Home / Essee: Nää jätkät



Essee: Nää jätkät

Enemmistö, jolla ei ole yhteyttä vähemmistöön, kääntyy aina median puoleen saadakseen niistä referenssejä. Kun aloin lapsena vastaanottaa näitä samoja referenssejä, opin että ainoa keino, jolla vähemmistön jäsen voi nousta marginaalista näkyväksi, on joko stereotypioita vahvistamalla tai itseään halventamalla. Tai tekemällä molempia yhtä aikaa, kirjoittaa räppäri Jesse Markin.

 

Teksti: Jesse Markin
Kuvat: Kai Kuusisto
Syyskuu 12, 2018

Tämä juttu sai alkunsa 16. elokuuta alkaneesta Facebook-päivityksestäni, jossa kommentoin räppäri Kingfishin postaamaa videota omalla sivullani. Nuori musta räppäri on pukeutunut klipillä moottoripyöräkerho-tyyliseen liiviin, jonka selkämyksessä komeilee jättikokoinen n-sana. Liivin etupuoli on koristeltu muun muassa ohjelmatoimisto All Dayn logolla ilman heidän lupaansa. Yhtiö irtisanoutuikin Facebook-keskustelussa tämäntyyppisestä viestinnästä ja tuomitsi sen. 

 

Kirjoitin näin:

 

“Nää jätkät. Nä vitun jätkät. Mitä tekee musta mies jota seuraa lähinnä nuoret valkoset junnut? Mitä me tällä nyt saavutetaan? Kelle tässä yritetään puhua? Eikö huomiota saa enään kuin alentamalla itseään? Eikö musiikki riitä? Eikö selkäranka riitä? Ainoo asia mitä mustat jätkät ei yritä tuoda suomeen amerikoista on termi coon. Termillä viitataan mustaan mieheen joka ei ymmärrä omaa historiaansa, ei ymmärrä rasismia ja steppaa minkä tahansa junaan mukaan ilman minkäänlaista käsitystä seuraamuksista vain että valtaapitävillä olisi hyvä mieli. Hyvä coon esimerkiksi löytyy Samuel L Jacksonin esittämänä elokuvasta Django Unchained ja Kingfish edustaa nyt tätä hyvin vahvasti. Mä haluaisin auttaa näitä jäbiä, mut en todellakaan tiedä miten. Se vielä että ilmeisesti Lyömättömät ja All Day ja ties ketkä muut allekirjottaa tän sekoilun tekee kipeetä. Isosti. Ei stna. Jes jes takki on läppä mut läppä kenelle? Mua ei naurata. Tä voi olla vähä julma mut joskus toivon et näitä jätkiä oltais koeteltu niinku mua niin ehkä se antais eri perspektiivin. Musta mies...sulla pitää olla periaatteita ja selkärankaa. Älä alenna itteäs hauskuuttaakses muita koska se yllyttää ihmisiä alentamaan sua enemmän ja enemmän. Puhun kokemuksella. Ei kyl veri kierrä. Jotain vastauksia kuitenkin haluais”

 

***

 

”Jos voitat, saat pitää koko n******n!” tokaisee Kauppaneuvos Paukku tv-sarja Hyvien herrojen jaksossa Kunnian mies. Billy Carsonin tulkitsema musta tohtori/tarjoilija Samuel Livingstone Matabele ottaa juoksukisoja Lasse Virenin kanssa, tarkoituksena selvittää, kumpi rotu olikaan se parempi.

 

Kun puhun sarjasta kuten juuri nyt tein, se voi tuntua vähän epäreilulta. Olihan Hyvien herrojen satiirin ja kärjistysten tarkoitus kuitenkin käsitellä ennakkoluuloja lyömällä niitä tiskiin.

 

Edelläkävijyydestä kertoo myös se, että ohjelma onnistui tuottamaan Suomen ensimmäisen ”viihdehomon”, tai näin ainakin Google tietää kertoa.

 

Kun katsoin lapsena ohjelmaa, en ymmärtänyt Håkaniin kohdistuvia homovitsejä. Sanavarastoni kuitenkin laajeni sen verran, että tiesin haukkua ihmisiä, joista en tykännyt, håkaneiksi.

 

Mutta Matabele sekoitti pakan. Yhtäkkiä kohteena olikin musta mies ja kaikkia nauratti niin perkeleesti. Kun valokeila osuukin oman pään päälle, itselle nauraminen käy yhtäkkiä vaikeaksi. Carsonin Matabele oli se, joka edusti minua miljoonille valkoisille suomalaisille, jotka eivät ole ennen nähneet mustaa ihmistä. Tai ainakaan sellaista, joka puhuu suomea. Matabele toimi silloin ja toimii edelleen yhtenä harvoista esimerkeistä sille, millainen minun oletetaan olevan.

 

Enemmistö, jolla ei ole yhteyttä vähemmistöön, kääntyy aina median puoleen saadakseen niistä referenssejä. Kun aloin lapsena vastaanottaa näitä samoja referenssejä, opin että ainoa keino, jolla vähemmistön jäsen voi nousta marginaalista näkyväksi, on joko stereotypioita vahvistamalla tai itseään halventamalla. Tai tekemällä molempia yhtä aikaa.

Niin kuin me kaikki, myös minä aloin tavallisena, vaikutusalttiina poikana poimimaan stereotypioita. Huomasin reagoivani eri tavalla mustiin ihmisiin kuin valkoisiin. Myönnän, että kun opin luistelemaan noin kymmenvuotiaana, kysyin kaveriltani tiukan pelin jälkeen:

 

”Oonkohan mä ainoo musta, joka osaa pelata jääkiekkoo?”

 

En ollut vielä päässyt todistamaan muuta kotikylässäni Pirkanmaan uumenissa ja siellä näkyvillä tv-kanavilla, vaikka tietenkään en ollut ainoa.

 

Vuonna 2009 Wilson Kirwa pyöritteli Susa Matsonia Tanssii Tähtien kanssa -kilpailussa, “Apinamies”-laulun tahtiin. Se vitutti. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt miksi se vitutti, mutta vitutti. Ehkä se oli koko kuvion ennalta-arvattavuus tai omakohtainen kokemus siitä, etteivät valkoiset ymmärrä mustaa satiiria ja asioiden monimutkaisuutta, joten he ottavat faktana kaiken minkä näkevät televisiosta. Se taas tulee jälleen kerran vaikuttamaan myös minuun. Asetin itseni katsomaan Wilsonin esitystä valkoisten linssien läpi, enkä pitänyt näkemästäni. Koin joutuvani naurunalaiseksi kun sunnuntai-illan esitys toimi maanantaiaamun puheenaiheena silloisella työpaikallani. Jotta todistaisin, kuinka rento jätkä olin, oli lähdettävä leikkiin mukaan. Luovuin rajoistani, jotta rauha säilyisi. Täytyi olla joustava minuun kohdistuvan rasismin ja piikittelyn suhteen, parantaakseni mahdollisuuksiani.

 

Järjellä tiedän, että mielikuvat joita meistä esitetään, eivät edusta suurinta osaa meistä. Tiedän myös sen, että enemmistö valkoisista, joka näitä mielikuvia vastaanottaa, eivät tiedä sitä.

 

Yhtäkkiä kohteena olikin musta mies ja kaikkia nauratti niin perkeleesti.

 

”Eihän sua haittaa vaikka mä sanoisin n*****i?” on vaikea kysymys.

 

Aiemmin, aina kun tuli tilaisuus todistaa huolettomuuteni, minäkin tiputtelin n-pommia. Se kun joku pubiruusu tuli sanomaan vihaavansa n:tä, mutta minä olen hyvä n, oli olevinaan kohteliaisuus. Tunnen myös monta mustaa miestä ja naista, jotka antavat valkoisen kumppaninsa käyttää heistä rasistisia nimityksiä, vaikka se loukkaisi heitä. Selviytyäkseni minun oli pakko laittaa tunteeni sivuun. Eihän meidän sovi aiheuttaa ongelmia. Pikkuhiljaa opimme nauramaan itsellemme, mutta samaan aikaan, ajan myötä, rajan vetäminen käy yhä haasteellisemmaksi. Jos uskoo ja sisäistää loputtomat yksipuoliset tarinat ja representaatiot, voi rajan vetämisestä tulla lähes mahdotonta.

 

Ehkä on itsevarmuuden ja historiamme tuntemattomuuden puutetta, että antaa muille luvan sanoa ja tehdä mitä vain ilman seuraamuksia – tai sanoo itsestään mitä vain. Tai pelkoa siitä, että menettää jonkun tärkeän mahdollisuuden. Mutta jos käyttää kaiken ajan selviytymiseen ja muiden ihmisten rentouttamiseen, ei jää aikaa elämiseen.