat töksähtelevät enemmän. Minulle on sanottu, että lausun suomea laulaessa amerikkalaisittain, ehkä soulimmin. Jos kuuntelee tämän hetken suomenkielistä pop-musiikkia – jonka vaikutteet ovat Amerikassa ja alun perin mustassa musiikissa – niin se tulee tietyn suomifiltterin läpi. Suomeksi laulettu musiikki on huomattavasti rytmisesti sotilaallisempaa kuin englanninkielinen pop-musiikki.

 

Kielenvaihdos ei vaikuttanut biisieni aiheisiin. Olen kokenut olevani aivan yhtä paljas englanniksi ja suomeksi. Huomaan yhä kirjoittajana ammentavani omista kokemuksistani. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi päiväkirjaa, mutta täysin fiktiotakaan en kyllä osaa kirjoittaa. On siellä aina joku kokemuksen juuri.

 

Minulta on kysytty, valitsinko englannin kielen siksi, että haluan valloittaa maailman, mutta se naurattaa – ei se kai ihan niin yksinkertaista ole. Minulle englanti ei tuntunut vieraalta eikä sen takana ollut mitään motiivia, vaan se oli yksi kotikieli, ja kieli jolla olin kasvattanut itseni musiikkiin. Englanniksi laulaessa en koskaan kokenut olevani suojamuurin takana, että olisi ollut helpompi puhua sen takaa. Mutta yleisölle se ei selvästi ole ollut ihan sama. On paljon uusia ihmisiä, jotka ovat löytäneet musiikkini nimenomaan kielenvaihdoksen jälkeen, koska englanninkielinen materiaalini on jäänyt heille etäiseksi kielimuurin vuoksi.

 

Suomessa en ole koskaan ollut englanninkielisellä musiikilla niin sanottu ’koko kansan Manna’, vaikka isojen lehtien kansissa olisin poseerannutkin. Täällä meillä se menee vähän niin, että suomenkielinen musiikki tulee lähemmäksi kansan syviä rivejä, vaikka media huomioisikin muitakin tekijöitä. Itselleni on ollut selvää, että haluan tehdä musiikkia molemmilla kielillä, sillä keikkailu ja levyttäminen ulkomailla on ollut tavoitteeni alusta lähtien. Olen saanut tehdä yhteistyötä Suomen rajojen ulkopuolella, ja reviirini on ollut laajempi, vaikka täällä kotimaassa se olisi ollut koko ajan pienempi.

 

Ilman englanninkieltä en olisi voinut levyttää kappaleitani yhdessä grungeikoni Mark Laneganin kanssa, eikä The Jesus and Mary Chain -yhtye olisi kutsunut minua Suomen-keikallaan lavalle laulamaan heidän suurinta kappalettaan ’Just Like Honeya’ kuultuaan Blackbirdin. Minua aiemmin vierailevaksi esiintyjäksi oli kutsuttu näyttelijä Scarlett Johansson, jonka tähdittämässä elokuvassa Lost in Translation biisi soi. Nämä ovat olleet urani suuria kunnioita.

 

Nyt, suomenkielisellä musiikilla, olen löytänyt itseni ensimmäistä kertaa valtakunnallisten radioiden soitosta, mikä on ollut hienoa. Toisaalta pienellä levy-yhtiöllä se, minkä olen saattanut voittaa taiteellisessa vapaudessa, olen varmasti joissakin kohdissa menettänyt suuremman koneiston puuttuessa. Saa nähdä, miten tieni kulkee tästä eteenpäin.

IMG_6840.jpg
IMG_6631-Edit.jpg

 Uimapuku; Chanel / Kengät; Asos

 

Relevantit rakenteet

”On monia eri tapoja luoda muusikonuraa. On ihmisiä, jotka operoivat aina marginaalista käsin laadukkaalla musiikilla. Heille elanto muodostuu usein vuosien keikkailujen myötä rakennetun yleisön avulla ja kriittisten kannuksien avulla. Itse olen urallani levyttänyt niin monikansalliselle isolle yhtiölle kuin pienelle indiellekin ja onnistunut luomaan urani jossakin siellä välissä, enemmänkin riippuen kulloisenkin levyn tyylistä. Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

 

Mutta musiikkibisneksen rakenteet ovat haastavia. Onnistumista on tietenkin monenlaista mittarista riippuen. Levy-yhtiöt toimivat eri lähtökohdista, iso ylikansallinen yhtiö pyrkii luonnollisesti tekemään ennen kaikkea hyvää bisnestä, kun taas pieni, kenties upeaa ’taidemusiikkia’ julkaiseva marginaaliyhtiö saattaa olla taloudellisesti juuri ja juuri omillaan. Molemman laisista yhtiöistä tulee tänä päivänä loistavaa musiikkia. Isoistakin yhtiöistä voi ponnistaa upeita ja omaperäisiä artisteja, kuten viimeisimpänä Vesta – nämä asiat eivät poissulje toisiaan.

 

Mutta totta kai ison levy-yhtiön muskelilla tehdään koko kansan tähtiä tehokkaimmin. Kriitikko Jarkko Jokelainen kirjoitti viime vuonna Helsingin Sanomiin mielenkiintoisen kolumnin, missä puhuttiin siitä miten artistin pääsy kuratoiduille Spotify-listoille jakaantuu vahvemmin isoille yhtiöille. Itse olen niin uusi koko suoratoistokuviossa, että nyt vasta muodostan mielipidettä asioista, ja tähän asti koen kyllä itse tulleeni reilusti kohdelluksi. 

 

Portinvartijuuskysymykset ovat tietenkin aina relevantteja. Kuka lopulta päättää siitä mitä me kuuntelemme: radiot, Spotify, media?

 

Minulle tulee vastareaktio kaikenlaisista karsinoista. Olen onnistunut välttämään kaikenlaiset stereotypioinnit esimerkiksi taustani vuoksi. Päinvastoin – juuriani olen itse joutunut tuomaan keskusteluun. Ehkä se johtuu siitäkin, että musiikkini on kummunnut afrikkalaisamerikkalaisesta popista, bluesista tai perinteisemmästä folkista, enkä ole vielä tehnyt mitään missä kuuluisivat Ranska tai Algeria. 

 

En ole koskaan kokenut olevani täysin mitään yhtä kansalaisuutta, vaan vähän kaikkea tasapuolisesti. Mutta sen tiedän, että olen kyllä ollut aina tarkkailijan roolissa kaikissa omissa kulttuureissani. Vasta iän myötä olen tunnistanut sen vapaudeksi. Se on samaan aikaan sitä, ettei kuulu mihinkään täysin mutta kaikkialle vähän.”

image-asset-31.jpeg

 Huppari; Ruskeat Tytöt

 

Pariisi, Kouba, Helsinki

”Algerialainen isäni ja suomalainen äitini tapasivat Pariisissa, missä molemmat opiskelivat sosiologiaa. Siellä minäkin synnyin, pahamaineisessa St. Denis’n lähiössä, josta muutimme pian Pariisin ytimeen. Siellä asuin elämäni ensimmäiset neljä vuotta. Isäni piti Bastillessa, rue de Cottella, bistroravintolaa nimeltä La Connivence (Kunniasopimus) ystäviensä kanssa. Pari viikkoa sitten äitini tokaisi ohimennen:

 

‘Se David Guetta oli sitten suloinen pikkupoika, kun sinä olit vauva. Hän odotti aina kiltisti kun imetin sinua.’

 

Kävi ilmi, että teknotähden isä oli yksi ravintolan pitäjistä ja isäni frendi.

 

Kun olin nelivuotias, isäni kutsuttiin Algerian armeijan asepalveluksen toiseen vaiheeseen, ja muutimme sinne. Asuimme Kouba-nimisellä alueella Algerin kaupungissa puolentoista vuoden ajan. Muistot näiltä vuosilta ovat lähinnä tuoksuja: jasmiinin, ruusuveden ja appelsiinin. Isoäitini Mamie asui viereisessä talon siivessä ja isän siskot, eli lukuisat tätini, olivat vahvasti elämässäni. Mamie, sukumme rakastettu matriarkka menehtyi muutama vuosi sitten 96-vuotiaana. Hän kiipesi vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa oman pihansa hedelmäpuuhun poimimaan jälkiruokaa ja asui kotonaan, siis meidän kotitalossamme, loppuun saakka.

 

Kävi kuitenkin niin, että äitini ja isäni päätyivät Algerian-vuosina eroamaan. Isäni oli viittä vaille väitellyt tohtori, mutta koki, ettei saisi Euroopassa samanlaisia työmahdollisuuksia kuin Pohjois-Afrikassa. Äitini taas koki, ettei arabimaa sinä maailman aikana tarjonnut tyttölapselle samoja mahdollisuuksia kuin Suomi, eikä hän itsekään halunnut luopua tietyistä oikeuksistaan. Vanhempani päätyivät siihen, että minä muutan äidin kanssa Suomeen ja isä jää Algeriaan.

 

Puhuimme tosi vähän suomea Algerissa. Muistan, kun siivosimme kirjahyllyä ennen Suomeen paluuta ja kysyin äidiltä ranskaksi:

‘Äiti miksi me ei koskaan puhuta Suomea?’ 

Äiti vastasi:

‘No, voidaanhan me puhua.’

Mutta kun muutin Suomeen, en oikein osannut suomea ja puhuin sekakieltä. Pankki oli bankki, kitara oli gitara, ja laitoin sanoja väärään järjestykseen. Sitä teen kyllä vielä tänäkin päivänä. Lauserakenteeni ovat suomeksi usein ranskan tai englannin järjestyksiä ja vähän outoja.  

 

Suomessa aloitin ranskalaisen koulun, jotten menettäisi yhteyttä toiseen äidinkieleeni. Suomeen muutettaessa meni kieli, meni yhteisö. Lapsena vertasin Helsinkiä Pariisiin ja ihmettelin miksi Suomessa ei pussailla kaduilla ja mikseivät ihmisten kädet heilu heidän kävellessään. Mutta Algerian kohdalla kontrasti oli suurempi: perheeni hajosi, ja sen mukana meni lämpö.

 

Muistan, että ala-asteella alkoi kova tarve vaalentaa hiuksia ja kuulua joukkoon. Olin kalpea ja mustatukkainen ja puhuin korostuksella. Halusin vain sopeutua, halusin permanentin ja samat Levikset kuin muilla. Vasta paljon myöhemmin, kun teini-iässä aloitin mallintyöt, ja kaikki ne piirteet joita olin yrittänyt peitellä tekivätkin minusta kiinnostavan, aloin katsoa itseäni toisella tavalla."

IMG_6708-2.jpg
IMG_6725.jpg

 

Omasta arvosta

“Kun isäni kuuli ‘Äiti’-kappaleeni, hän sanoi, että toivottavasti seuraavassa biisissä on "punchiä", tämä oli vähän tällainen nynny. Isäni "tuottaa" levyäni Algeriasta käsin lähettämällä mielipiteitään WhatsAppin kautta viisitoista kertaa päivässä. Aina kun on jollakin radiokanavalla on jokin nettiäänestys missä olen mukana, isäni liikuttavasti masinoi koko suvun äänestämään minua bledistä käsin.

 

Siitä lähtien, kun muutimme Suomeen ollessani kuusivuotias, isäni on viettänyt säännöllisesti aikaa täällä, ja minä olen käynyt Pariisissa lomilla, muutaman kerran myös Algerissa ja Tipasassa. Paitsi, yhdeksänkymmentäluvulla, jolloin sisällissodan ja uskonnollisten turbulenssien vuoksi oli liian vaarallista matkustaa sinne eikä isä saanut viisumia Eurooppaan. Silloin pidimme yhteyttä lankapuhelimella. Jossakin vaiheessa tilanne helpottui sen verran, että isä pääsi Pariisiin, ja tapasimme siellä. Nykyään hän käy luonamme Helsingissä monta kertaa vuodessa ja tuo mukanaan laatikollisen perinteisiä hunajakakkuja ja baklavia sekä kannuittain oman kotibledimme oliiviöljyä - aina aivan liikaa. Ystäväni saavat niitä sitten pakkotuliaisiksi.

 

Joudun edelleen tekemään joka kerta hänen puolestaan viisumianomuksen, missä vakuutan, ettei hän ole jäämässä Suomeen tai perustamassa yritystä ja että minä katan kaikki elinkulut ja niin poispäin. Kun niitä papereita täyttää, tuntuu kuin häntä kohdeltaisiin jo lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Se on loukkaavaa. 

IMG_6709.jpg

 

 Seuraan paljon Ranskan tilannetta, algerialaiset ja muut vähemmistöt ovat olleet siellä ahtaalla jo kauan. Tilanne alkaa vasta nyt helpottumaan. Herää kysymys, miten ihmiset eivät ymmärrä kumpi tulee ensin: ihmisten työntäminen ja marginalisoiminen lähiöihin ja sen jälkeen oireet, vai ihmisten pahoinvointi. Jälkimmäinen ei tietenkään ole sidoksissa mihinkään tiettyyn kulttuuriin. Entinen presidentti Sarkozy kutsui lähiönuoriarabeja omalla sanalla ’la racaille’, joka tarkoittaa tyyliin ’roskasakkia’, ei ihmistä. On itsestäänselvää, että tällainen vallankäyttö, väheksymisen ja alistamisen politiikkaa vaikuttavat yksittäisiin ihmisiin. 

 

Muistan, kun julkaisin ensimmäisen, rakkaan sooloalbumini Sister (2007) ja olin televisiossa esiintymässä. Joku kirjoitti nettiin, että ”tuo epävireisesti laulava viiksekäs arabinainen”. Se oli ensimmäinen kokemukseni televisiossa esiintymisestä Suomessa, muttei ensimmäinen kerta kun koin rasismia. Kun on näin vaaleaihoinen kuin minä, ihmiset eivät useinkaan assosioi minua ulkomaalaiseksi. Pääsen siis helpolla, tiedän toki millaisia reaktioita näkyvämmin ’etniset’ ihmiset saavat. 

 

On kohtuutonta, että rodullistetuiksi tulevilta ihmisiltä vaaditaan täydellisempää käytöstä ja kaiken yläpuolella olemista. Ikään kuin vain ’kantasuomalaisten’ tai valkoisten suomalaisten oli lupa elää täällä vapaasti tai tehdä virheitä.  Puhutaan paljon siitä, että dialogiin pitää pyrkiä – mutta millä hinnalla se tapahtuu? Mikä on se raja, minkä jälkeen dialogiin ei tarvitse enää kyetä? Jos pohjalla on jo epäkunnioittava aate, on jokaisen oma päätös mitä jaksaa. On epäoikeudenmukaista vaatia täydellistä tunteensäätelyä ihmiseltä, jota on sorrettu. Silti, sanon tämän: tunne on hyvä moottori, mutta mitä tahansa alistavaa voimaa tai rakennetta vastaan kannattaa aina mennä älyllä, itsevarmasti, ylittäen vastapuolen kapasiteetti. Se on paljon vaadittu silloin kun asetelma satuttaa, mutta jokaisen meistä täytyy muistaa oma arvomme.

 

Vaarallisin ihminen on se, jolla on äly, paha tahto ja valtaa. Sitten on erikseen kipeät, huonosti voivat ihmiset jotka lähtevät edellisten mukaan tietämättömyyttään. Herää kysymys sivistyksestä ja elämänkokemuksesta. Hekin ovat tietyllä tavalla manipulaation uhreja vaikkakin vastuussa teoistaan. Sitten on vielä se suurin osa ihmisistä, jotka eivät ’tarkoita pahaa’, mutta murjovat rasistisia vitsejä eivätkä puutu muiden touhuihin, se on sellaista passiivisuutta suhteessa rakenteisiin. 

 

Enää en tee sitä mitä tein lapsena. Kun joku kertoi rasistisen vitsin, en nauranut mukana, mutten myöskään sanonut mitään. Olin vain todella vaivautunut. Tänä päivänä puutun, jos näen tai kuulen jotakin. Reagoin kaikkeen vähemmistöjen alistamiseen, vitsinkin varjolla. Kerron että ’minua ahdistaa kun puhutaan näin, en tiedä tiedostatko itse, mutta tämä on rasismia’. Minua ärsyttää, ettei useampi ihminen toimi niin, ei se ole niin vaikeaa. Koska usein ihmiset oikeasti pahoittelevat ja tuntuu että he jäävät miettimään.

 

Lapsuuteni ruskeat tytöt olivat aika yksin, 80–90-luvuilla Suomen kaduilla ei näkynyt tämänkään vertaa erivärisiä ihmisiä kuin nyt. Piti lähteä ulkomaille, jos halusi tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan yhteisöön. Eikä pidä unohtaa, että Helsingissäkin on edelleen alueita, joilla asuu vain valkoisia ihmisiä. Ja kyllä muita kuin kantasuomalaisia näkyy edelleen julkisuudessa todella vähän, se on todella pientä. Keikkamatkoilla sen huomaa, että tulee satoja kilometrejä metsää, ja sitten sanotaan, että tänne ei mahdu. Tulee se vyöhyke minkä jälkeen sitä on tosi eksoottinen.”

 

IMG_6601-2.jpg

 

Game face

”Vastaukseni on tylsä: opin laulamaan ennen kuin opin puhumaan. Ensimmäiset biisini olivat ranskankielisiä tuutulauluja, joita keksin päästäni. Lauloin niitä nalleilleni ja pakotin äidin, isoäidin ja äidin ystävät katsomaan esityksiäni. Nauhoitin radio-ohjelmia c-kasetille: lauloin Whitney Houstonin levyn läpi niin että olin sekä Whitney että radiojuontaja.

 

Vanhempieni ystäväpiirissä, sekä Pariisissa että Suomessa, oli paljon taiteilijoita, poliitikkoja ja kulttuuri-ihmisiä. Velipuoleni Harri Jäntti (taitelijanimeltään Rane Raitsikka) soitti Smack-yhtyeessä. Kummitätini elämänkumppani oli ensimmäinen suomalainen rock-manageri, Hanoi Rocksia ja myöhemmin HIMiä luotsannut Seppo Vesterinen. Olin usein heillä hoidossa ja lapsuuteeni kuuluivat michaelmonroet ja Tavastian takahuoneet. Se on todella demystifioitu maailma minulle: musiikki ei koskaan näyttäytynyt mitenkään arvolatautuneena. Se ei ollut erityisen glamöröösiä vaan ihan ’oikea’ ammatti. Jälkikäteen olen ajatellut, että oli hyvä nähdä elämisen moninaisuutta, mutta muistan kyllä kaivanneeni enemmän rajoja ja perinteisempää kasvatusta. Meillä kotona asiat olivat joskus liiankin ’rennosti’.

 

En tiedä päätinkö koskaan lähteä muusikon uralle, ennemmin se oli vain luonteva jatkumo kaikelle. Oli niin selvää, että minulla oli melodioita päässäni ja käsittelin musiikin ja tekstien kautta tunteitani. Opiskelin kyllä yliopistolla sosiaalityötä ja psykologiaa, ja olin ja olen yhä molemmista kiinnostunut, mutta musiikki alkoi viedä enemmän aikaa eikä ollut mahdollisuutta tehdä kaikkea kerralla. Soitin pianoa, lauloin kuorossa, kiinnostuin musiikkiteatterista ja perinteisestä teatterista ja opiskelin kaikkia näitä.

 

Minulle tarjottiin levytyssopimusta sen jälkeen, kun olin laulanut taustoja eri artisteille parikymppisenä, mutta kieltäydyin esiintymispelon vuoksi. Jännitän esiintymistä edelleen paljon. Luin joskus, että esiintyjät etsivät äitinsä katsetta yleisöstä, ja se on hyvin sanottu. Vuorovaikutus yleisön kanssa on parhaimmillaan juuri niin lämmintä ja olemme kuin perhe. Esiintyjyydessä ei ole sääntöjä. Minua voi liikuttaa yhtä lailla niin Cat Powerin herkkä ja hajoamispisteessä oleva jännittäminen lavalla kuin ylikorostetun aggressiivinen rap-keikka. 

 

Beyoncé sanoo, että lavalla hän on alter egonsa Sasha Fierce, minulla taas ei ole roolia. Pyrin lavalla olemaan sen verran rento, ettei jännitys halvaannuta eläytymistä ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Esiintymiskokemus on ainoa lääke siihen. Kun tunteen oppii kokemaan, sen oppii hallitsemaan. Kaksi sekuntia ennen lavalle nousua on kauheinta, mutta ammattitaitoa on se, että heti ekan kappaleen aikana pystyy ottamaan vuorovaikutuksen yleisöön. Ja on minullakin game face -hetkiä, kaikilla artisteilla on. Lähiaikoina teatraalisuus ja roolileikit ovat kylläkin alkaneet kiinnostaa esiintyjänä.”

 

IMG_6625.jpg

View fullsize

IMG_6604.jpg

View fullsize

 

Myöhäisherännäinen

“Olin juuri saanut ensimmäisen lapseni, kun päätin alkaa työstää ensimmäistä albumiani. Tuli olo, että nyt tai ei koskaan. Sitä ennen olin vain jossitellut. Lopulta julkaisin esikoiseni Sisterin vasta melkein kolmekymppisenä. Etsiskelin kauan tapoja tehdä. Ajattelen levyä nyt lämmöllä. Se oli tapa löytää tekijyyttä, mutten pitkään aikaan laskenut sitä ensimmäiseksi oikeaksi levykseni, koska en säveltänyt sitä kokonaan itse. Koin, että minua katsottiin tuolloin naisartistina kuuluisampien miestuottajien ja -artistien läpi ja päätin sen jälkeen opetella tekemään musiikkini itsenäisemmin. Niin syntyi toinen albumini Songs of Hope and Desire (2009). 

 

Olen tehnyt koko musiikkiurani niin, että olen ollut äiti. Neljäs albumini Blackbird kertoo syntymättömän lapsen menettämisestä, mutten alleviivannut sitä tai puhunut siitä julkisesti. Jos joku toimittaja uskalsi kysyä asiasta, vaikenin, koska tuntui liian pyhältä puhua siitä levyn promotoinnin yhteydessä. Näin jälkeenpäin sen kykenee lausumaan ääneen, mutta silloin ei. Se kyllä välittyi kappaleista osalle kuulijoista, ja sain asiasta yhteydenottoja kirjeitse, useimmiten naisilta joilla oma kokemuksensa. Niinä hetkinä se, että olin uskaltanut käsitellä jotakin niin kipeää aihetta, tuntui tärkeältä, vaikka prosessi olikin raastava.

 

Moni pelkää, jääkö itselle aikaa tehdä mitään omaa sitten kun tulee äidiksi, mutta minulle se on ollut hyvää aika löytää tietoisuus ajan kulumisesta. Moni ruuhkavuosien keskellä elävä varmasti tunnistaa tarpeen päästää irti kiireestä, jotta olisi enemmän energiaa jatkuvan noidankehän sijaan. Sen, että liika suorittaminen ei auta mitään. Silloin kaikki oleminen menee helposti keskinkertaiseksi, niin ihmissuhteet kuin arki. Versus se, että rohkeasti hyväksyisi, että työ on myös hiljentymistä. Tämä ajatus sopii varmasti ammattiin kuin ammattiin. Itse lepään kävelyillä, elokuvissa ja muiden taide-elämysten äärellä.

 

Ärsyttää vähän, kun kysytään, miten vanhemmuus yhdistyy keikkailun, studiossa olemiseen ja tekstien kirjoittamiseen heittäytymiseen. Joku toinen laulaja sanoi joskus jossakin, että lapsillahan on yleensä isätkin. Se on niin yksinkertaista. Ei näitä edes kysytä isäartisteilta, sen verran patriarkaalisessa yhteiskunnassa yhä elämme. Vauva-aikana tietysti on symbioosi lapsen ja äidin välillä, mutta laulajuus on ihan samanlainen työ kuin muutkin työt, joissa äidit käyvät. Joskus joutuu olemaan poissa ja joutuu punnitsemaan asioita. Kauanko voin ja haluan tai minun pitää olla poissa lapsen luota?

 

Suomessa on mahdollista jaksottaa kiertueet siten, että ne ovat viikonloppupainotteisia; tämä on niin pieni maa, ettei täällä kierretä viikkokausia tulematta kotiin välillä. Lapset ja lapsenhoitajat voivat myös tulla mukaan keikkabusseihin. Oma pisin yhtäjaksoinen aikani poissa lapsen luota on ollut Shackles-albumin levytysmatka Los Angelesiin, joka kesti kaksi ja puoli viikkoa.

 

Muusa- ja inspiraatioajattelu on useimmiten vähän naiivia, koska oikeasti taide yleensä syntyy lopulta ihan vain pysähtymällä ja aloittamalla itse työ. Itse kavahdan sellaista taiteilijuuslarppia, missä ihminen vetää baskerin tai ponchon vinoon ja alkaa puhumaan itsestään ja taiteestaan suurin piirtein kolmannessa persoonassa. Sellainen on läpinäkyvän hupsua. Ehkä ajatukseni johtuu siitä, että kasvoin taiteilijoiden keskellä, ja keskiössä oli aina tekeminen eikä ego. Se ei ollut mikään kliseinen rooli mihin aikuisena päätettiin ryhtyä.

IMG_6604-2.jpg

 

Inspiraatio on tosiasia, mutta tekeminen kutsuu inspiraatiota parhaiten. Toki joskus tekstit syntyvät hetken ihanassa puuskassa, mutta usein ne vaativat arkista puurtamista. Mutta sitä ei näe lopputuloksesta, että mikä on syntynyt inspiraation vallassa ja mikä ’toimistoaikoina’. Laatu ei korreloi sen kanssa millainen kirjoittamisprosessi on ollut.

 

Itse teen tällä hetkellä musiikkia pääasiassa päiväkotipäivän puitteissa, ja aikataulutus pakottaa fokukseen. Illat voivat myös olla luovaa aikaa, mutta olen huomannut, että yötä vasten työskentely ei pidemmän päälle kannata. Kirjoitan asioita muistiin, jos niitä tulee mieleen, kun olen lasten kanssa, ja palaan niihin myöhemmin kun on aikaa. Nauhoitan biisejä kännykällä kotona tai vaikka kadulla, jos melodia on pakko saada talteen. Ja onhan se pakko: me kaikki tiedämme sen tilanteen, kun yöllä tulee idea ja kuvittelemme että muistamme sen vielä aamulla.

 

Mutta rehellisyyden nimissä lapset kyllä huomaavat, jos en ole täysin läsnä. He vaistoavat heti jos alan kiinnostua jostakin omasta ajatuksestani. Toinen lapseni on juuri täyttänyt neljä, ja hän on jo sanonut minulle, että ’äiti älä vastaa mmmmhhmm’. Hän on jo oppinut assosioimaan, että jos vastaan ynähdyksellä, olen omissa ajatuksissani.

 

Oma äitini auttaa ja kannustaa kaikessa, mutta emme juurikaan keskustele taidevalinnoistani ja teksteistäni. Hän kunnioittaa sitä rajaa. Tietenkin tein ’Äiti’-kappaleen hänestä ja hänelle, ajattelin, etten muuten ehtisi sanoa kaikkea mitä haluaisin muuten, aihe on niin kipeä. Olin jo viisitoista vuotta yrittänyt saada anteeksiannon verbalisoitua mutten ollut osannut, laulussa se oli lopulta helpompaa. 

 

Vasta äitinä olen ymmärtänyt miten ison työn äitini teki ja miksi hän oli sellainen kuin oli. Se on tämä klassinen ’riittävän hyvä äiti’ -ajatus, mistä kehityspsykologiassakin puhutaan. Aika harva meistä pääsee täydellisenä äitiydestä läpi vaikka rakkautta valtavasti olisikin. Tänä päivänä äitini on suurin tukeni arjessa ja lapsilleni erittäin rakas ja tärkeä.”

 

IMG_6766.jpg

 

Sitoutumiskammoinen

“Koen, että olen onnistunut hyvin pitämään tasapainon oman tekemisen ja näkemyksen välillä. Olen ollut vapaa ja mennyt aina intuitiolla. Jokainen levyni on ollut hyvin erilainen tuotannollisesti. On ollut akustista, isompaa, tuotetumpaa, orkesteroidumpaa, garage rockia ja nyt urbaanimpaa ja elektronisempaa.

 

Se on ollut aina tapani tehdä, en halua toistaa itseäni. Intohimoni on aina uutta kohtaan, kipinä syttyy siitä, että tulee jokin visio jota ei ole päässyt aikaisemmin toteuttamaan. Minulle itseni toistaminen tuntuisi tehdastyöltä. Taiteilijat tekevät elämänpituista uraa ja sitä pitää pystyä katsomaan jälkeenpäin itselle perustellusti.

 

Nyt olen saanut kyselyitä, että kai tulen vielä tekemään englanniksi musiikkia. Haluan tehdä vielä joskus ranskaksi levyn, se on jo suunnitteilla. Olen kasvanut myös rai-musiikilla ja chansonilla, joten ehkä julkaisen vielä myös arabiaksi. Haluan korostaa, etten ole vaihtanut kieltä, vaan olen edelleen sitoutumiskammoinen.” 

Meikki ja hiukset: Jennifer Appleton 

Kuvausvaatteet: Valkoinen uimapuku; Chanel  / Neuletoppi ja valkoiset housut; Mango / Farkkutakki ja farkut; Levi's / Musta huppari; Ruskeat Tytöt