Esiäitien voimalla

Teksti: Mona Eid
Kuvat: Aino Huotari & Aya Brace
Kesäkuu 13, 2019

Miten omaelämäkerrallisuus näkyy teidän töissänne?

Raakel: Minulle omaelämäkerrallisuus on ollut kantava teema alusta lähtien. Aloitin valokuvaamisen opiskelun 1980-luvun alussa ja harrastin valokuvausta jo 70-luvulla. Elämäkerrallisuus on liittynyt valokuva-albumeihin. Vanhempani olivat Karjalan evakkoja. Meillä ei ollut kauheasti mitään vanhoja esineitä, mutta valokuvat olivat tärkeitä muistoja. Albumikuvissa on kiinnostavaa henkilökohtaisuus ja läheiset ihmiset. Ne ovat aina olleet tavalla tai toisella läsnä töissäni. 

Kun aloin opiskella valokuvausta, äitini Aili sairastui vakavasti. Aloin kuvata häntä, koska halusin olla mahdollisimman paljon hänen kanssaan. En ajatellut sitä projektina – se vain oli jotenkin helpottavaa. Hän oli tottunut siihen, että kuvaan häntä koko ajan. Vaikka välineet olivat hitaita, se oli sellaista rauhallista, meditatiivistakin työtä. Olen aina tavalla tai toisella käsitellyt teemoja, jotka liittyvät perheeseen tai identiteettiin, ja olen ajautunut siihen tiedostamattani. Ei ollut oikein esimerkkejäkään. Valokuvaushan oli 1970-luvulla hyvin yhteiskunnallista ja sitä katsottiin ulkopuolelta, katsottiin alkoholisteja tai katsottiin vanhoja ihmisiä maaseudulla. Kuvattiin sosiaalisia kysymyksiä. Se oli sinänsä hienoa, mutta sitten naisten kautta tuli vähän erilaisia teemoja ja kokeilevuutta enemmän. Valokuvakenttä muuttui.

Rebekka: Kun mietin musaani, se tulee samalla tavalla omista lähtökohdista. Mielenkiintoista. Se ei ole niin, että “nyt mä teen räppiä” ja katson mitä räppiä tehdään ja sitten alan tekemään omaa. Toisaalta olen tehnyt sen verran vähän musiikkia vielä, ettei minulla ole pitkää jatkumoa mistä puhua. Koen, että olen omaelämäkerrallinen taiteilija. Olen aloittanut monia luonnoksia kirjoista, joissa kerron tarinoitani, koska niitä munlaisia tarinoita ei ole vielä ollut. Erityisesti Suomessa on todella niukka representaatio. 

Tämä minun juttuni haarautuu äidin visuaalisesta tekemisestä. On aina ollut tosi luonnollista ja kivaa olla äidin kuvattavana. Se on aina ollut tosi turvallista. On tärkeää, että on olemassa joku sellainen turvallinen silmä, ja että saa hyvää ja kivaa huomiota. Olen nauttinut siitä, koska sitten on myös sitä toista huomiota mikä on toiseuttavaa. Se, että halusin kuvata juuri visuaalisen EP:n, on sidoksissa siihen, että tykkään olla kameran edessä.

Musiikkiala ja etenkin räppiskene on miesvaltainen, ja valokuvaus on aiemmin ollut sitä. Millaisia lasikattoja olette kohdanneet urillanne?

Raakel: Jossain vaiheessa ärsytti, että oli seitsemän miestä ja joku yksi sama nainen, joka hyväksyttiin valokuvauksen alalle. Sellainen nainen, joka miesten mielestä ansaitsi olla siellä. Se on koetellut itsetuntoa jollain lailla. Meillä on hirveän pieni maa ja pienet piirit. Naisten keskinäinen solidaarisuus on aina ollut tosi tärkeää, ja samalla pitää todeta myös että “ei kaikki miehet”. Onneksi on ollut sen verran kansainvälisyyttä, että on ihmisiä jotka ovat tulleet Suomen ulkopuolelta ja tuoneet mukanaan toisia maailmoja. Olen saanut voimaa muualta, eikä ole tarvinnut katkeroitua. Asiat on todella muuttuneet valokuvataiteessa. Suomessa on nelikymppisiä naisia valokuvaajina – enää ei siis puhuta naisvalokuvaajista niinkuin 1980–90-luvulla. On naisia, jotka toimivat valokuvataiteilijoina ammatikseen. Olen sitä sukupolvea, joka teki jatkuvasti muita töitä ohessa, mutta nyt monet pystyvät toimimaan pelkästään taiteilijana. Kansainvälisyys on ollut avain siihen.

Rebekka: Joskus puhuttiin naisvalokuvataiteilijoista, mut kolmekymmentä vuotta myöhemmin puhutaan edelleen naisräppäreistä. Tämä termi on hyvin elossa. Silti koen, että isoin lasikatto on ollu itsetunto. Se, että uskaltaa tai näkee itsensä tekemässä jotain, on tärkeää. Olen aina halunnut tehdä räppiä, olen aina kirjoittanut sitä, kuunnellut sitä, katsonut sitä MTV:ltä. Mutta se, että rupeaisin itse räppäämään, ei ole ollut todellakaan itsestäänselvyys. Mutkien kautta pienet asiat on vieneet sinne päin. Sen sanominen itselle, että “okei nyt mä rupean tekemään tätä asiaa ja uskon itseeni”, on edelleen kovaa kamppailua. 

Huomaan eron miesoletettujen kollegoiden kanssa työskennellessä, kun itsellä se ei ole ollut niin että räppiä on voinut vaan alkaa tehdä. Silloin kun olin julkaisemassa ensimmäistä sinkkuani “Broflakea” video oli tehty, olin ihan varma, että “kaikki tulee vihaamaan mua”. Mutta sitten ajattelin, että nyt annan itsestäni tämän, ja koen että tämä on pakko julkaista, mutta sitten saattaa mennä kaikki. Lopulta tapahtui päinvastaisesi, se biisi olikin jotain mitä kaikki halusivat. 

Jos joku perusvalkoinen jäbä olisi tehnyt “Broflaken”, niin epäilen, että sitä olisi alettu kutsua feministiseksi räppäriksi. Ja jos joku miesartisti tekee biisin, jossa se haukkuu naisia, niin ei kukaan kutsu sitä “sovinistiräppäriksi”.

Olette molemmat käsitelleet Elovenaa tai kansallisuusteemaa taiteessanne, kertokaa enemmän siitä, mitä se merkitsee teille ja miksi halusitte sitä käsitellä?

Raakel: Niin, se on tämä Rebekka ja kansallispuku- diptyykki.

Rebekka: Elovena-brändistä on tullut jonkinlainen symboli suomalaisuudelle. Ehkä mä koen että se kuva ei ole realistinen. 

Raakel: Jo joskus 1900-luvun alkupuolella on luotu tämä vaaleatukkainen kansallispukuneiti kaurahiutalepaketissa... 

Rebekka: ... ja kaurapuuro on Suomen kansallisruoka.

Raakel: Kaura, joka nyt on uudessa kukoistuksessaan! Tietysti teoksessani on ollut halu laajentaa sitä kuvaa että Elovena voi olla mitä vaan. Mutta Rebekkahan on räjäyttänyt potin tässä videossa. Se on jotenkin niin hirveän hienoa. En tiennyt etukäteen mitään koko ideasta. Siinä yhdistyvät paikka, ja nämä symbolit kuten traktori ja suomenhevonen, räsymatto joita sieltä on poimittu. Ja sitten monen näköiset ihmiset.

Rebekka: Videossa on oikeasti meidän frendejä ja kuvauspaikka on meidän kesämökki. Se ei ole sillä tavalla mietitty, että “miten me luomme tämän kontrastin?”, vaan se on realistinen perusmusavideo, joka on kuvattu mun omista lähtökohdistani.

Räpissä on tyypillistä leijuminen, joka tarkoittaa sitä, että räppäri on biiseissään kaikkea mitä saattaa kuvitella olevansa. Esimerkiksi Cardi B räppää, että “I don’t dance, no – I make money moves!” Mietin omalla kohdallani, etten samastu autoihin eikä mulla ole sellaista, joten en lähde leijumaan niistä. Toisaalta en halua rajata itseltäni pois mitään, ja saatan tehdäkin joskus videoita, joissa leijun massijutuilla. Mutta tässä projektissa halusin lähteä siitä, millä leijun tällä hetkellä. Saan eniten itse kiksejä siitä kun juttelen kavereiden kanssa ja kerron, että äidillä on oma kasvimaa, ja tiedän mitä laitan kehooni. Punajuuria ja perunoita, joissa ei ole lisäaineita, vettä, “mitä sä syöt?”. Asia, jolla haluan leijua ja jonka koen tärkeäksi, on luonnonläheisyys. Mitä jos vaan muuttaakin sitä kuvaa, millä räpissä kuuluu leijua? Aloitin maaliskuussa tekemään tätä projektia. Sitä ennen olin tehnyt sellaista räppiräppiä, mutta sen myötä tuli olo, etten halua todistella mitään.

Raakel: Onko Elovena poliittinen?

Rebekka: Kaikki mitä teen on poliittista. Se johtuu asemasta josta tulen. Jos joku perusvalkoinen jäbä olisi tehnyt Broflaken, niin epäilen, että sitä olisi alettu kutsua feministiseksi räppäriksi. Ja jos joku miesartisti tekee biisin, jossa se haukkuu naisia, niin ei kukaan kutsu sitä “sovinistiräppäriksi”.

Millainen vastaanotto Rebekka kansallispuvussa -kuvasarjalla oli?

Raakel: Ympyrät ovat valokuvaitaiteessa vähän toisenlaiset. Kuvasarjaa on esitetty galleriassa, ja siellä on erilainen yleisö, porukat ovat aika valikoituneita. Tosi hyvin se on otettu vastaan. En ole yhtään negatiivista kommenttia koskaan saanut siitä, ja kuvasarjaa on pyydetty erilaisiin yhteyksiin. Kun valokuvataiteella oli joku juhlavuosi aikoinaan, Helsingin Sanomat julkaisi sarjan, johon valittiin joka vuosikymmeneltä jokin valokuva. 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden valokuvaksi valittiin Rebekka kansallispuvussa ja se sai paljon näkyvyyttä. Se kuva on määrittelemätön, kun siinä on se liike, se kauneus ja sitten samalla se sisältö. Haluan tehdä sellaisia kuvia, että ne vaikuttavat. Musiikki tavoittaa niin paljon laajemman ja moninaisemman yleisön. Se on hienoa ja kadehdittavaa. Mutta se ei sopisi minulle, koska en ole esiintyjä.

Rebekka, toinen nimesi on Aili, ja se on myös äitisi äidin nimi. Nimesit yhden EP:n biiseistä “Ailiksi”, mitä se merkitsee?

Raakel: Mäkin haluaisin kuulla, että miten “Aili” on syntynyt…?

Rebekka: Aistin sukupolvet ja esiäidit, jotka ovat jollain tapaa aina läsnä, vaikka niistä ei tietäisi paljoa. Voima kuitenkin juontaa sukupolvien takaa. “Aili”-biisi tuli luonnollisesti. Se oli ensimmäinen biisi joka valmistui koko EP:stä, se vain oli heti valmis. Sitä ei muutettu mitenkään, ja kertosäe oli ekalla purkissa. Se oli jotenkin isompi juttu, jonka vaan piti tulla. Toinen nimeni Aili on ollut aina 18-vuotiaaksi asti sellainen toinen nimi, jota en kertonut kenellekään. Se oli niin mummonimi.

Raakel: ...Niinhän se on mummonimi….

Rebekka: Piilottelin sitä ja koin, että nimi oli outo, koska näytän tältä. Melkein kaikilla, jotka näytti tältä, oli erikoinen nimi. Merkittävä tekijä olivat toiset naiset ja Ruskeat Tytöt, tulin siihen mukaan heti alusta, avustamaan. Uusien verkostojen kautta löysin kaikenlaisia nimiä. Oli tilanteita, missä kävimme läpi nimiämme ja huomasin, että muillakin on niitä. Minulle alkoi rakentua se, mitä suomalaisuus on ja mikä on identiteettini. Ajattelin että “hei mä oon suomalainen ja se mun ruskeus ei estä sitä”.  Oli tärkeää huomata, että täällä on muitakin, jotka kokevat näin ja ymmärtävät ja tiedostavat, että tämä ei ole mikään outo juttu, vaan oikeasti olemassa oleva asia. 

Aloin tykätä Aili-nimestä, ja halusin ottaa sen haltuun. Jollain tavalla tää “Aili”-biisi on itserakkausbiisi. Jos sen nimi olisi “Rebekka” niin se olisi jotenkin liian suoraa, mua mutta Aili toimii sillä tavalla, että jokainen voi olla Aili. Me kaikki voidaan olla Aileja.

Raakel, olet pitkän linjan valokuvataiteilija, millaisia neuvoja antaisit Rebekalle hänen urallaan?

Raakel: Tätähän ei ole koskaan kysytty…

Rebekka: Kyllähän mä saan niitä koko ajan!

Raakel: Varmaankin se, että luottaa siihen omaan vaistoon ja tekee niitä asioita jotka tuntuvat omilta, tunnistaa omaksi kuvakseen, jotta se kantaa. Vaikka se ei ole helppoa, eikä sitä aina itsekään tiedä mitä hakee. 

Muistan kun kirjoitin tämän vuoden maaliskuussa EP:n biisejä, ja tuntui ettei niistä tule mitään. Se oli sellaista tahmeaa toffeeta. Sä seurasit sitä sivusta ja sanoit, että “joo toi on toi ihana vaihe kun saa vaan luoda”.

Onko sinulle Rebekka jäänyt mieleen erityisesti jokin neuvo, jonka äiti on antanut?

Rebekka: Kun tekee taiteellisia projekteja, siinä on erilaisia vaiheita. Muistan kun kirjoitin tämän vuoden maaliskuussa EP:n biisejä, ja tuntui ettei niistä tule mitään. Se oli sellaista tahmeaa toffeeta. Sä seurasit sitä sivusta ja sanoit, että “joo toi on toi ihana vaihe kun saa vaan luoda”. Ja itse olin, että “etkö sä tajuu tätä tuskaa joka tässä on?” Mutta sä sanoit vaan, että “toi on hyvä vaihe, tosta itse tykkään”. On hyvä että on joku joka on käynyt sen läpi monta kertaa ja näkee ulkopuolelta, tietää mistä on kyse.

Raakel: Mielestäni se, että on sellainen epävarmuus ja ahdistuneisuus jossain vaiheessa, on merkki siitä että on syntymässä jotain. Sitä ei ole tehty varman päälle, ja sen takia se on tuskallista. Harvemmin niitä sitten myöhemmin miettii. Joskus nuorempana minulla oli sellainen olo, että aina kun sain jotain valmiiksi niin en halunnut nähdä sitä kuuteen kuukauteen. Sitä itsekritiikkiä oli paljon, mutta kun aikaa kului, tulin paljon lempeämmäksi.

Rebekka: Varmaan isoin asia on ylipäätään se, että minua on kannustettu ihan aina luomaan ja tekemään taidetta. 

Raakel: Rebekka on aina ollut tosi utelias ja kiinnostunut ja sinnikäs. Ei ikinä ole ollut tilannetta että olisin raahannut lastani väkisin johonkin suuntaan. Ei kuvaamisessakaan. Mutta kun olit noin 18–19-vuotias ja aloit tehdä näitä omia juttua, ajattelin että tästä lähtien Rebekka saa tehdä nämä omat juttunsa. Päätin etten kajoa niihin. Ollaan kyllä kuvattu jotain yhdessä, muttei olla ehditty edistää niitä, kun molemmilla on omat työt. On jotenkin helpotus, että “jes nyt Rebekka menee omaan suuntaansa ja tekee omat juttunsa”.

Rebekka: Minullahan on tässä ihan sikana mistä ammentaa - kaikki äidin työt! On niin siistiä, että tässä videossa on äidin töitä. Se, että voi luoda oman äidin kanssa omia projekteja. On ihanaa, että on ihmisiä ympärillä, jotka sanovat “let’s do it”.