Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Teksti: Ndéla Faye
Kuvat: Stock Photos
Tammikuu 9, 2018

”Asuvatko he kaukana?” nainen kysyy minulta uimahallin pukuhuoneessa nyökäten lastani kohti.

”Asumme joen toisella puolella, ei kaukana täältä”, vastaan vaikken ihan ymmärrä kysymyksenasettelua.

Vasta kotimatkalla tajuan naisen viitanneen pronominivalinnallaan lapseni perheeseen, johon hän ei olettanut minun kuuluvan. Hän luuli minua lapsenvahdiksi. Hän ei ajatellut lapseni olevan minun. Puren huultani ja pyyhin kyyneleet silmäkulmasta.

Kun valkoisen professori Robert E. Kellyn lapset keskeyttivät hänen haastattelunsa BBC:n suorassa lähetyksessä viime vuonna, monet katsojat luulivat hänen taustalla vilahtavaa aasialaistaustaista vaimoaan lastenhoitajaksi. Tapahtuma kimmoitti pitkään kaivattua keskustelua stereotypioista ja rasismista, mutta monelle rodullistetuksi tulevalle äidille tämä on jokapäiväistä elämää.

Olen asunut yli kymmenen vuotta Lontoossa, missä alle puolet väestöstä ovat valkoisia, ja olen tuudittanut itseni naivisti ajatukseen, etteivät ihmiset useimmiten tee johtopäätöksiä ihonvärini perusteella. Lapsen synnyttyä olen kuitenkin huomannut olleeni väärässä. Äitiys ylipäätään on paiskautumista uudenlaiseen maailmaan, mutta valkoisesta menevän vauvan ruskeana äitinä olen joutunut paikkaan, missä toiset vanhemmat tuntuvat tiukkaavan minulta yksityiskohtia lapsestani selvittääkseen onko hän oikeasti minun. Paikkaan, missä irlantilainen nainen korjaa oman lapseni irlantilaisnimen ääntämystä minulle. Olen joutunut kehittämään itselleni mielikuvaharjoituksen, jotta selviän: huidon mikroaggressioita pois näkymättömällä tennismailallani.

Yritin valmistautua jo raskausaikana henkisesti siihen todennäköisyyteen, ettei vauvani ehkä tule perimään minun pigmenttiäni vaan isänsä vaalean hipiän. Kuten Iso-Britanniassa on tapana, valtion tilastoihin piti ilmoittaa lapsen etnisyys jo synnytyssairaalassa. Häkellyin katsoessani vaaleaa pientä ihmistäni, ja laitoin ruksin kohtaan ”mixed black African and white”.

Hän on minun, ja tulee aina olemaan osa minua ja omaamaan viisikymmentä prosenttia geeniperimästäni. Samaan aikaan on ollut vaikeaa pyyhkiä mielestä ihmisten kommentit siitä, että vauvani muistuttaa niin kovasti isäänsä ja anoppiani. Joskus tuntuu, että muiden mielestä vauvani muistuttaa enemmän koiranulkoiluttajan serkun kaimaa kuin minua.

Tietenkin tiesin, että tämä pieni ihminen tulee mullistamaan maailmani lopullisesti, mutten ollut valmistautunut siihen, miten oma identiteettini tuntuu vaappuneen hänen synnyttyään. Häpeän huomatessani ylikompensoivani vauvakerhossa, ja lepertelen vauvalle puhuen itsestäni kolmannessa persoonassa, niin ettei jakamamme DNA jäisi kenellekään epäselväksi.

”Äiti on niin ylpeä sinusta! Äiti laittaa kaulahuivin päälle!”

Tunnen itseni turraksi, sillä tuntuu rasittavalta lisätä taas uusi selviytymiskeino jo ennestään pitkään listaan. Olen katkera siitä tosiasiasta, että jos olemme mieheni kanssa ulkoilemassa, kenellekään ei tunnu jäävän epäselväksi, että lapsi on meidän yhteinen. Mutta minä yksin en ole tarpeeksi.

Pelkään, että valkoisuus syö lapseni kokonaisena suupalana.
Että hän valitsee sulautua valkoisuuteen.

Äitiyteen liittyy paljon tunteita, kielteisiäkin. En tunne osaavani navigoida tilaa, missä siirrän ylpeyden senegalilaista juuristani pojalleni, mutta opetan hänelle samalla kolorismista, anti-mustuudesta ja vaalean ihon etuoikeudesta. Mustuuteni on aina ollut suuri osa identiteettiäni, ja minusta tuntuu orvolta, etten pysty jakamaan elettyä todellisuuttani lapseni kanssa, vaikka olen onnellinen että hän todennäköisesti välttää monet vaikeudet vaalean ihonsa vuoksi. Mutta mitä jos lapseni haluaa kulkea senegalilaisessa bouboussa tai letittää hiuksensa kulttuurinsa mukaisesti? On selvää, että ruskea ihminen ei voi omia omaa kulttuuriaan, mutta huomaan silti miettiväni, että mitä jos muut luulevat lapseni olevan Rachel Dolezalin kaltainen kammotus?

Entä jos lapseni taas haluaakin määritellä itsensä valkoiseksi? Välillä mietin, ruksaako lapsi etnisyyslomakkeesta jonakin päivänä jonkun muun kuin minun valitsemani boksin. Onneksi on Ifaman kaltaisia ihmisiä, jotka puhuvat näistä asioista jo nyt, ettei tarvitse miettiä yksin.

En halua lapseni ottavan asiasta paineita, ja haluan ehdottomasti, että hän valitsee identiteetin, joka tuntuu omalta. Olen sataprosenttisesti pocien itsemäärittelyn puolesta, mutta tiedän, että pieni osa minua särkyisi, jos lapseni ei kokisi mustuutta omakseen. Pelkään, että valkoisuus syö lapseni kokonaisena suupalana. Että hän valitsee sulautua valkoisuuteen. Pelkään hänen huomaavan, että assimiloituneena voi olla helpompi elää. Haluan suojella häntä, mutten tunne osaavani opettaa hänelle miten juuri hänen kannattaisi puikkelehtia maailmojen välillä. Omasta kokemuksestani tiedän, miltä tuntuu kokea olevansa liian tumma valkoiseksi, mutta liian vaalea mustaksi. Tiedän miltä tuntuu kokea aina olevansa hieman erillään muista, ja tiedän miltä tuntuu kokea, ettei kuulu oikein minnekään. En tiedä millainen kokemus on, jos ihonväri on vaaleampi.

Tiedän, että minulla on vielä paljon opittavaa. Äitinä olemisesta ja muutenkin. En halua ryhtyä lapseni identiteettipoliisiksi, ja toivon, että pystyn välittämään hänelle edes murto-osan ylpeydestä juuriini, niin että hän voi muovata osista omanlaisensa kokonaisuuden. Toivon myös maailmamme muuttuneen hänen kasvettuaan isommaksi edes sen verran, että hän välttyy mutta mistä sinä olet oikeasti kotoisin -kysymyksiltä ja voi olla vapaasti ylpeä suomalaissenegalilaispohjoisirlantilaislontoolainen.